...on kirjan nimi. Sen on kirjoittanut Philip Teir. (Otava2017)
Perheen isä Erik saa potkut tavaratalon it-päällikön paikasta, mutta ei saa sanotuksia asiaa vaimolleen Julialle. Hyvä virka on mahdollistanut Julian kirjailijuuden. Perheeseen kuuluu 10- ja 13-vuotiaat lapset. Perhe matkustaa koko kesäksi Pohjanmaan rannikolle vaimon lapsuuden huvilalle. Pietarsaarelaiset muuten puhuvat huvilasta, oli kesäpaikka millainen tönö tahansa. Siellä on vain huviloita, ei mökkejä. Naapurihuvilaa asuttaa joukko ympäristöaktivisteja, jotka ovat menettäneet toivonsa ilmaston suhteen ja päättäneet ryhtyä vain odottelemaan maailmanloppua. Pienesti siellä mietitään, että millainen maailma on katastrofin jälkeen, mutta pääpaino on yhdessä suremisessa. Pidetään juhlia ja eletään hällä väliä- meiningillä, naidaan ristiin rastiin. Ei edes lapselle anneta tulevaisuuden mahdollisuutta, vaan suunnitellaan jonkinlaista muodollista kotiopetusta. Kirjan loppua paljastamatta täytyy sanoa, että tällainen joutilaisuus, näköalattomuus syö ihmistä ja ikävin seurauksin. Perheiden teinit kuitenkin ihastuvat toisiinsa ja antavat lukijalle toivon pilkahduksen. Erik juo koko kesäksi varatun viinavarastonsa nopeaan tahtiin, eikä ihme, on raskasta kantaa yksin lopputilisalaisuutta. Erikin ja Julian välit ovat muutenkin kumman etäiset. Arki sujuu tylsän tasaisesti. Sivuosaa näyttelee Erikin hippimäinen veli Anders ja yhdessä huviloista asuva yksinäinen Kati. Heidän pariutumisensa on liiankin arvattava, eikä heillä oikein ole mitään roolia koko kirjassa. Kunhan vilahtelevat siellä täällä. Täytyy ihailla kirjailijan kykyä pitää jonkinlaista uhkaa, jännitystä yllä koko tarinan ajan ilman, että mitään erityistä mainitaan, ellei sellaisena pidä puuhun juuttuneen hirvenraadon löytymistä tai talon kellariin valuvaa ruskeaa vettä. Piristysruiskeen hitailevaan tarinaan tuo teinien karkaaminen yhdeksi yöksi omille teilleen. He tapaavat kummallisen näytelmäseurueen ja ovat hetken mukana 1600-luvulle sijoittuvassa esityksessä. Lapset palaavat kotiin ja sillä siisti. Näytelmäseurue jää kuin nalli kalliolle ja lukija pohtimaan, että mikähän merkitys tälläkin oli. Jos kirjasta etsii yhteyttä ilmastokastrofille niin se on varmasti siinä, miten men ihmiset vain elämme ja öllötämme, vaikka perustukset ovat sortumaisillaan kuten Erikin ja Julian huvila. Kirjan loppukin on kumman pateettinen. Erik palaa kaupunkiin etsimään työtä ja perhe hetkeä myöhemmin perässä. Kolarin uhka kotimatkalla vähän säikäyttää, mutta vain lukijaa. Anders saattoi jotain älähtää, mutta Julia ratissa on kuin viilipytty, ilmeetön nukke. Olisi ollut kirjan tyylin rikkomista, jos olisi selvinnyt, saiko Erik vielä töitä, saiko Julia kirjansa valmiiksi, miten kävi hippiyhteisölle, jatkuiko teinien rakkaus, entä Katin ja Andersin. Ei jaksa miettiä näitä eli hyvin tarttui kirjan tunne, että samapa tuo. Jos kirjan tarkoitus oli herätellä lukijaa ilmastotietoisuuteen, niin jotain terää kirja olisi tarvinnut.
