maanantai 13. elokuuta 2018

Arto Melleri: Varjon suura




Se jolla ei ole
varjoa itsessään 
 Varjoa johon voi vetäytyä
ihmisten joukosta
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta 

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen,
ja erämaan hiekka koko ajan
muuttaa muotoaan,
kartalta kadonnut kaupunki
pysyy yhtä kaukana 

Se jolla ei ole varjoa itsessään
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta
Onneton se jolla ei varjoa itsessään


Tämä itsesuojeluruno etsiytyy mystisesti eteen yleensä  silloin, kun alan käpertyä itseni ympärille liikaa tai kun ei pääse mitenkään eteenpäin, kun suuntavaisto alkaa kadota. Suomeksi, kun kaikki tuntuu takkuavan tai kun tulee sellainen tympeä mitääntekemättömyyden tila tai sitten valtaa  päätön vauhti.   Ei tarvitse kiemurrella runoilijan tavoin hengen kuumeessa, riittää ihan tällaiset tavalliset tympimiset tai tolkuton arkikiire. Varjoa saa jokainen etsiä ja hyväksikäyttää ihan omiin tarpeisiinsa sekä miettiä, että  mikä on se juttu, jonka alla voi hengähtää. Parantava vesi viittaa helposti hengellisyyteen, mutta se voi olla aika paljon muutakin. Vaikkapa joku harrastus, kuten blogin kirjoittaminen, sukan kutominen, kukkien nyppiminen, mikä tahansa, jonka avulla pääset flow-tilaan. Pääasia, että   kaikki muu ympäriltä katoaa. Ehkä olen opiskellut koko ikäni sitä sun tätä juuri tuon takia, että paneutumalla jonkun tietyn asian tutkimiseen pääsee eroon kaikesta ympärillä olevasta sälästä. Edes huonot uutiset eivät kosketa silloin, kun tekee jotain hyvin intensiivisesti. Joskus voi onnistua pääsemään pelkällä runon tutkimisella flouw-tilaan.  Minulle takuuvarmat varjot löytyvät aina metsästä ja kirkkosalista.  Nyt joku sanoo, että tuohan on pakenemista ja yhteiskunnallisen tietoisuuden sumentamista. Niin onkin. Mutta ymmärrä, ystävä hyvä, että hetkellisesti vaan. Varjossa istuskelemisesta ei saa tulla elämäntapa, sinne ei saa jäädä lorvimaan. Kuten runoilija sanoo, että jolla ei ole tätä lepopaikkaa, on  

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen,
ja erämaan hiekka koko ajan
muuttaa muotoaan,
kartalta kadonnut kaupunki
pysyy yhtä kaukana

 Toisin sanoen, jos et lepää yhtään, et jaksa suorittaa niitä tehtäviä, joita sinulla on, et jaksa esimerkiksi parantaa maailmaa. Kaikkihan me suoritamme jotakin ja pitääkin, kuka isompia, kuka pienempiä tehtäviä ja tästä taas tulee mielleyhtymä toiseen elämänviisauteen, Desiderata-runoon, jossa kielletään vertailemasta itseään ja tekemisiään muihin. Kaikki inhimillinen tekeminen on arvokasta. Sairaalle se on itsensä hoitamista, hoitajalle toisen hoitamista. Joskus pelkkä hengissä säilyminen vaatii voimia niin, että varjo on tarpeen. Jokainen on varjonsa ansainnut paitsi rahan perässä juoksijat  tukehtukoon erämaansa hiekkaan.

Ps. Suura on muuten koraanin luku. Sellaisen nimen on runoilija runolleen antanut. Mielenkiintoista.

perjantai 3. elokuuta 2018

Hankaluudesta pelastaa maailma

Ukkonen jytää facebookin ja muun tiedotuksen mukaan eri puolilla Suomea. Sähköttömiä koteja tuntuu olevan vähän siellä sun täällä.
Lapsuuden perheeni siirtyi sähköjen äärelle vasta siinä vaiheessa, kun meikäläinen oli jo 11v. Tosin tuosta voi vähentää  elämäni ensivuodet kaupungissa, mutta kun siitä en muista paljon mitään niin voi sanoa, että sähkö tuli tutuksi vasta murrosiän kynnyksellä.
 Sonkajärven Pajusenmäki lienee ollut niitä viimeisimpiä sähköttömiä perukoita Suomessa  niin kuin oli viimeisimpiä kyliä, joissa vielä 60-luvulla oli supistettu kansakoulu. Siis koulua oli 1.-4. luokkalaisilla yksi päivä viikossa ja isommilla viisi päivää viikossa. Tämä siksi, että ei ollut kuin yksi opettaja ja sekin epäpätevä. Oppikoulun käynyt tyttö kelpasi, kunhan jonkun sai. Koulu toimi milloin minkin talon nurkissa. Kiertokoulu siis. Näillä voitan aina köyhyyskilpailun. Nyt niillä nurkilla  ei ole koulua ei mailla halmeilla niin kuin ei ole lapsiakaan.
 Talvisin, siinä  hämärän alussa, kun oltiin tultu kotiin kuka mistäkin, isä töistä, siskot junalta oppikoulusta, juotu kaakaota ja tervehditty mummo kammarissa, viriteltiin öljylamput. Lampun sydän, sellainen puuvillainenn nauha, joka imee öljyä lampun sisuksista, tarkastettiin että oliko sen pää palanut karstalle ja jos oli, se leikattiin saksilla puhtaaksi. Puhdassydäminen valo on aina kirkkaampi kuin savuttava, eikö niin. Metallikannusta liruteltiin öljyä lampun sisuksiin, kun oli ensin varovasti hölskytellen tarkastettu öljyn määrä. Öljyä tuotiin kolmen kilometrin takaa kaupalta, jossa käytiin kerran viikossa jalkapelillä paitsi talvella potkurilla. Se oli se päivä, kun saatiin lakritsipatukka. Maito ei päässyt happanemaan, kun se parilitranen, mikä tarvittiin,  haettiin naapuritalosta joka ilta. Emäntä kaatoi vastalypsettyä maitoa pieneen peilariin. Ei sitä homogenoitu ei pastöroitu, juotiin pois ja käytettiin ruokaan saman tien. Liha valmistettiin ja syötiin heti kauppareissun jälkeen, osa säilöttiin talvella kylmässä eteisessä ja kesällä lähteessä. Mökki lämpeni puilla ja pyykit pestiin saunalla, kuivatettiin ulkona ja silitettiin raskaalla raudalla, kun se oli kuumennettu puuliedellä sopivaksi. Näitä rautoja näkee jokaisessa kotiseutumuseossa.
 Muistan iäti, kun isä osti kulkukauppiaalta patterilla toimivan matkaradion. Tämä kulkukauppias oli Einari Vidgren, Ponssen perustaja, joka asui naapurikylässä ja jonka sisko tuli lähinaapuriin emännäksi. Einari oli kauppamies jo silloin. Mistä lie radion saanut Einari. Se  oli vaaleansininen ja kaunis, se radio. Einari puolestaan tanssitti vain kylän kauneimmat, kylällä kerrottiin. Olikohan transistoriradio mennyt rikki tai jotain oli tapahtunut, kun tuntui, että siitä sinisestä kuului kaikki upeasti. Kun iltakuunnelma alkoi, öljylamput sammutettiin ja asetuttiin kuunteluasentoon kuka mihinkin tuvan nurkkaan.. Oli jänniä tarinoita. Kaleidoskooppi oli musiikkiohjelma. Se keskeytyi  silloin, kun John.F.Kennedy ammuttiin. Mitään ei sensuroitu lapsilta. Siinä elettiin noottikriisit ja kuunnelmat kaikki samassa jännityksessä. Vielä kun isä joutui kertausharjoituksiin ja oli siellä  upseerismiehenä kauan niin sodanuhka oli todellinen. Kahvia jo hamstrattiin. Yleensä uni tuli kesken iltauutisten n. 22.00. Sitä ennen oli kipitetty ulkohuussiin iltapissille. Mummolla oli sanko sängyn vieressä ja siihen sai lirauttaa, jos yöllä tuli hätä.
 Yhtenä talvena naapuriin tuli matkatelevisio. Sitä katsottiin traktorin akun kautta. Sunnuntaisin koko kylä kokoontui siihen tupaan, jossa toosa oli, katsomaan kotimaista elokuvaa, Niskavuorta ja kaikkea sellaista. Oli vaikea pidättää itkua, kun Aarnen ja Ilonan välejä selviteltiin koululla. Piti katsella ulos ja ajatella muuta, ettei pojat näkiksi vetisiä silmiä. Eräs kevättalvi muutettiin kirkolle.Näin elämä alkoi pikkuhiljaa lipua kohti yltäkylläisyyttä, etääntyä roussealaisesta idyllistä kohti kerskakulutusta ja maapallon tuhoa.

1960-luvulla sähkö tuotettiin vielä koskista ja polttamalla puuta ja kivihiiltä. Vähitellen mukaan tuli turve (voi soitamme)  ja sitten ydinvoima. Ydinvoima ei varsinaisesti kuluta luontoa, mutta laitos voi kosahtaa koska tahansa ja entäs se jäte. Uraani on ikuista ja ydinvoimalat ovat terroristeille oivallinen kohde, tuli se terroristi mistä tahansa. Entäs maalämpö. Mitä tapahtuu, jos kaikki alkavat porata reikiä maan kuoreen? Tiedemiehet ovat varoitelleet tästäkin.

Tässä artikkelissa evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius selvittää hyvin kansantajuisin sanakääntein, mikä ei ole professoreille aina itsestäänselvyys, maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Voi tietysti olla, että jutun toimittajat ovat selkokielistäneet professorin ajatukset. Oikein hyvä niin. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Merkittävää jutussa on, että siinä katsotaan maapallon tilaa pitkällä aikajanalle menneisyydestä, jopa raamattua lainaten, pitkälle tulevaisuuteen.
 Itseäkin on joskus turhauttanut vihreän liikkeen pipertäminen jonkun tietyn lajin kimpussa ja nyt saan epäilevälle mielelle vahvistusta viisaammalta taholta. Forseliuksen mukaan yksittäisen lajin suojelemista  tulisi siirtyä pohtimaan kattavasti sitä, miten saadaan tämä ekosysteemi pysymään toimintakykyisenä. Tässä tullaan siihen ikuisuusongelmaan, että helpompi on nähdä yksi kukka kuin koko niitty. Niin kuin jossakin kunnan budjetissa on helpompi nähdä yksi tie kuin koko tieverkko. Esimerkkejä on lukuisia. Kun itsekin suren norppaa ja mehiläistä niin en oikein voi osoittaa muitakaan sormella. Koetetaan yhdessä nähdä laajemmin ja onhan toki välinpitämättömyys pahempaa kuin että edes jotain yrittää.
Jos oikein rehellinen olen niin onhan se Linkola ihan oikeassa, että ihminen on maapallon suurin vihollinen. Forselius ilmaisee sen kauniimmin sanomalla, että ihminen on poikkeuslaji paratiisissa ja että maailmassa ei ole sellaista ekologista lokeroa, johon ihminen ei olisi tunkeutunut. Voi meitä!

Mutta miten tämän pallon saisi pelastettua. Olisiko toivo ihmislajin tuhoutumisessa kuten Linkola esittää. Sterilisointi ei kuulosta näin humanistin, kristityn ja hoitotyön koulutuksen saaneen  korvaan kovin hyvältä vaihtoehdolta ja epäilyttää myös, että voiko ihminen muuttua ennen kuin on liian myöhäistä.  Entäpä jos ihminen kuitenkin pelastuu oman kekseliäisyytensä avulla. Jospa vaikka alkaisimme tuottaa fosforia jätelaitoksissa. Sitähän tarvitaan kasvistuotannossa. Riittäisikö ruokaa silloin kaikille? Tästä tietysti seuraisi se, että rikkaat rohmuaisivat päältä  parhaat palat.

Palataanpa takaisin yksityiseen. Mitä minä voisin tehdä, että voisin nukkua yöni hyvin. Tosin unenlahjat ovat kyllä loistavat sen jälkeen, kun pääsin työn oravanpyörästä ja monenlaisesta muusta vastuusta vapauteen. Pikemminkin voisi kysyä, että mitä minä voisin tehdä, etten heräsi ahdistukseen, siihen tunteeseen, että kaikki on menetetty ja geenieni siirtymä eteenpäin on katkeamassa. Onhan perimäni sen verran arvokas, lapset ja lastenlapset sen verran  kauniita ja älykkäitä, että dnani pitäisi olla kuolematon. Vai pitäisikö?

Minulla on tapana paastota kevättalvisin. En syö eläinkunnan tuotteita. Virkistyn. Miksi en jatka tällä linjalla. Siksi, että olen laiska, herkkujen perään ja  kaavoihin kangistunut löhöttelijä. Voi minua!