perjantai 29. kesäkuuta 2018

Roskasakki


Sain tänä aamuna viestin Jasperilta 7v. ” Tuot sä mulle tänään roskasakin” Lupasin viedä, mutta ennen sitä pitää avata teillekin tätä mainiota lastenkirjaa, jota Jasperin kanssa on hihitellen luettu.

Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen, Icasos, Kuopio

Harvemmin kirjan päähenkilö on roska, eikä nyt tule kuvausta jostain laitapuolen kulkijasta, luuserista, heroinistista tai muuten vaan köyhästä. Tämän tarinan roska syntyy sattuman kautta, kun hyvä haltija pyöräyttää sormissaan lankamytyn ja heittää sen lattialle. Sattumalla on elossamme yleensäkin tärkeä tehtävä. Pienestä, vähäpätöisestä toiminnasta, lähes pelkästä eleestä voi syntyä jotain.

Mytyn herättää eloon kulkusen kilahdus. Tästä eteenpäin kirjoitan roskan isolla, koska nyt Roska personoituu omaksi itsekseen, saa elämän.  Kulkusella on tärkeä rooli Roskan   haparoivassa elämisen alussa. Kaikki me tarvitsemme kulkusemme. Ensimmäinen kulkunen on koti ja huoltajat, sitten mukaan tulee koulu ja kaverit. Joskus kulkunen helisee kirkkaammin, joskus heikommin, joskus jopa katoaa, kuten Roskalle kävi. Siitä kuitenkin alkaa seikkailu, kulkusen etsiminen. Matkan alussa Roska oppii puhumaan, löytää kielen ja innostuu siitä niin, että putoaa tossuun, sellaiseen Reima-merkkiseen. Tossun perällä Roskaa odottaa uusi ystävä Pölykoira ja yhdessä lähdetään etsimään kulkusta. Elämä on etsimistä. Pitää olla tavoite. Etsi elämän totuutta, luki kirjailtuna ennen mökkien seinävaatteissa. Viemärissä Roska ja Pölykoira joutuvat tekemisiin veden kanssa. Vesipisara on kaunis kuin unelma ja usein käy niin kuin Roskallekin, että juuri kun olet tavoittelemassa sitä, se poksahtaa rikki. Juuri kun Roska on kuulevinaan kulkusen hennon kilinän, sen teen ilmestyy otus, monijalkainen vaarallinen Ötökkä, joka asettelee tielle ehtoja kuten tullimaksua. Niinpä. Tavoitteiden ja totuuden etsimisen tiellä on monia  harhaanjohtajia ja rahastajia. Sinnikäs kaksikko selviää tästä uhasta, onhan päämäärä on niin kirkkaana mielessä. Kulkunen pitää löytää.  Kuten hyvässä sadussa aina ja myös elämässä etsintään liittyy uutta väkeä. Super-long (kiinan kielellä superlohikäärme) on Hong Kongista kotoisin ja Super-longin seurassa myös kielitaito vahvistuu niin kuin  aina kansainvälisessä kanssakäymisessä.  Niinpä opimme tästä kirjasta, että Feng-xian on kiinan kieltä ja tarkoittaa Vaara, Xie-xie on Kiitos ja Dui-bu-qi Anteeksi.  Mahtava oivallus tekijältä sijoittaa kirjan loppuun pieni kiina-suomi-sanakirja. Valitettavasti kauhea Hotkija, ihmisten kielellä pölynimuri, imaise Super-longin. Näin käy joskus elämässä, kanssakulkija voi kadota. Suru kuuluu elämään ja on pysähtymisen paikka. Kun porukkaan saadaan Ritari Roska, taas mennään. Kirjamme henkilöt (?) lähtevät etsimään Super-longia Hotkijan vatsasta ja sieltäpä hän  löytyykin varsin tyytyväisenä  pelipöydän äärestäuusien ystäviensä Lutikan, Punkin, Torakan ja muiden seurasta. Maalliset ilot ovat niin houkuttavia. Niin kuin aina, uuden jäsenen tuleminen ryhmään rikkoo ryhmän dynamiikka. Niinpä Torakka on vähällä nitistää Roskan, mutta Super-long tormistautuu pelastamaan  ystävänsä. Roska yrittää selittää porukalle, että olette Hotkijan vatsassa, teidät on syöty eikä teillä ole Tulevaisuutta täällä. Muut hihittelevät, että mikä se semmoinen tulevaisuus on. Roska vastaa: ”Tulevaisuus on jotakin enemmän kuin vain tämä hetki. Se on unelmia ja toiveita. Se on vapautta maistella, haistella ja ajatella.” (Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen  s. 37-38). Niin kuin totuuden puhujalle, myös Roskalle käy niin, että se saa osakseen pilkkaa ja naurua. Valtaosa porukasta ei paljon lotkauta korvaansa tulevaisuudelle paitsi pieni ryppyinen olento.  Rusina pyytää päästä mukaan ja myös Super-long päättää lähteä, vaikka viihtyikin pelipöydässä. Sen opimme tästä, että aina kannattaa yrittää ja jos suuret massat eivät innostu niin ehkä joku kuitenkin. Taistelun tuoksinassa tahtoo tavoite unohtua niin kuin Roskalta kulkunen, mutta onneksi juuri ennen lähtöä se huomaa kulkusen Torakan peitinsiipien alla. Voitokkaan taistelun jälkeen ystävämme saavat kulkusen ja voivat palata kotiin ”asetutaan kunnolla tossuksi ja pidetään pihlajanmarjapirskeet.”
Kirjan kuvitus TImo Filpus


Tällaista se elämä on matkantekoa, taistelua, lepoa, etsimistä, löytämistä ja välittämistä.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Lähtemisestä


Saatoin olla levoton sielu jo syntyessä. Tulin maailmaan vain yhdeksän vuotta sotien jälkeen. Ilmassa oli jälleenrakentamisen dynamiikka ja ainakin meillä maattomilla epävarmuutta tulevaisuudesta. Perheenä elettiin liikkuvaa elämää. Siitä on pelkästään hyviä muistoja. Kotoa käsin lähdin jatkuvasti. Olin varsinainen kyläluuta. Pienellä kylällä ei ollut monta taloa, mutta lähes kaikissa lapsia ja kaikki piti kiertää vähintään kerran viikossa. Kesät menivät tätien ja enojen autojen takapenkillä seilatessa väliä Pietarsaari- Savo. Toisten kyydissä menin ja toisten tulin. Maailman hahmottamisen kannalta on ollut merkittäviä kesät kaupunkilaisserkkujen kanssa, poikia muuten. Ikiajoiksi on aistimuistiin jäänyt kuuman asfaltin haju, kun sai ajaa kovalla tiellä polkupyörällä. Entäs venematkat meren saaristoon! Toki myös korven kinttupolkupyöräilyt, tien jokainen lätäkkö on syvässä muistissa ja isän kanssa tehdyt yölliset onkimatkat Pyöreen järvelle. Kala söi hyvin aamuyöstä.  Jo 16-vuotiaana lähdin kotoa, piikomaan, opiskelemaan, töihin, naimisiin. Olen asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Tähän päälle kun lisää eri opiskelu- työ- ja harrastuskuviot niin ei ihme, että on jäänyt tunne, että lähteä pitää. Ainoat lähtemiset, mitä harmittelen, sijoittuu  lasten lapsuusaikaan. Olisi voinut jättää jonkun menon vähemmälle varsinkaan, kun ei se vallankumous sitten tullutkaan. Anteeksi äidin keskenkasvuisuus muutenkin.

Tästä päivästä saattaa tulla kuva, että minä sitä ravaan jatkuvasti jossain. Totta on, että paljon on kiinnostavaa, jonne pitää mennä. Puhunkin nyt enemmän yksityisestä lähtemisestä. Ennen oli pakko lähteä, halusi tai ei. Nyt saa valita menemisensä. On kuitenkin hyvä miettiä,  että onko lähtemisestä tullut itsetarkoitus. Sitä ryhdyin pohtimaan, kun kävimme Pia kanssa mm. tästä kirjeenvaihtoa.

Minä: En ole terve. Oli tosi vaikea soittaa X:lle ------ Piti tosissaan pakottaa itsensä soittamaan ja kun puhelin hälytti, olin ihan paniikissa. Onko minusta tulossa mökkihöperö erakko?

Pia: Huomenta, olet terve, mutta olet herkkä ja vaistonnut sen, mikä on tämä aika! Sinä olet varmaan myös mökkihöperö erakko, kuten minäkin, mutta niin tällaisten kirjoittavien ihmisten tulee ollakin. (Lue Siri Hustvedtin Vapiseva nainen, jos et ole lukenut, saatat muuten ollakin lukenut, miten se nyt oli tämän Hustvedtin kanssa? Mulla on sulle…. odotas... mikäs se nyt olikaan, minkä haluaisin lukea kolmannen kerran, taide- ja kulttuuritodellisuutta käsittelevä … Aaro antoi mulle toisen kappaleen sitä.. Säihkyvä maailma … siinä on neurologiaakin.. Saat sen Aaron mulle antaman kappaleen, kun sain nyt Aarolta niin monta kirjaa viime tapaamisella.

Siis nyt, kun ei ole pakko mennä mihinkään niin pienetkin lähdöt ja kohtaamiset ovat työn takana. Tähän tosin vaikuttaa se, että nykymenetelmin voi olla yhteydessä ihmisiin muutenkin kuin lähtemällä. Sukulaisten ja tuttavien kukkapenkit tulevat tutuiksi ihan sohvalta käsin. Nykyisin voi olla suhteellisen helposti sosiaalinen ihan kotoa käsin. Vai onko se sosiaalisuutta, onko edes tarpeellista. Juuri tästä Pia sanoo, että aika on tämä.  Käykö niin, että kun on paljon virtuaalisessa kontaktissa ihmisiin, ei enää uskalla ottaa edes puhelua kenellekään. Voi sentään. 

Kyllä minä lähteä haluan edelleen ainakin lastenlasten juttuihin, kirkkoon ja kiinnostaviin kulttuuritapahtumiin. Menen mihin vain, missä  on jokin itseä kiinnostava funktio. Yleisönä olisin  vaikka joka päivä lähes missä tahansa tilaisuudessa paitsi viinijuhlille en viitsi lähteä seisoskelemaan. Se on tällaisen lyhyen ihmisen hankala kökkiä väkijoukossa, kun ei näe mitään. Siks toisekseen onko mieltä mennä viinijuhlille ryystämään olutta kertakäyttötuopeista. Olen kerran ollut, enkä muista, juotiinko siellä viinikin kertakäyttömukeista., kun en juo viiniä (närästää). Muutenkin olen sillä tavalla vanhanaikainen, että juhlan on oltava juhla kattauksineen kaikkineen. En kokenut tapahtumassa mitään juhlaa. 

 Pia tuossa kirjeenvaihdossa avaa, että kotona oleminen, mökittyminen saa olla yhtä arvokas vaihtoehto kuin jatkuva ravaaminen. Helpottava havainto. Sitä paitsi kirjallisuuden ystävä on aina jossakin muualla kuin fyysinen habitus. Loppujen lopuksi paikka ei ratkaise elämänlaatua. Se ratkaisee, öllötätkö vai elätkö.