maanantai 13. elokuuta 2018

Arto Melleri: Varjon suura




Se jolla ei ole
varjoa itsessään 
 Varjoa johon voi vetäytyä
ihmisten joukosta
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta 

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen,
ja erämaan hiekka koko ajan
muuttaa muotoaan,
kartalta kadonnut kaupunki
pysyy yhtä kaukana 

Se jolla ei ole varjoa itsessään
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta
Onneton se jolla ei varjoa itsessään


Tämä itsesuojeluruno etsiytyy mystisesti eteen yleensä  silloin, kun alan käpertyä itseni ympärille liikaa tai kun ei pääse mitenkään eteenpäin, kun suuntavaisto alkaa kadota. Suomeksi, kun kaikki tuntuu takkuavan tai kun tulee sellainen tympeä mitääntekemättömyyden tila tai sitten valtaa  päätön vauhti.   Ei tarvitse kiemurrella runoilijan tavoin hengen kuumeessa, riittää ihan tällaiset tavalliset tympimiset tai tolkuton arkikiire. Varjoa saa jokainen etsiä ja hyväksikäyttää ihan omiin tarpeisiinsa sekä miettiä, että  mikä on se juttu, jonka alla voi hengähtää. Parantava vesi viittaa helposti hengellisyyteen, mutta se voi olla aika paljon muutakin. Vaikkapa joku harrastus, kuten blogin kirjoittaminen, sukan kutominen, kukkien nyppiminen, mikä tahansa, jonka avulla pääset flow-tilaan. Pääasia, että   kaikki muu ympäriltä katoaa. Ehkä olen opiskellut koko ikäni sitä sun tätä juuri tuon takia, että paneutumalla jonkun tietyn asian tutkimiseen pääsee eroon kaikesta ympärillä olevasta sälästä. Edes huonot uutiset eivät kosketa silloin, kun tekee jotain hyvin intensiivisesti. Joskus voi onnistua pääsemään pelkällä runon tutkimisella flouw-tilaan.  Minulle takuuvarmat varjot löytyvät aina metsästä ja kirkkosalista.  Nyt joku sanoo, että tuohan on pakenemista ja yhteiskunnallisen tietoisuuden sumentamista. Niin onkin. Mutta ymmärrä, ystävä hyvä, että hetkellisesti vaan. Varjossa istuskelemisesta ei saa tulla elämäntapa, sinne ei saa jäädä lorvimaan. Kuten runoilija sanoo, että jolla ei ole tätä lepopaikkaa, on  

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen,
ja erämaan hiekka koko ajan
muuttaa muotoaan,
kartalta kadonnut kaupunki
pysyy yhtä kaukana

 Toisin sanoen, jos et lepää yhtään, et jaksa suorittaa niitä tehtäviä, joita sinulla on, et jaksa esimerkiksi parantaa maailmaa. Kaikkihan me suoritamme jotakin ja pitääkin, kuka isompia, kuka pienempiä tehtäviä ja tästä taas tulee mielleyhtymä toiseen elämänviisauteen, Desiderata-runoon, jossa kielletään vertailemasta itseään ja tekemisiään muihin. Kaikki inhimillinen tekeminen on arvokasta. Sairaalle se on itsensä hoitamista, hoitajalle toisen hoitamista. Joskus pelkkä hengissä säilyminen vaatii voimia niin, että varjo on tarpeen. Jokainen on varjonsa ansainnut paitsi rahan perässä juoksijat  tukehtukoon erämaansa hiekkaan.

Ps. Suura on muuten koraanin luku. Sellaisen nimen on runoilija runolleen antanut. Mielenkiintoista.

perjantai 3. elokuuta 2018

Hankaluudesta pelastaa maailma

Ukkonen jytää facebookin ja muun tiedotuksen mukaan eri puolilla Suomea. Sähköttömiä koteja tuntuu olevan vähän siellä sun täällä.
Lapsuuden perheeni siirtyi sähköjen äärelle vasta siinä vaiheessa, kun meikäläinen oli jo 11v. Tosin tuosta voi vähentää  elämäni ensivuodet kaupungissa, mutta kun siitä en muista paljon mitään niin voi sanoa, että sähkö tuli tutuksi vasta murrosiän kynnyksellä.
 Sonkajärven Pajusenmäki lienee ollut niitä viimeisimpiä sähköttömiä perukoita Suomessa  niin kuin oli viimeisimpiä kyliä, joissa vielä 60-luvulla oli supistettu kansakoulu. Siis koulua oli 1.-4. luokkalaisilla yksi päivä viikossa ja isommilla viisi päivää viikossa. Tämä siksi, että ei ollut kuin yksi opettaja ja sekin epäpätevä. Oppikoulun käynyt tyttö kelpasi, kunhan jonkun sai. Koulu toimi milloin minkin talon nurkissa. Kiertokoulu siis. Näillä voitan aina köyhyyskilpailun. Nyt niillä nurkilla  ei ole koulua ei mailla halmeilla niin kuin ei ole lapsiakaan.
 Talvisin, siinä  hämärän alussa, kun oltiin tultu kotiin kuka mistäkin, isä töistä, siskot junalta oppikoulusta, juotu kaakaota ja tervehditty mummo kammarissa, viriteltiin öljylamput. Lampun sydän, sellainen puuvillainenn nauha, joka imee öljyä lampun sisuksista, tarkastettiin että oliko sen pää palanut karstalle ja jos oli, se leikattiin saksilla puhtaaksi. Puhdassydäminen valo on aina kirkkaampi kuin savuttava, eikö niin. Metallikannusta liruteltiin öljyä lampun sisuksiin, kun oli ensin varovasti hölskytellen tarkastettu öljyn määrä. Öljyä tuotiin kolmen kilometrin takaa kaupalta, jossa käytiin kerran viikossa jalkapelillä paitsi talvella potkurilla. Se oli se päivä, kun saatiin lakritsipatukka. Maito ei päässyt happanemaan, kun se parilitranen, mikä tarvittiin,  haettiin naapuritalosta joka ilta. Emäntä kaatoi vastalypsettyä maitoa pieneen peilariin. Ei sitä homogenoitu ei pastöroitu, juotiin pois ja käytettiin ruokaan saman tien. Liha valmistettiin ja syötiin heti kauppareissun jälkeen, osa säilöttiin talvella kylmässä eteisessä ja kesällä lähteessä. Mökki lämpeni puilla ja pyykit pestiin saunalla, kuivatettiin ulkona ja silitettiin raskaalla raudalla, kun se oli kuumennettu puuliedellä sopivaksi. Näitä rautoja näkee jokaisessa kotiseutumuseossa.
 Muistan iäti, kun isä osti kulkukauppiaalta patterilla toimivan matkaradion. Tämä kulkukauppias oli Einari Vidgren, Ponssen perustaja, joka asui naapurikylässä ja jonka sisko tuli lähinaapuriin emännäksi. Einari oli kauppamies jo silloin. Mistä lie radion saanut Einari. Se  oli vaaleansininen ja kaunis, se radio. Einari puolestaan tanssitti vain kylän kauneimmat, kylällä kerrottiin. Olikohan transistoriradio mennyt rikki tai jotain oli tapahtunut, kun tuntui, että siitä sinisestä kuului kaikki upeasti. Kun iltakuunnelma alkoi, öljylamput sammutettiin ja asetuttiin kuunteluasentoon kuka mihinkin tuvan nurkkaan.. Oli jänniä tarinoita. Kaleidoskooppi oli musiikkiohjelma. Se keskeytyi  silloin, kun John.F.Kennedy ammuttiin. Mitään ei sensuroitu lapsilta. Siinä elettiin noottikriisit ja kuunnelmat kaikki samassa jännityksessä. Vielä kun isä joutui kertausharjoituksiin ja oli siellä  upseerismiehenä kauan niin sodanuhka oli todellinen. Kahvia jo hamstrattiin. Yleensä uni tuli kesken iltauutisten n. 22.00. Sitä ennen oli kipitetty ulkohuussiin iltapissille. Mummolla oli sanko sängyn vieressä ja siihen sai lirauttaa, jos yöllä tuli hätä.
 Yhtenä talvena naapuriin tuli matkatelevisio. Sitä katsottiin traktorin akun kautta. Sunnuntaisin koko kylä kokoontui siihen tupaan, jossa toosa oli, katsomaan kotimaista elokuvaa, Niskavuorta ja kaikkea sellaista. Oli vaikea pidättää itkua, kun Aarnen ja Ilonan välejä selviteltiin koululla. Piti katsella ulos ja ajatella muuta, ettei pojat näkiksi vetisiä silmiä. Eräs kevättalvi muutettiin kirkolle.Näin elämä alkoi pikkuhiljaa lipua kohti yltäkylläisyyttä, etääntyä roussealaisesta idyllistä kohti kerskakulutusta ja maapallon tuhoa.

1960-luvulla sähkö tuotettiin vielä koskista ja polttamalla puuta ja kivihiiltä. Vähitellen mukaan tuli turve (voi soitamme)  ja sitten ydinvoima. Ydinvoima ei varsinaisesti kuluta luontoa, mutta laitos voi kosahtaa koska tahansa ja entäs se jäte. Uraani on ikuista ja ydinvoimalat ovat terroristeille oivallinen kohde, tuli se terroristi mistä tahansa. Entäs maalämpö. Mitä tapahtuu, jos kaikki alkavat porata reikiä maan kuoreen? Tiedemiehet ovat varoitelleet tästäkin.

Tässä artikkelissa evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius selvittää hyvin kansantajuisin sanakääntein, mikä ei ole professoreille aina itsestäänselvyys, maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Voi tietysti olla, että jutun toimittajat ovat selkokielistäneet professorin ajatukset. Oikein hyvä niin. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Merkittävää jutussa on, että siinä katsotaan maapallon tilaa pitkällä aikajanalle menneisyydestä, jopa raamattua lainaten, pitkälle tulevaisuuteen.
 Itseäkin on joskus turhauttanut vihreän liikkeen pipertäminen jonkun tietyn lajin kimpussa ja nyt saan epäilevälle mielelle vahvistusta viisaammalta taholta. Forseliuksen mukaan yksittäisen lajin suojelemista  tulisi siirtyä pohtimaan kattavasti sitä, miten saadaan tämä ekosysteemi pysymään toimintakykyisenä. Tässä tullaan siihen ikuisuusongelmaan, että helpompi on nähdä yksi kukka kuin koko niitty. Niin kuin jossakin kunnan budjetissa on helpompi nähdä yksi tie kuin koko tieverkko. Esimerkkejä on lukuisia. Kun itsekin suren norppaa ja mehiläistä niin en oikein voi osoittaa muitakaan sormella. Koetetaan yhdessä nähdä laajemmin ja onhan toki välinpitämättömyys pahempaa kuin että edes jotain yrittää.
Jos oikein rehellinen olen niin onhan se Linkola ihan oikeassa, että ihminen on maapallon suurin vihollinen. Forselius ilmaisee sen kauniimmin sanomalla, että ihminen on poikkeuslaji paratiisissa ja että maailmassa ei ole sellaista ekologista lokeroa, johon ihminen ei olisi tunkeutunut. Voi meitä!

Mutta miten tämän pallon saisi pelastettua. Olisiko toivo ihmislajin tuhoutumisessa kuten Linkola esittää. Sterilisointi ei kuulosta näin humanistin, kristityn ja hoitotyön koulutuksen saaneen  korvaan kovin hyvältä vaihtoehdolta ja epäilyttää myös, että voiko ihminen muuttua ennen kuin on liian myöhäistä.  Entäpä jos ihminen kuitenkin pelastuu oman kekseliäisyytensä avulla. Jospa vaikka alkaisimme tuottaa fosforia jätelaitoksissa. Sitähän tarvitaan kasvistuotannossa. Riittäisikö ruokaa silloin kaikille? Tästä tietysti seuraisi se, että rikkaat rohmuaisivat päältä  parhaat palat.

Palataanpa takaisin yksityiseen. Mitä minä voisin tehdä, että voisin nukkua yöni hyvin. Tosin unenlahjat ovat kyllä loistavat sen jälkeen, kun pääsin työn oravanpyörästä ja monenlaisesta muusta vastuusta vapauteen. Pikemminkin voisi kysyä, että mitä minä voisin tehdä, etten heräsi ahdistukseen, siihen tunteeseen, että kaikki on menetetty ja geenieni siirtymä eteenpäin on katkeamassa. Onhan perimäni sen verran arvokas, lapset ja lastenlapset sen verran  kauniita ja älykkäitä, että dnani pitäisi olla kuolematon. Vai pitäisikö?

Minulla on tapana paastota kevättalvisin. En syö eläinkunnan tuotteita. Virkistyn. Miksi en jatka tällä linjalla. Siksi, että olen laiska, herkkujen perään ja  kaavoihin kangistunut löhöttelijä. Voi minua!









perjantai 29. kesäkuuta 2018

Roskasakki


Sain tänä aamuna viestin Jasperilta 7v. ” Tuot sä mulle tänään roskasakin” Lupasin viedä, mutta ennen sitä pitää avata teillekin tätä mainiota lastenkirjaa, jota Jasperin kanssa on hihitellen luettu.

Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen, Icasos, Kuopio

Harvemmin kirjan päähenkilö on roska, eikä nyt tule kuvausta jostain laitapuolen kulkijasta, luuserista, heroinistista tai muuten vaan köyhästä. Tämän tarinan roska syntyy sattuman kautta, kun hyvä haltija pyöräyttää sormissaan lankamytyn ja heittää sen lattialle. Sattumalla on elossamme yleensäkin tärkeä tehtävä. Pienestä, vähäpätöisestä toiminnasta, lähes pelkästä eleestä voi syntyä jotain.

Mytyn herättää eloon kulkusen kilahdus. Tästä eteenpäin kirjoitan roskan isolla, koska nyt Roska personoituu omaksi itsekseen, saa elämän.  Kulkusella on tärkeä rooli Roskan   haparoivassa elämisen alussa. Kaikki me tarvitsemme kulkusemme. Ensimmäinen kulkunen on koti ja huoltajat, sitten mukaan tulee koulu ja kaverit. Joskus kulkunen helisee kirkkaammin, joskus heikommin, joskus jopa katoaa, kuten Roskalle kävi. Siitä kuitenkin alkaa seikkailu, kulkusen etsiminen. Matkan alussa Roska oppii puhumaan, löytää kielen ja innostuu siitä niin, että putoaa tossuun, sellaiseen Reima-merkkiseen. Tossun perällä Roskaa odottaa uusi ystävä Pölykoira ja yhdessä lähdetään etsimään kulkusta. Elämä on etsimistä. Pitää olla tavoite. Etsi elämän totuutta, luki kirjailtuna ennen mökkien seinävaatteissa. Viemärissä Roska ja Pölykoira joutuvat tekemisiin veden kanssa. Vesipisara on kaunis kuin unelma ja usein käy niin kuin Roskallekin, että juuri kun olet tavoittelemassa sitä, se poksahtaa rikki. Juuri kun Roska on kuulevinaan kulkusen hennon kilinän, sen teen ilmestyy otus, monijalkainen vaarallinen Ötökkä, joka asettelee tielle ehtoja kuten tullimaksua. Niinpä. Tavoitteiden ja totuuden etsimisen tiellä on monia  harhaanjohtajia ja rahastajia. Sinnikäs kaksikko selviää tästä uhasta, onhan päämäärä on niin kirkkaana mielessä. Kulkunen pitää löytää.  Kuten hyvässä sadussa aina ja myös elämässä etsintään liittyy uutta väkeä. Super-long (kiinan kielellä superlohikäärme) on Hong Kongista kotoisin ja Super-longin seurassa myös kielitaito vahvistuu niin kuin  aina kansainvälisessä kanssakäymisessä.  Niinpä opimme tästä kirjasta, että Feng-xian on kiinan kieltä ja tarkoittaa Vaara, Xie-xie on Kiitos ja Dui-bu-qi Anteeksi.  Mahtava oivallus tekijältä sijoittaa kirjan loppuun pieni kiina-suomi-sanakirja. Valitettavasti kauhea Hotkija, ihmisten kielellä pölynimuri, imaise Super-longin. Näin käy joskus elämässä, kanssakulkija voi kadota. Suru kuuluu elämään ja on pysähtymisen paikka. Kun porukkaan saadaan Ritari Roska, taas mennään. Kirjamme henkilöt (?) lähtevät etsimään Super-longia Hotkijan vatsasta ja sieltäpä hän  löytyykin varsin tyytyväisenä  pelipöydän äärestäuusien ystäviensä Lutikan, Punkin, Torakan ja muiden seurasta. Maalliset ilot ovat niin houkuttavia. Niin kuin aina, uuden jäsenen tuleminen ryhmään rikkoo ryhmän dynamiikka. Niinpä Torakka on vähällä nitistää Roskan, mutta Super-long tormistautuu pelastamaan  ystävänsä. Roska yrittää selittää porukalle, että olette Hotkijan vatsassa, teidät on syöty eikä teillä ole Tulevaisuutta täällä. Muut hihittelevät, että mikä se semmoinen tulevaisuus on. Roska vastaa: ”Tulevaisuus on jotakin enemmän kuin vain tämä hetki. Se on unelmia ja toiveita. Se on vapautta maistella, haistella ja ajatella.” (Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen  s. 37-38). Niin kuin totuuden puhujalle, myös Roskalle käy niin, että se saa osakseen pilkkaa ja naurua. Valtaosa porukasta ei paljon lotkauta korvaansa tulevaisuudelle paitsi pieni ryppyinen olento.  Rusina pyytää päästä mukaan ja myös Super-long päättää lähteä, vaikka viihtyikin pelipöydässä. Sen opimme tästä, että aina kannattaa yrittää ja jos suuret massat eivät innostu niin ehkä joku kuitenkin. Taistelun tuoksinassa tahtoo tavoite unohtua niin kuin Roskalta kulkunen, mutta onneksi juuri ennen lähtöä se huomaa kulkusen Torakan peitinsiipien alla. Voitokkaan taistelun jälkeen ystävämme saavat kulkusen ja voivat palata kotiin ”asetutaan kunnolla tossuksi ja pidetään pihlajanmarjapirskeet.”
Kirjan kuvitus TImo Filpus


Tällaista se elämä on matkantekoa, taistelua, lepoa, etsimistä, löytämistä ja välittämistä.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Lähtemisestä


Saatoin olla levoton sielu jo syntyessä. Tulin maailmaan vain yhdeksän vuotta sotien jälkeen. Ilmassa oli jälleenrakentamisen dynamiikka ja ainakin meillä maattomilla epävarmuutta tulevaisuudesta. Perheenä elettiin liikkuvaa elämää. Siitä on pelkästään hyviä muistoja. Kotoa käsin lähdin jatkuvasti. Olin varsinainen kyläluuta. Pienellä kylällä ei ollut monta taloa, mutta lähes kaikissa lapsia ja kaikki piti kiertää vähintään kerran viikossa. Kesät menivät tätien ja enojen autojen takapenkillä seilatessa väliä Pietarsaari- Savo. Toisten kyydissä menin ja toisten tulin. Maailman hahmottamisen kannalta on ollut merkittäviä kesät kaupunkilaisserkkujen kanssa, poikia muuten. Ikiajoiksi on aistimuistiin jäänyt kuuman asfaltin haju, kun sai ajaa kovalla tiellä polkupyörällä. Entäs venematkat meren saaristoon! Toki myös korven kinttupolkupyöräilyt, tien jokainen lätäkkö on syvässä muistissa ja isän kanssa tehdyt yölliset onkimatkat Pyöreen järvelle. Kala söi hyvin aamuyöstä.  Jo 16-vuotiaana lähdin kotoa, piikomaan, opiskelemaan, töihin, naimisiin. Olen asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Tähän päälle kun lisää eri opiskelu- työ- ja harrastuskuviot niin ei ihme, että on jäänyt tunne, että lähteä pitää. Ainoat lähtemiset, mitä harmittelen, sijoittuu  lasten lapsuusaikaan. Olisi voinut jättää jonkun menon vähemmälle varsinkaan, kun ei se vallankumous sitten tullutkaan. Anteeksi äidin keskenkasvuisuus muutenkin.

Tästä päivästä saattaa tulla kuva, että minä sitä ravaan jatkuvasti jossain. Totta on, että paljon on kiinnostavaa, jonne pitää mennä. Puhunkin nyt enemmän yksityisestä lähtemisestä. Ennen oli pakko lähteä, halusi tai ei. Nyt saa valita menemisensä. On kuitenkin hyvä miettiä,  että onko lähtemisestä tullut itsetarkoitus. Sitä ryhdyin pohtimaan, kun kävimme Pia kanssa mm. tästä kirjeenvaihtoa.

Minä: En ole terve. Oli tosi vaikea soittaa X:lle ------ Piti tosissaan pakottaa itsensä soittamaan ja kun puhelin hälytti, olin ihan paniikissa. Onko minusta tulossa mökkihöperö erakko?

Pia: Huomenta, olet terve, mutta olet herkkä ja vaistonnut sen, mikä on tämä aika! Sinä olet varmaan myös mökkihöperö erakko, kuten minäkin, mutta niin tällaisten kirjoittavien ihmisten tulee ollakin. (Lue Siri Hustvedtin Vapiseva nainen, jos et ole lukenut, saatat muuten ollakin lukenut, miten se nyt oli tämän Hustvedtin kanssa? Mulla on sulle…. odotas... mikäs se nyt olikaan, minkä haluaisin lukea kolmannen kerran, taide- ja kulttuuritodellisuutta käsittelevä … Aaro antoi mulle toisen kappaleen sitä.. Säihkyvä maailma … siinä on neurologiaakin.. Saat sen Aaron mulle antaman kappaleen, kun sain nyt Aarolta niin monta kirjaa viime tapaamisella.

Siis nyt, kun ei ole pakko mennä mihinkään niin pienetkin lähdöt ja kohtaamiset ovat työn takana. Tähän tosin vaikuttaa se, että nykymenetelmin voi olla yhteydessä ihmisiin muutenkin kuin lähtemällä. Sukulaisten ja tuttavien kukkapenkit tulevat tutuiksi ihan sohvalta käsin. Nykyisin voi olla suhteellisen helposti sosiaalinen ihan kotoa käsin. Vai onko se sosiaalisuutta, onko edes tarpeellista. Juuri tästä Pia sanoo, että aika on tämä.  Käykö niin, että kun on paljon virtuaalisessa kontaktissa ihmisiin, ei enää uskalla ottaa edes puhelua kenellekään. Voi sentään. 

Kyllä minä lähteä haluan edelleen ainakin lastenlasten juttuihin, kirkkoon ja kiinnostaviin kulttuuritapahtumiin. Menen mihin vain, missä  on jokin itseä kiinnostava funktio. Yleisönä olisin  vaikka joka päivä lähes missä tahansa tilaisuudessa paitsi viinijuhlille en viitsi lähteä seisoskelemaan. Se on tällaisen lyhyen ihmisen hankala kökkiä väkijoukossa, kun ei näe mitään. Siks toisekseen onko mieltä mennä viinijuhlille ryystämään olutta kertakäyttötuopeista. Olen kerran ollut, enkä muista, juotiinko siellä viinikin kertakäyttömukeista., kun en juo viiniä (närästää). Muutenkin olen sillä tavalla vanhanaikainen, että juhlan on oltava juhla kattauksineen kaikkineen. En kokenut tapahtumassa mitään juhlaa. 

 Pia tuossa kirjeenvaihdossa avaa, että kotona oleminen, mökittyminen saa olla yhtä arvokas vaihtoehto kuin jatkuva ravaaminen. Helpottava havainto. Sitä paitsi kirjallisuuden ystävä on aina jossakin muualla kuin fyysinen habitus. Loppujen lopuksi paikka ei ratkaise elämänlaatua. Se ratkaisee, öllötätkö vai elätkö.




tiistai 29. toukokuuta 2018

Oodi Varkaudelle


Kyllä otti koteloon, kun luin Suomen kuvalehden artikkelin Varkaudesta. Kylläpä luodaan kaupungista varsin negatiivinen kuva, vähän samanlainen kuin taannoinen Jäniksen suvun jälkeläisen dokumentissa kotikaupungistaan Varkaudesta. Siinähän näytettiin vain tyhjiä katuja ja suljettuja liiketiloja. Muistan myös aikoinaan Oravikosken kylällä tunteita kuohuttaneen Maarit Tastulan dokumentin Mikko Kuustosen kotikylästä, tästä Oravikoskesta. Ihan kuin kylä olisi kuollut siihen, kun kaivos loppui ja Mikko Kuustonen muutti pois. Tänne oli juuri muuttanut kaivosmiesten entisiin asuntoihin sieltä sun täältä uusia ihmisiä, jotka innolla opettelivat rakastamaan uutta kotikyläänsä. Silloin sai Yle aika timakan kirjeen silloiselta kyläyhdistykseltä. Maarit Tastulalta tuli anteeksipyyntö. Mutta Varkauteen. On tietenkin totta, että paperitehtaan kutistuminen on raadellut kaupunkia, sen taloutta ja asukkaita. Elämisen mahdollisuudet kutistuivat ja nuoret hakeutuvat muualle niin kuin mistä tahansa muualtakin pieneltä paikkakunnalta. Ei se ole erityisesti Varkauden syy, että valtakunnan rakennemuutos on sen suuntainen, että on pakko lähteä. Talouden luvut ovat toki tärkeitä hyvinvoinnin mittareita, mutta ei ainoita. Tuohon artikkeliin olisin mieluusti lisännyt positiivisena vastavoimana sen henkisen ilmapiirin, jonka aistii täältä naapurinkin puolelta. Varkautelaiset ovat kulttuurimyönteisiä ihmisiä. Sen huomasin, kun kävin Varkauden sairaalassa töissä viisi vuotta. Työkaverit intoilivat teatterista ja muista menoista ja ainakin hoitoalan ihmiset kauttaaltaan olivat hyvin valveutuneita. Luova ilmapiiri näkyi myös työssä ja henkilökunnan yhteisissä tapahtumissa. Tanssittiin itämaisesti, pidettiin piponlöysäyspäiviä ja järjestettiin muuta halpaa virikettä sekä itselle että potilaille. Toki silloin 90-luvun alussa oli myös resursseja vähän enemmän kuin tänä päivänä, mutta uskon, että asennetta ei niin vaan lama saa murtumaan. Olen vuosia ohjannut erilaisia kirjoittajaryhmiä Varkaudessa. Ihan mahtavan luovaa ja innostunutta porukkaa. Kyllä syntyi todella tasokasta runoa ja proosaa. Varkaudessa on pieni, mutta tasokas teatteri ja kun Varkaus lähtee teatteriin, matkasta otetaan kaikki irti, pukeudutaan juhlavasti ja osallistutaan aktiivisesti teatteriyhdistyksen toimitaan. Varkauden museot on yksi niistä 21:stä museosta, jolle myönnettiin tänä keväänä Suomen kulttuurirahaston Museovisio-hankerahaa. Tämä tuo ihan varmasta entistä enemmän museota tähän päivään ja ulos seinien sisältä.  Suloinen helmi Varkaudessa on TaidekeskusVäinölä  ja sen kesäinen kansainvälisestikin tunnettu naivistinäyttely oheisohjelmineen. Varkaus on ollut kasvupaikka useille taitelijoille ja heihinkin voi tutustua tämän kesän näyttelyssä. Entäs Vekara-Varkaus, jokavuotinen, laaja-alainen lastentapahtumaviikko. Onneksi noita lastenlapsia riittää, että pääsee mummokin osallistumaan.
Emma soittaa kattiloilla Vekara-Varkaudessa joku vuosi sitten
Jos pitäisi asua kaupungissa, olisi se ehdottomasti Varkaus. Ei ole tungosta ja palvelut ovat kävelymatkan päässä. Saimaa avautuu aivan kaupungin rannasta, vaikka jääkin vähän piiloon ensinäkemältä. Varkauden kannattaisi kyllä tätä järven läsnäoloa korostaa enemmän. Harmi, että kaupunkiin tulijalle ei juurikaan järvi pilkota ja etusivu on muutenkin vähän ankea. Saisikohan tuota jotenkin vaikka kaavoituksella kohennettua. Joka tapauksessa Saimaan rannalta löytyy asuntoja ja virkistyspaikkoja ihan kävelymatkan päästä torilta. Luontoharrastajalle ja veneilijälle on ihan kaupungin rannasta yhteys upeaan Haukiveteen ja Linnansaaren kansallispuistoon. Näihin kaupunki nojautuu etelässä. Näin leppävirtalaisena, jollaiseksi en kylläkään ole identifioitunut lähes kolmenkymmenen vuoden aikana, mitä olen täällä asunut – olen oravikoskelainen kyllä henkeen ja vereen – ihmetyttää se henkinen raja, mikä jakaa Leppävirran ja Varkauden kuin Berliinin muuri aikoinaan Saksan. Sitä ei ylitä seudullinen yhteistyö, ei sama työssäkäyntialue, ei mikään. Varkauteen päin mieluummin pyllistetään ja se näkyy myös kunnallisessa päätöksenteossa. Tuoreimpana esimerkkinä yhteisen kansalaisopiston ongelmien ratkaisu mieluummin sopimuksen irtisanomisena kuin aidolla ratkaisun etsimen halulla. Oli vähän sellainen henki, että siitäs sait Varkaus, me lähdetään. Noloa!
Eli tällainen mainospätkä naapurista tällä kertaa. Pysähtykäähän kuitenkin myös Leppävirralla, ainakin Unnukkaan!  .. ja ostakee sieltä  leipee....


torstai 17. toukokuuta 2018

Azerbaidžan


Tuli tilaisuus päästä mukavan seurueen kanssa Kaukasukselle Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun muutaman päivän vierailulle. Kuvassa matkaoppaamme Tarja päässään paikallinen lammasnahkamyssy. Toinen opas Markku ei suostunut samaan kuvaan lampaan ja Tarjan kanssa.
Azerbaidzanhan on  vanhoja neuvostovaltoja ja juuri Bakusta alkoikin näiden maiden itsenäistyminen 1990-luvulla. Maa sijaitsee Kaukasus-vuorten alueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä. Sitä vuoristoa ei Hitler päässyt ylittämään ja maa säilyi toisen maailmansodan tuhoilta, mutta muuten alue on kokenut historian saatossa tähän päivään monenlaista riesaa. Samassa maaryppäässä on Georgia (ent. Gruusia) ja Armenia, välissä Vuoristo-Karabah, itsenäiseksi julistautunut alue, mutta joka ei ole saanut kansainvälistä tunnustusta. Armenia ja Azerbaidžan sotivat Vuoristo-Karabahin alueella koko ajan enemmän tai vähemmän verisesti. Nähtiin Vuoristo-Karabahista tulleille azeripakolaisille rakennettuja suuria kerrostaloalueita.  Paikallinen opas esitteli aluetta ylpeänä.
Väki Azerbaidžanissa on etnisesti azereita ja uskonnolta šiiamuslimeita. Uskonto ei kyllä  näkynyt katukuvassa eikä pääkaupungin elämänmenossa juurikaan. Ihmiset olivat länsimaisesti pukeutuneita ja alkoholia tarjoiltiin ihan tuttuun tyyliin. Yksi rukouskutsu kuultiin vanhan kaupungin minareetista, mutta tietämän mukaan se ei ole päivittäistä.
Valtio on virallisesti demokraattinen, mutta sehän on  lumetta, kuten tiedämme. Nykyinen presidentti on edellisen poika ja tämä nuorempikin on hallinnut maata jo vuodesta 2003. Kaikkia maassa järjestettyjen vaalien vapautta on arvosteltu ja suurimmat oppositiopuolueet boikotoivat niitä. Valitettavasti ei ollut aikaa tutustua maan oppositiovoimiin.


Sen verran ajoimme maaseudulle, että näimme sekä vanhaa että uutta öljynpumppauskalustoa. Vähän tuntui pahalta, kun kerrottiin, että kun öljykenttä ehtyy, siinä ei kasva enää mikään eikä siihen voi rakentaa. Onko öljy sittenkään tarkoitettu ihmisen hyödynnettäväksi? Pärjäisikö ihminen ilman muovia ja miten liikkuminen? Jos öljy loppuisi, täytyisi rakentaa koko maailma uusiksi. Siinä sitä olisi ihmiskunnalle elämäntarkoitusta vuosisadoiksi.
Öljyä Azerbaidžanin maaperästä löydettiin ensimmäistä kertaa 1840-luvulla ja siitä lähtien sillä on päässyt rikastumaan kuka milloinki. Öljy se tekee maasta rahamaailmaa kiinnostavan. 
Ensimmäiset suuret öljyntuotantolaitokset sinne perustivat ruotsalaiset Nobelin veljekset 1879, joista Alfred,  kemisti ja dynamiitin keksijä, määräsi testamentissaan jättiomaisuutensa käytettäväksi tunnustukseksi merkittävästä työstä ihmiskunnan hyväksi. Dynamiitin keksijä siis jakaa vielä tänäkin päivänä mm. rauhanpalkintoja.
Myös tämän päivän öljymiljoonat valuvat ulkomaisille toimijoille. Ne tulouttavat niistä osan maan presidentin kautta jaettavaksi kansan hyväksi, mikäli presidentti on bisneksille myötämielinen ja onhan se. Tällaista se vapaa yrittäjyys on. Saat viedä ihan vapaasti vaikka tuhkankin pesästä.  Rahalla ei ole isänmaata.
Vuosiansio Azerbaidžanissa on n. 5000€/vuosi ja hinnat halpoja, mutta veikkaan, että tuloerot ovat huikeat. Jokuseen kerjäläiseen törmäsimme puistoissa ja takseja ajoi usein eläkeläispappa. Jopa kahdella heistä oli niin huono näkö, että joutuivat juoksemaan hotellikortin kanssa toisen kuskin luo, kun eivät nähneet lukea osoitetta. Epäilimme myös lukutaidottomuutta, mutta siitä tuskin oli kysymys, vaikka mistä sen tietää. Liikene oli sekava ja vauhdikas ja kun sinne joutui huononäköisen kuskin kyydissä niin olipa kestämistä. Autoista pääosa oli kalliita ja hienoja, mutta varsinkin maaseudulla körötteli Lada jos toinenkin. 

Ruoasta sen verran, että hyvää oli  valurautapannussa  rasvahäntälampaan hännästä ja maksasta haudettu pata. Rautatieasemalla maksoi lounas alkukeittoinen 4 euroa.
Mitään tyrkyttämistä ja tinkaamista ei ollut havaittavissa ja ostokset sujuivat lähinnä käsimerkkien avulla kaupan molempien osapuolten huonon kielitaidon takia. Tämä matto olisi kyllä kelvannut, mutta ostin vain parit pari rättiä ja litran Vanaa Tallinnaa a´9€.

Bakun uudelle ja hienolle keskuliikenneasemalle oli kekseliäästi sijoitettu avotilaan kunnanvirasto. Siellä istui sliipatut pukumiehet tiskin takana ja kansa odotti vuoronumeron kanssa niin kuin meillä apteekissa. Odotustila oli pienen konserttisalin kokoinen ja kaikilla niin vakavat ilmeet, ettei tullut otettua kuvaa.  
Vaikuttava oli myös lentokenttä niin sisältä kuin ulkoakin.
Lentokentän kirjastolooshi




Bakun  lentokenttä













Yksi päivä meni kierrellessä jokaisen arvokkaan  kaupungin pakollista vanhaa osaa. Kuvassa Icere Seher pienoiskoossa kohokuviona (yllä). Esittelyteksti oli  pistekirjoituksella venäjäksi. Markku kyllä osasi kertoa alueesta suomeksikin ihan sujuvasti. Osa porukasta kiipesi Neitotorniin. Sitä ei kuulemma ollut kukaan koskaan vallannut ja siitä nimi, koskematon neitsyttorni. 



Vanhan kaupungin katutaidetta

Hotellin wlan vähän tökki, mutta katto oli komea

Formuloita näköjään pyöritetään vapaaehtoisvoimin. Voi ressuja köyhiä.

















tiistai 8. toukokuuta 2018

Saimi Kotalahdessa 7.7. klo. 14-18

Saimi kedolla- kirjallisuustapahtuma on vuodesta 2009 alkaen enemmän tai vähemmän julkisesti pidetty kirjoittajatapaaminen kesäisin  milloin missäkin päin Leppävirtaa.

SANASTUS - porukka viime kesän Saimeissa Anjan luona Sorsakoskella.

Tapahtuman ideana on kokoontua kesäpäivänä ulkosalle tai ainakin lähelle luontoa ja siksi epäviralliseksi logoksi valikoitui  Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. 

Eero Järnefelt: Saimi kedolla
Tapahtuma kestää useita tunteja ja on hyvin toiminnallinen. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että Saiman runoja on piilotettu pitkin ketoja, sateen sattuessa pitkin Kotalahti-taloa ja kun etsijä löytää runon, hän kirjaa ylös runon herättämät ajatukset, ehkä kirjoittaa itsekin runon. Tuotokset kerätään laariin, josta ne sitten nostetaan ja luetaan porukalla tilaisuuden lopussa. Jos ujous iskee, tuotoksen voi myös piilottaa omaan taskuun. Kaikkea ei tarvitse jakaa.
Tänä vuonna tapahtuman päähenkilö on runoilija Saima Harmaja (1913-1937). Siksi olemme kutsunteet radiotoimittaja, teatteriohjaaja, Saima Harmaja-seuran puheenjohtaja Päivi Istalan vieraaksemme.
Päivi Istala: Saima Harmaja - Runoilijoista runoilijoin 
OHJELMA
14.00 Kuka oli Saima Harmaja, Päivi Istala
Musiikkia: trubaduuri Tuomo Laitinen
15.00 Luova tauko: kahvia, keittoa, kirpputori
15.30 Runoketo
Etsi Saima Harmajan runo kedolta ja inspiroidu
16.30 – 18.00 Runolaari
Päivän tuotosten esittelyä ja vapaata ohjelmaa

Oikein on mukava suunnitella tällaisia tapahtumia ja olisi vielä mukavampaa, jos olisi rahaa. Leppävirran kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnalta liikeni 250€, just sen verran on kirjailijoita välittävän lukukeskuksen alin hinta. Pitää vielä maksaa matkakuluja, talon vuokra, lehti-ilmoitus ym sälää. Koetetaan saada kirpputorimyynnillä jotain ja lopuksi hattu kiertämään, joten eiköhän tästä selvitä. Tapahtumaan on vapaa pääsy, mutta toivotaan kirpputorille huippumyyntiä!

Tässä vielä  muistin virkistämiseksi Saima Harmajan ehkä tunnetuin runo: 


RANNALLA
Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa, 
tulisit juuri nyt - 

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Henkisesti virkistynyt

Näin keväisin, toukokuussa on ollut tapana matkustaa Nurmekseen pitämään kirjailija Matti Pulkkisen seuran vuosikokousta, kirjailija kun on siellä syntynyt. Näin tänäkin vuonna. On ollut myös tapana, että seuran eteläiset hallituksen jäsenet Gerry Birgit Ilvesheimo ja Asta Torpo pysähtyvät tässä Oravikoskella pariksi yöksi. Näin tänäkin vuonna. Kun olimme temunneet apurahaselvityksen kanssa ja saaneet sen onnistuneesti lähtemään viranomaisille, siirryimme Oravikosken Pubille grilliruokien ääreen. Valkosen Anna kuskasi perheensä myös paikalle. Anna suorittaa ajokorttia Matin opetuksessa ja siististi ajaa! Olin paistanut lettuja ja valmistanut simaa. Siinä jälkiruoka.
 Pienessä asunnossa on puolensa, mutta voi miten paljon ja usein kutsuisin vieraita, jos olisi  iso pöytä ja hulppea keittiö. Kun tupa on täynnä omia hengenheimolaisia, ystäviä vaikka hetkenkin,  niin joka nurkkaan tarttuu heistä  positiivisia säikeitä. Niillä  tulee toimeen pitkään. Näitten vieraitten jälkeen ei tarvitse tuulettaa eikä siivota viikkokausiin.
Varsinainen vuosikokous pidettiin Penan Pubissa Nurmeksessa. Oli pubin pitäjä tyhjentänyt koko pubin meitä varten ja ovessa oli lappu, että yksityistilaisuus. Tila oli meidän kahvikupposen hinnalla. Valittelin pubin Penalle, että nyt menetit monta asiakasta niin tämä tuumasi, että kyllä niitten pitää pystyä olemaan pari tuntia jossain muualla. Selvästi tunsi asiakaskuntansa.
Joukkotapahtuma kokous ei ollut ja hyvä niin. Pystyimme kunnolla käymään läpi tulevan vuoden toimintaa.  Gerry tottuneena apurahapuljaajana ja verkostoitujana ottaa päävastuun, että ensi syksynä Lapinlahdella järjestetään Luonto Pulkkisen tuotannossa tms. niminen seminaari. Rahaa jäi sen verran edellisestä avustuksesta, että tämä on mahdollista, itse asiassa pakollista, että raha tulee käytetyksi siihen tarkoitukseen, mihin kunnianarvoisa Taike on sitä meille myöntänyt. 
Ensi vuonna tulee Matin syntymästä 75-vuotta. Tätä juhlavuotta varten myös teimme suuret suunnitelmat.
Seura pitää edelleen yllä haavetta saada kirjailijan elämäkerta joskus kansiin. Tätä varten koetetaan haarukoida kaikki mahdolliset rahoituskanavat. Sitkeyttä ja pitkää pinnaa se vaatii ja minulla ainakin sitä, etten ota kaikkia hylkyjä liian henkilökohtaisesti ja masennu niistä.
Gerry valittiin seuran uudeksi puheenjohtajaksi, Asta varapuheenjohtajaksi, Pia sihteeriksi ja minä hoidan  kirjanpidon, jäsenhuollon ja perushallintovinkkelit. Hallituksessa jatkaa edelleen myös kirjailijat  Simo Hämäläinen ja Pentti Stranius. Nurmeksen asiamies on kirjailija Veikko Huotarinen. Hyvä työnjako. Gerryllä on taustaa ja intoa verkostoitua. Minulle se on tuskaa ja ahdistun kaikista vastoinkäymisistä, mitä mikä tahansa järjestötyö tuo eteen. 
Pitää tässä yhteydessä vielä mainita, ettei pääse unohtumaan, että ilman Pia Valkosta ei kukaan muistaisi Matti Pulkkista. Siitä lähtien, kun kirjailija kuoli v. 2011, alkoi Pia ruplattaa seuran perustamisesta ja sai viimein minut ja Astan, kirjallisuuden kävelevän tietosanakirjan,  houkutelluksi mukaan. Pikkuhiljaa ollaan muistuteltu ihmisiä Pulkkisen tuotannosta erilaisilla tapahtumilla ja saatukin kaivetuksi erilaisia tärkeitä nimiä esiin. Hallituksen mieluisia yllätysvieraita ovat olleet Simo Hämäläinen ja Gerry Birgit Ilvesheimo, joka kiinnittyikin seuraan kuin positiivinen sähkönapa.
Kulttuuriteot voivat olla pieniä, mutta silti merkittäviä. Kaikkeen, mikä herättää pientäkin vipinää sielussa, kannattaa tarttua.



keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pienesti hyvä

Kohta on luvatut velvoitteet suoritettu. Kurssit loppuu, Pulkkisseuran puheenjohtajuus päättyy ja kun Saimi kedolla-tapahtuma on ohi 7.7. niin jo alkoi kaivelemaan, että mitä sitten. Jotenkin sitä haluaa edelleen olla jollain tasolla hyödyllinen ihminen. Muutenhan on turhaa kaikki itsensä virkistäminen. Siinä minä olen erityisen hyvä kyllä. Osaan ottaa ilon perheestä, ystävistä, luonnosta, kirjoista, kirkosta ja kulttuurielämyksistä, mutta riittääkö se loppuiäksi. Siis mitä hyvää ryhtyisi tekemään. Järjestötoiminta on nähty. Ei siis politiikkaa, ei kylätoimintaa eikä mitään hintavaa, kun eläke juuri ja juuri riittää omaan elämiseen.   Mihinkään uusiin yhteisöihin en halua liittyä ja sellainen yhdessä tekeminen ei nyt oikein vedä.
Haluaisin vielä kokea sen hiljaisen ilon, joka tulee, kun peittää puhtaan ja kylläisen vanhuksen yöunille. Ehkä jotain tämän tyylistä voisi ajatella tai sitten päättää, että kirjoittaminen on sitä minun hyvän tekemistä. Mutta entäs jos tulee ihan soopaa tai jos iskee tyhjän paperin kammo, menikö hukkaan sekin yritys. 
Kumppani kyllä sanoi, että riittää, kun olen hänelle ja koiralle hyvä ja kun Pia vielä vahvisti tämän oikeaksi ja riittäväksi niin jos kokeilisi sitä vaikka tuonne syksyyn.

Hyväntekeväisyyskohteet kesäpuuhissa

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Savumerkkejä

Kun ei tullut viestiteltyä ystävälle mitään  pariin päivään, tuli häneltä viesti, että anna elonmerkki.
Se on hyvä, että joku toivoo, että henki vielä tässä suunnassa pihisee.
Ennen maalla seurattiin naapurin savupiippua ja jos ei sieltä savuja noussut niin piipahdettiin katsomaan, että mikä hätänä vai onko luuta ovella merkkinä, että reissuun on lähdetty. Nyt tuntuu siltä, että valtiovallan ympärillä pyörii varsinainen palokunta, joka haluaa sammuttaa kaikki savut peräkyliltä ja lähempääkin asutuskeskuksia. Ihmisiä tormuutetaan aktiivimalleilla sun muilla kasvukeskuksiin ja jäljelle jääneet köijätään saman katon alle vanhenemaan, jos on ketä köijätä. Olipa nimittäin  uutinen, että jossain Turun seudulla lopetetaan yli 65v. sairauksien tutkiminen. Ole ankka, ole ankka, koetin loihtaa sitä  lukiessa, mutta kuten päivän otsikkoon sopii, ei savua ilman tulta. Kun tässä pian tuo maaginen ikä koittaa niin tässäkö se sitten oli.  Ei piruja seinälle eikä voi muuta kuin toivoa inhimillisyyttä päättäjiltä, kun ei ole vielä ollenkaan sellainen tuntu, että joutaahan tästä. Ei jouda.  Paljon on tekemättä ja näkemättä vielä. Koetan olla rasittamatta terveydenhuoltoa mahdollisimman kauan.

Intiaanit kehittivät savukielestä oman internettinsä. Nuotio sytytettiin, eri pituisilla savutupsauksilla  oli omat merkityksensä. Kun jokaisella heimolla oli oma koodinsa niin ei  salaisuudet levinneet ulkopuolisten tietoon. Tänä päivänä, vaikka on käytössä huipputekniikka, tieto vuotaa valtioitten välillä ja sisällä. Meistä ihmisistä tallennetaan kaikki tieto markkinoiden käyttöön. Kun googlaan pyykkipulverin niin jo on Surffimainos Facebookissa. Eniten ärsyttää oma itsensä, se, ettei riitä kykyä astua tästä systeemistä ulos. Savumerkkiä itsestään pitää päästä lähettämään jos ei päivittäin niin viikottain kuitenkin. Ennen, kun pyörin maailmalla, kirjoitin äidille ja ystäville kirjeen, pistin postiin ja oletin, että viikon kuluttua ehkä tulee vastaus. Äidin jäämistöstä sitten löytyikin omia nuoruuden kirjeitä. Liikuttavan lapsellisia, vaikka silloin vielä muka tiesin kaiken. Tekstiviestit eivät jää perikunnan tutkittavaksi. Jääkö edes tämä blogi. Ei voi tietää, kun tekniikka ja alustat muuttuu koko ajan. Pitäisiköhän jotain printata? Nythän tämä tuntuu ihan arkipäiväseltä, mutta 50 vuoden kulutta olisi mielenkiintoista materiaalia lapsenlapsenlapselle sukututkimukseen.



sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Vapaus!

Poistatin nettisivuni.  Kiitos Anssi hienosta grafiikasta ja kaikesta tuesta näiden yhdeksän vuoden aikana, jota olen saanut. Jos tarvitsette hyvää graafista suunnittelua niin suosittelen ja jos luonto kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista Anssin kädenjälkeä täältä.
Vaikka sivu meni niin tämä blogialusta jäi. Koetan rohkaistua ottamaan tämänkin rennommin. En kuitenkaan niin rennosti kuin ystäväni Pia, joka jättää kirjoitusvirheitä blogitekstiin autenttisuutta lisäämään. Tähän en vielä kykene, vaan koetan oikolukea tekstin ennen kuin julkaisen.
 Itsekin odotan, että irtooko mitään ja saanko sisäisen kontrollin vaikenemaan.
En tarvitse nettisivua  enää, kun ei ole mitään tiedotettavaa. Alkaa nimittäin viimeinen kurssi vedellä viimeisiään. Päätöstä lopettamisesta kun en itse saanut aikaiseksi niin asiaan puuttui tietty episodi, josta ei tässä, ei ainakaan nyt, tämän enempää.  Ehkä jotain pientä kurssitusta tulee jatkossakin, mutta kyllä tämä nyt oli tässä. Täytän piakkoin 65v. ja eikös silloin pidä alkaa oleskelemaan entistä enemmän mukavuusalueellaan. Minullehan se taas on mitä milloinkin ja kestää suunnilleen kolme vuotta.  Kirjoittaminen ei kuulu tähän kategoriaan. Siinä ei tosin ollakaan pilvissä kuin ihan hetkittäin. Silleen sopivasti, että kiinnostus säilyy. Kerrankin, viimeinkin voi sanoa, että kirjoittaminen on nyt elämän päätehtävä. Siitäkin olen  onnellinen, että voin nyt häiriintymättä elää kirkkovuotta ja sehän meillä ortodokseilla on hyvin rikas.

Luin Juice Leskisen elämäkerran Risainen elämä. Tuttua.  Lähdetään liikkeelle Pohjois-Savon perämetsistä, innostutaan runoista ja rockista, koetetaan parantaa maailmaan ja lyödään päätä seinään. Näinhän se noin niinkuin lyhyesti meni minullakin. Juice nyt oli nero ja niinpä hänelle kävikin huonommin kuin tällaiselle keskinkertaiselle tallaajalle. Vai kävikö? Juice elää niin kuin klassikot, ikuisesti.
Ensi kesän Saimi kedolla- kirjallisuustapahtumaa ja kevään Sanastus-tapaamista varten luvun alla on Saima Harmaja. On vähän haasteellista kyllä ottaa Juice ja Saima peräkkäin käsittelyyn, mutta toisaalta, sama tuska näitä tuntuu kalvavan.


maanantai 12. helmikuuta 2018

Elämä on tarinan arvoinen


Sieppari on Elävien Runoilijoiden Seuran julkaisema kulttuurilehti. Viime numeron teema oli elämäkerta ja muistelmat. Minultakin pyydettiin lehteen artikkelia. Tallennan julkaistun kirjoituksen myös tähän blogiin, vähän lyhennettynä kylläkin.
Kirjotin siis näin: 
Lukevana ja kirjoittavana ihmisenä tarinat ovat aina kiinnostaneet. Kirjallisuusterapiakoulutuksen, luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden opintojen myötä rohkaistuin ohjaamaan elämäkertakirjoittajia erilaisten koulutusinstituutioitten ja yhteisöjen kautta.
Omaa elämääni olen läpikäynyt Valamon opiston kurssilla joskus viime vuosituhannella. Näihin lähes kymmeneen vuoteen, joina olen tätä toimintaa harjoittanut ei sisälly yhtään samanlaista vuotta. Toki kurssilaiset ovat kaikki erilaisia, mutta myös ohjaustapani ja välineeni ovat muuttuneet ja kehittyneet. Työ tekijäänsä opettaa.
Rakenteellisesti kurssini rakentuu Pepi Reinikaisen kehittämään Elämänkaarikirjottamisen malliin. Tästä mallista erityisesti pidetty on ollut se, että koko tarina aloitetaan isovanhempien ja omien vanhempien tarinasta. Kurssin aikana rakennetaan kokonainen sukupuu juurineen päivineen. Terapeuttisen sukupuun tarkastelussa pohditaan, mitä sukupolvien välisiä ketjuja kannattaa vahvistaa ja mitä katkoa. Kannammehan mukanamme tapoja, tottumuksia ja arvoja yli sukupolvisuuden. Näiden asioiden tietoiseksi tekeminen lisää, jos mikä, itsetuntemusta ja ymmärrystä omaa ja suvun käyttäytymistä kohtaan. Jo mummoni itki jokaista perhosta…Jo mummoni opetti kortinpeluun…Meidän suvussa lakaistiin pahat asiat maton alle…Esimerkkejä on lukemattomia. Tässä vaiheessa pohditaan myös sitä, millaisen jäljen itse jätän omaan elinpiiriini.  On tärkeää verrata oman elämänsä kulkua myös yhteiskunnan historiaan. Kuinka moneen on vaikuttanut sota, maaseudun rakennemuutos, yleislakko jne. Elämän tapahtumien tutkimista ja raamittaa kehityspsykologian perustuntemus. On helpottavaa huomata, että en olekaan ainoa maailmassa, jolla vielä 35-vuotiaana alkoi uusi iso inventaario- vaihe. Carl Jung korostaa tätä ikää merkittävänä elämän paaluna. Tieto, että ihmisenä olemisen kehitys jatkuu aina hautaan, antaa runsaasti uutta potkua arkeen. Vaikkapa katkeruudesta vapautuminen saattaa yllättäen avata oven ihmisarvoiseen vanhuuteen. Se oivallus, ettet koskaan ole valmis, tekee elämästä kiinnostavan.
Kurssilla voi käydä elämäänsä läpi joko seitsemän vuoden jaksoissa tai teemoittain. Kirjoittajalla on vapaus valita oma lähestymistapansa kuin myös kirjoittamistyylinsä. Tärkeintä on löytää sopiva ja itselle ominainen muoto. Kirjoittaa voi satoja liuskoja tai kuitata elämä pienellä runolla. Joka tapauksessa tavoitteena on nostaa tarinat elämää kantavaksi voimaksi.Kirjoitusprosessi ei ole välttämättä helppo. Eteen saattaa tulla kaikenlaista, mutta se kannattaa. Eletty elämä saa merkityksen usein vasta jälkikäteen ja vasta kirjoittaessa se saa muodon. Yllättäen muistoissa on myös informaatiota tähän päivään ja tulevaan.
Kurssillani ei jaeta omia kirjoituksia toisten luettavaksi. Ainoastaan minä luen ne. Kuljen tukena vaikeitten ojien yli. Koetan auttaa näkemään jotkut roskat kultana. Koska viitekehykseni on sairaanhoitajuus, olen prosessissa enemmän kansakulkija kuin terapeutti tai opettaja. Kahdenkeskinen kommunikointi tapahtuu sähköpostin kautta. Kahden viikon välein tapahtuvien lähitapaamisten merkittävyys perustuu kirjallisuusterapian kolmeen kulmakiveen; osallistujan, ryhmän ja koulutetun kirjallisuusterapiaohjaajan väliseen vuorovaikutukseen. Lähitapaamisissa jaetaan kirjoittamiskokemus, ei niinkään salaisuuksia. Tapaamissa palaudutaan edellisen tehtävän esiin nostamista ajatuksista ja käydään läpi avustavia kysymyksiä seuraavaa kirjoitusjaksoa varten. Antoisinta lähitapaamisissa on muistia avaavat erilaiset luovuusharjoitukset. Näiden tehtävien avulla osallistuja oppii luottamaan omaan ääneen, opettelee olemaan Minä itse. Kaikki tehtävät palvelevat asian ydintä eli omaa kirjoitusprosessia. Yhdessä olo tarjoaa myös suvannon tämän päivän haasteisiin.
Kun toimintaan liitetään vahva kannustus luovuuteen ja rohkeaan irrotteluun, saattaa oheistuotteena syntyä mitä loistavinta proosaa, runoa, draamaa. Sitähän elämä on.


sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Runoharjoite




Olen tönkkösuolattu. Sormet turvoksissa. Nilkat jäykkänä.
Tehty virhe peittää ilon, hämärtää näön. Sameuttaa pään.
Pysäyttää suolapatsaaksi vaimorukan.



Potkaise pois se hikinen peitto. Lyttää nurkkaan ja tallo lattiaan. Mutta kun ei se sillä katoa. Tarttuu vaan aina enemmän ihoon, jalan pohjiin, varpaitten väliin.
Ainoa lohtu. Eilen kaikki oli toisin.



Tarvitaan vain yksi pieni virhe ja kärsimyksen jalo malja on taas juotavissa. Koska tulee se suurin, se suurin, koska tulee se suurin se suurin.
Nyt ei lietsota pahoja henkiä enempää.
Yksi jo vilahti, onneksi meni, jätti jälkeensä minkä halusi.
Hieraisi möykyn sydänalaan. Sitä tässä sulatellaan.



Kärsimystä on kahdenlaista. Toisen tai itsesi aiheuttamaa.
Väärin kohdeltu saa sentään marttyyrin kruunun päähänsä. Eihän se paljon lämmitä, mutta koriste kuitenkin.
Itse töpännyt on avopäin ja alasti. Siinähän seisot.

Ja tämä on vielä pientä. Turhaa marinaa.
Näe oikea kärsimys, oikea nälkä ja turvotus, oikea tappo.
Tule sitten itkemään pienen elämäsi pientä kolhua.



Et ymmärrä runouttani. Kehoitat suuntautumaan muualle. 
Minäpä kerron, mihin itse voit suuntautua. Ovi on tuossa.
Ei sentään. 
Minkäs voit, jos syvyyttä ei ole.
Ei siitä rangaista, että lilluu haaleassa pintavedessä.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Uskosta


Usko on äärimmäisen henkilökohtainen asia. On silti ollut jo jonkin aikaa mietinnässä kirjoittaa muutama sana tästäkin itseäni koskettavasta asiasta. Tarkoitus ei ole käännyttää ketään, kun ei minuakaan kukaan maallinen olento käännyttänyt. Jotenkin vaan  pyörähdin.
Minä, Sergei ja Hermanni

Kaikki alkoi, kun kyllästyin olemaan pakana ja  aloin salaa mietiskellä Jumalaa. Salaa, koska elin vahvasti sellaisessa perheessä ja yhteisössä, joissa tämä teema ei ollut mitenkään relevantti. Mitään äkkikirkastumista ei tapahtunut. Jotenkin vaan alkoi tuntua, ettei kyennyt enää  omin voimin olemaan tarpeeksi oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kaikkea sitä, millaiseksi ihmisyyden mielsin.  Eniten onnistuin rikkomaan itseäni ja tietenkin siinä sivussa lähipiiriäni. Mummo ja opettajat tekivät tutuksi Jumalan, joka kyttäsi joka nurkassa, arvosteli ja rankaisi, luki jopa ajatukset. Oli helpotus  kieltää tällainen olio ja heittäytyä muitten mukana  naureskelemaan. Lapsuudesta jäi kuitenkin itämään ajatus, että jos on sittenkin olemassa jokin näkymätön voima. Jäi myös tapa hädän hetkellä ristiä kädet.
Tällä viisaudella, jossa nyt elän, näen Jumalan energiana, joka on läsnä kaikessa ja pitää yllä koko olemassaoloa. Siis filosofian ydinkysymykseen, kumpi oli ensin, henki vai aine, vastaan, että henki. Kyllä se ensimmäinen bakteeri, joka veden ja valon vaikutuksesta syntyi, tarvitsi energiaa liikkuakseen ja lisääntyäkseen. Ei vesikään liikahda ilman energiaa. Sairaanhoitajakoulutuksen kemian ja fysiikan tunnilla tämä energiakysymys avautui aika hyvin.  Kiitos myös ravitsemusopin opettajalle, joka tikusta tätä väänsi. Kutsun siis  energiaa Jumalaksi. Tämä jumalenergia on läsnä siis kaikkialla, jokaisen solun sisällä, ulkona ja pinnalla. Se on niin universaali ja ääretön, ettei sitä oikein pysty edes tajuamaan. En ole teologiassa niin pitkällä, että kykenisin analysoimaan sitä, kuinka Jumalan sana tuli tietoomme. Katsonkin, että sisältö on tärkein. Se, mitä meiltä ihmisinä vaaditaan ihmisinä.
Arvostettu hengellinen johtaja, englantilainen piispa Kallistos Ware avaa kirjassaan Ortodoksinen tie  hengellisyyden polkua puhumalla ensiksikin hyveitten harjoittamisesta. Et voi tehdä hyviä tekoja ilman tietoisuuttaa oikeasta ja väärästä, velvollisuudentunnosta. Olemme vastuussa lähimmäisistämme.  Tässä kristinusko ja marxilainen maailmankatsomus kohtaavat. Marxilaisuuden painopiste on yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, kristinuskossa enemmän ehkä henkilökohtaisissa toimissa, joita niitäkin toki voidaan suorittaa yhteisöllisesti. Onhan se toki tehokkaampaakin yhdessä ja joukkovoimalla kuin omissa pikkupiireissämme.  Joka tapauksessa molemmat edellyttävät aktiivista elämää oman itsemme ulkopuolella. Luonnon ja Jumalan mietiskely lasketaan myös hengellisen tien maamerkkeihin.  Luonto kertoo meille niin paljon kuin sitä kykenemme lukemaan. Tietoisina olentoina olemme siitä vastuussa. Ikävä kyllä, sen suurimmat viholliset myös. Jumalan mietiskely ainakin omalla kohdallani on kausiluontoista. Joskus sitä on enemmän hengellinen, joskus vähemmän. Sisäiseen pohdintaan paasto antaa hyvät raamit. Tässä ei nyt puhuta niinkään ruokapaastosta, vaan ajasta, jossa koetetaan kiinnittää huomiota omaan sisäiseen maailmaan.  Joskus on todella hyvä pysähtyä,  hidastaa omaa oravanpyöräänsä.  Paasto on minulle myös protesti nykyajan kulutusyhteiskuntaa vastaan.
Menin Valamon opistoon elämäkertakirjoittamisen kurssille 1999. Kun kurssi oli ohi, tiesin, että minun tehtäväni on kirjoittaa ja aloin suuntautua siihen suuntaan. Opiskelin kirjoittamista ja kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, kuten kirjallisuusterapiaa. Lueskelin ortodoksista kirjallisuutta. Todella jäyhää ja vaikeaselkoista se oli. Kävin kirkossa silloin tällöin, pääasiassa Valamossa, jonka lyhytkursseja olen käynyt monta. Olen myös koulutettu luostariopas.  Kirkossa oli aluksi parasta, että sai olla ihan rauhassa omien ajatustensa kanssa ja esteetikko kun olen, myös ympäristö viehätti.  Liityin kirkkoon vähän liian suurella rytinällä 2002. Ovet eivät olleet auki eikä sydämeni. Tarvitsin ne pari yksinäistä vuotta, jota siitä seurasi. Olin yksin kotona ja yksin  kirkossa. Otin etäisyyttä, mutta menin kuitenkin naapuriseurakunnan opetettavien kerhoon vähän sillä mielellä, että minähän katson tämän ihan pohjia myöten. Kiitos isä Timo Hirvosen, liityin takaisin kirkkoon ja aloitin alusta.  Tämä meni vähän kuin Leninin opeilla, että kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Uskoni ei ole juurikaan vahvempi tai heikompi kuin ennenkään, mutta aina, kun epätoivo valtaa, muistan kunnioitetun filosofi Torsti lehtisen sanat:  En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa ja minua hymyilyttää. Ortodoksien jumalanpalveluselämän vahvuus on sen samankaltaisuus aina ja kaikkialla. Menit sitten kirkkoon Kreikassa, Virossa tai Leppävirralla, kaava on kutakuinkin sama ja tiedät, mitä siinä tapahtuu. Vähitellen minunkin seisominen on muuttunut tietoiseksi osallistumiseksi yhteiseen rukoukseen. Enää ei tarvitse kiinnittää huomiota ulkoisiin seikkoihin kuten ristinmerkin tekemiseen, polvistumiseen, liikahteluun. On tilaa rukoukselle. Toki ajatus karkaa välillä, riippuen tilanteesta ja mielenalasta, mutta sitä on tullut itselleen armollisemmaksi tässäkin suhteessa, eikä vaadi itseltään enempää kuin mihin kyvyt riittävät. Uskomme, että Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Siksi kaikki toiminta niin kirkossa kuin täällä maailmassakin, on suoraan verrannollinen siihen, mitä itse tahdot tehdä.
Kirkkoa sanotaan sielun sairaalaksi ja sitä se todella on. Jos ei aivan ehjänä niin ainakin jonkin verran parantuneena sieltä lähtee. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti ja sen oivaltaminen onkin tässä tietotoyhteiskunnassa elävälle todellinen haaste. Intuition kuuleminen vaatii todella opettelua, mutta siihenkin, luulisin, harjaantuu pikkuhiljaa.

Tärkein ohje, minkä olen saanut tällä kirkkotiellä on tämä: Se hetki, jonka juuri tällä hetkellä sivuutat, se ihminen, jonka kohtaat juuri tässä ja nyt, se tehtävä, jota juuri nyt olet suorittamassa – nämä ovat elämäsi tärkeimmät asiat. ( Kallistos Ware: Ortodoksinen tie s. 188)