sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Nurkkala


Minä keskellä äidin sylissä kuikuilen taakse, jossa tätejä,
 enoja, siskoja, isä valkoisessa paidassa. Edessä liuta serkkuja.
Lapsuuden suuria juhlahetkiä oli, kun alettiin suunnitella matkustamista äidin kotipaikalle Nurkkalaan. Matkaa ei maantieteellisesti ollut kuin 38 km Eniron reittikartaston mukaan. Autolla  sen sujauttaisi alle tunnissa, mutta 50-luvulla matkaan varattiin koko päivä. Ensin Pyöreen pysäkiltä junalla Iisalmeen, siellä, kun jäätelöt oli syöty juna-asemalla ja kävelty jonkin matkaa nupukivistä katua,  Makkosen  linjurilla Nurkkalaan. Autokyyti oli katkuinen ja pysähdyttiin joka talon kohdalla, jos tarve vaati. Pikkusiskolla oli tapana aina oksentaa ennen kuin päästiin Nurkkalan pysäkille. Usein meitä oli vastassa serkkulauma, tätejä ja enoja. Siltä ainakin tuntuu, että "kaikki" oli siellä aina, kun sinne mentiin. Nurkkala oli pikkuinen pellon ympäröimä mökki. Muutama lehmä, hevonen, lampaita haassa. Ukki oli hankkinut Nurkkalan pari vuotta ennen sotia. Näin perhe pääsi Ryönän sahan tuntumasta vähän väljemmille vesille. "Pois pappien silmien alta", kuten tätini sanoi. Ennen kaikkea Nurkkala oli oma. Ei tarvinnut käydä polkemassa kirkon urkuja vuokraa vastaan. Kun minä tulin kuvioon, Nurkkalan mummo ja ukki kuolivat aika pian. Ukista on yksi muisto. Siinä hän kynii kanaa aitan seinustalla. Ukin hautajaisista muistan, että minut nostettiin haudalta tullessa uunin pankolle sulamaan. Kun Heikki-eno toi morsiamen näytille, olin sanonut, että tyttöhän tuo on eikä mikään täti. Heikki-eno istui kiikkustuolissa ja veteli maniskalla haikeita slaavilaisia sävelmiä ja oli ilmetty James Dean. Nuori morsiamensa oli Marilyn Monroe. Yhdennäköisyys oli pikkutyön mielestä silmiinpistävä. Veikko-enon vinttipömpelissä pääsi tutustumaan ihmisen anatomiaan jännien lehtien kautta ja Inkku-täti kertoi hurjia kummitusjuttuja. Minulle on kerrottu, että oli ihan tavallista, että tuvassa luettiin kirjoja ääneen öljylampun valossa. Enot kävelivät käsillään ja tekivät kaikenlaisia voltteja pihamaalla. Taru kertoo, että sokea Liisa-mummo erotti vieraan askelista. Vieras käveli jaloilla.  Elämä 50-luvun Suomessa ei ollut helppoa, ei varsinkaan maaseudun pienviljelijällä. Kotimökistä oli lähdettävä etsimään omaa leipää tehtaisiin, savotoihin, kuka minnekin. Nurkkalan jälkeläiset pitivät huolen, että elämä on muutakin kuin työtä ja työtä. Jo kotikylällä, mutta ennen kaikkea  muualla osallistuttiin kaikenlaisiin kulttuuririentoihin. Oli lausujaa, näyttelijää, laulajaa ja poliittista toimintaa. Äiti kirjoitti sktesejä vielä 80-vuotiaana, ohjasi ja esitti niitä Vieremän Torpalla, kävi Kuntorannassa kursseja kurssin perään. Lassi-eno on saanut muc.dir. arvon kuoron johtamisesta.  Kun Nurkkalan perilliset alkoivat perustaa perheitä, syntyi huikea serkkulauma. Nyt oli jo mahdollisuus koulutukseen. Alkoi tulla maistereita, lääkäreitä, insinöörejä, ekonomia, professorikin ja jotka eivät niinkään kiinnostuneet koulun penkillä istumisesta, hakivat intohimonsa muualta kuten ammattisyhdistysliikkeestä tai yrittäjyydestä. Tuntuu, että jokaisella on ollut jokin missio, jota on seurannut.  Yhdistävä tekijä on perhekeskeisyys. Ukki ja mummo eivät ikinä arvanneet, miten heidän geeninsä liikkuvat maailmalla. Heitä tästä on kiittäminen. He loivat uskoa vaikeina aikoina, näyttivät, että elämä on aina elämisen arvoinen, aina löytyy hyvä syy elää ja aina on elämässä naurun ja ilon aihetta. Tällaisia tuli mieleen eilen Heikki-enon 90-vuotisjulilla  siinä uudemmassa Markku-Nurkkalassa, jos näin voi sanoa. Siellä raikui nauru kuin ennen vanhaan ja huumori kukki. Oli ihanaa kuulla helisevää lasten ja nuorten naurua. Miten siellä Nurkkalassa nauretaankin aina! 

torstai 23. toukokuuta 2019

Vera avenue


Ympäristötaidetta metsässä
Täällä Oravikosken kylällä on  ihan mukavat ulkoilumahdollisuudet. Entisen kaivoksen päällä, maisemoidulla alueella on  opastettu  reitti hiihtäjille ja kesäkävelijöille. Mertajoen viertä  pääsee kävelemään ns. jokilenkin. Kylällä menee  ristiin rastiin  asfaltoitua ja valaistua  kevyen liikenteen väylää. Itselleni tärkein ja tutuin on kuitenkin Vera avenue, jonka nyt tallennan tähän blogiin. Vera avenue nimittäin häviää, kun  moottoritie Kuopiosta päin ulottuu tähän meidän kylälle asti ja ohikin. Tiehanke on  investointi, joka tuo seudulle työpaikkoja, parantaa liikenneturvallisuutta ja pitää osaltaan koko Suomea asuttuna. Jokin pieni vastahanka kuitenkin kummittelee mielessä. Se ei ole sitä, että Vera avenue katoaa, eikä sitä, etteikö olisi mukava Kuopioon hurauttaa tuhatta ja sataa. Tulee vain mieleen, että vähempikin riittäisi. Jos ne tierahat käytettäisiinkin, tietysti nykyisen tiepohjan kunnossapitoon, myös kevyenliikenteen väylien rakentamiseen niin, että täältä pääsisi kirkolle ja naapurikylille turvallisesti pyöräilemällä. Joukkoliikennettä voisi kehittää niin, että pääsisimme bussilla liikkumaan sujuvasti asioille ja harrastuksiin, jopa töihin. Yksityisautoilun määrä vähenisi, metsää ei vähenisi tien alta ja ilmasto kiittäisi. Nämä nyt ovat sen verran utopistisia ajatuksia, ettei tullut mieleen mainita niistä männä viikkoisessa kuntainfossa, jossa hehkutettiin kunnan itsenäisyyttä ja houkuttelevuutta. Pitäisikö pienentää nyt fonttia, kun kirjoitan, että mikä itseisarvo se itsenäisyys on käyrien mukaankin kuihtuvalle kunnalle. Minulle sopisi olla kuopiolainenkin. Tällaisia ajatuksia sitä  herää metsässä. Anteeksi.
Lähes 30 vuotta sitten, kun Vera avenue tuli tutuksi, käyskenteli Veera mökkinsä pihalla ja tarjoili ohikulkijoille raikasta vettä pihakaivosta. Veera osallistui korkeasta iästään huolimatta kylän rientoihin ja istui jatkoilla viimeiseen asti. Veeraa ei enää ole ja luonto on ottamassa mökkiä haltuunsa. 















Metsäpolulla voi  pysähtyä vaikka  ihmettelemään, että luuleeko tuo kuusi olevansa joku  joulukuusi vai mitä se punastelee.


Kun olin lapsi, elin kylässä, jossa ei ollut sähköjä. Nyt on joka niemen nokka ja saaristotkin sähköistetty. Tulee mieleen Pentti Linkola, että jos palaisimme ajassa taaksepäin. Ei syötettäsi myrkkyjä maahan ja ilmaan, pokasahalla metsää kaatuisi ainakin hitaammin, ei ehtisi stressaantua, kun päivittäiset askareet kaataisivat mukavasti sänkyyn. Sosiaaliset suhteet hoituisivat heinänteossa ja talvella kinkereillä. Kansainvälisyyttä harrastettaisiin kutomalla sukkia Afrikan lapsille. Erilaisuudet pysyisivät siististi komerossa tai maton alla, poissa silmistä häiritsemästä tolokun immeisiä. Ei ei.  Rakastan erilaisia ystäviäni ja  on mukava naputella  tätäkin kirjoitusta ja pelata näillä laitteilla. Saa äkkiä tarkastetuksi faktat. Aika kuluu nopeasti niin kuin nytkin, kun temppuilin näitten kuvien kanssa ennen kuin sain ne siirretyksi puhelimesta sen h******n onedriwen kautta tähän googlepohjaiseen blogiin. Saatta mennä Lumia-puhelin vaihtoon. On se ollut rikkaus nähdä maan kehitystä näinkin kauan. Lapsenlapsi kipuilee ilmastomuutoksen kanssa samalla tavalla kuin me kauhisteltiin Vietnamin sotaa. On eri blogimerkinnän paikka ryhtyä miettimään, että tuskailtiinko suotta. Niin en halua uskoa, enkä vähätellä nykyongelmia.
On sen verran komia huussi matkan varrella, että ei tarvitse käydä puskapissillä. 

Laavulla Sirun pitää aina tarkastaa, että olisiko joltakulta tipahtanut makkaran pala. Tämä kokonaisuus on kyläyhdistyksen aikaansaannos. Onhan tuo vähän lähellä kylää, mutta ymmärrän, että koululaisille sopivan matkan päässä. Täällä mm. julistetaan metsän eläimille joulurauha Marttojen pullakahvien kera. Itse viihdyn paremmin Kalmosaaren grillikatoksella veden äärellä.


Sitten tullaankin jo koululle. Oravikosken koulua laajennettiin 2010 kattamaan kolmen kylän koulutarpeet. Koulussa on n. 100 oppilasta.  Rakennuksessa toimii myös päiväkoti. Vanha koulu upotettiin uudisrakennuksen sisään niin, että sitä tuskin vieras edes erottaa. Meille kyläläisille on kuitenkin tärkeää tietää, että siellä se vanha koulu on tallessa. Poika kävi vuoden tuota koulua ja tyttären tyttäret molemmat ovat käyneet siinä koko lapsuuden kaaren päiväkodista yläkouluun. Kun Emma lähtee syksyllä kirkolle yläasteelle, ei meidän perheestä ole enää oppilaita Oravikoskella.  Jos lonkka sallii niin syksyllä kyllä menen taas  kahvakuulailemaan ja tietenkin ensi sunnuntaina äänestämään. Koulun laajempaa käyttöä voisi kyllä miettiä.




Koulun metsikössä oli lapsia oppitunnilla. Emme halunneet häiritä, vaan valitsimme oikopolun. Sirun kyllä olisi tehnyt mieli mennä katsomaan, että mitä ne siellä puuhaavat.                                       






Tässä sitten alitetaan sitä 5-tietä. Se ilmoitetaan lähteväksi Helsingistä ja päättyvän Sodankylään. Pituutta  lähes koko Suomen verran 1053 km. Meidän kohdalla tie siis siirtyy tulevaisuudessa jonnekin koulun taakse ja muuttuu 4-kaistaiseksi moottoritieksi kiireisten kulkea Tämä nykyinen tie jää kylätieksi. 

Reippaan lenkin jälkeen voi sitten istahtaa kiikkuun ihailemaan itse istutettuja tulppaaneita.