maanantai 24. heinäkuuta 2017

Vulpes vulpes

Lähelläni pyörii Kettumies. Tapasin hänet reilu kymmenen vuotta sitten järven jäällä. Emme ehkä koskaan olisi pysähtyneet, ellei saman ikäiset koiranpentumme olisi lähteneet kiertämään lähisaarta niin että niistä näkyi vain kaksi liikkuvaa pistettä. Pakkohan siinä oli olla, potkia jäätä, puhua niitä näitä säästä, jäästä. Siitä eteenpäin  ilmaantuivat usein tielle, ensin koira ja  sitä jo osasi odottaa, että kohta mies. Arkisista asioista mentiin syvemmälle niin kuin ystävyyden kehittyessä tapahtuu. Jossain vaiheessa, taisi jo koivu olla lehdessä, läheisyys alkoi olla niin vahvaa, että aloimme puhua itsestämme parina.
Mutta miksi Kettumies? Sitä ryhdyin miettimään, kun ystäväni Pia nimesi blogissaan kanssakulkijani Kettumieheksi. Ehkä Pia tavoitti alitajuisesti jotain oleellista.
Suomalaissa eläinsaduissa kettu on yleensä tarinoiden alkuun paneva voima. Viekas, ovela, varovainen, sukkela ja nokkela. Se tarkkailee tapahtumia etäänpää, ulkokehältä, saatta kadota näköpiiristä ja sitten ilmaantua ihan jostain muusta suunnasta paikalle kuin ei olisi poissa ollutkaan. Kauempaa sen on hyvä muodostaa kokonaiskuva ja tehdä itsenäisiä johtopäätöksiä. Yleensä tapahtumat päätyvät ketun toivomaan ratkaisuun.
Kettumies ja Koira metsässä
Faabeleiden lisäksi ketun on tehnyt tunnetuksi ranskalainen kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) maailman eniten myydyssä kirjassaan Pikku prinssi (1943, suom,1951).

Tässä lainauksia tästä iki-ihanasta kirjasta:
-  Hyvää päivää, sanoi kettu.

- Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.

-Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…

- Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

- Minä olen kettu, sanoi kettu.

- Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…

- En voi leikkiä kanssasi, kettu vastasi. Minua ei ole kesytetty.

- Ai, anteeksi, sanoi pikku prinssi. Mitä tarkoittaa ”kesytetty”?

- Se on aivan liian unohdettu käsite, sanoi kettu. Kesyttää on sama kuin ”solmia siteitä…”

- Solmia siteitä?

- Aivan niin, kettu sanoi, nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa…
-Alan ymmärtää, sanoi pikku prinssi. 
-Jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. 
 - Ole hyvä, kesytä minut! kettu sanoi.

- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…
Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

- Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pitemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni…

  ---
  - Jää hyvästi, hän sanoi.

- Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

- Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.



Jälkikirjoitus väärinkäsitysten oikaisemiseksi: hyvästejä ei olla heitetty :)




torstai 20. heinäkuuta 2017

Saimit Sorsakoskella

Siitä on kohta kymmenen vuotta, kun aloitin luovan kirjoittamisen ryhmän ohjaamisen Leppävirralla. Enää en ohjaa ryhmää, mutta meistä muodostui pysyvä porukka, Saimit.
Virallisen kurssituksen loputtua huomasimme, että ryhmä on niin yhteen nivoutunut, ettei hajoaminen tule kysymykseen. Saimin nimipäivä oli jotenkin sopivasti kalenterissa siinä kohtaa, johon suunnittelimme kesätapahtumaa. Saima Harmajan lisäksi mieleen tuli Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. Siinä Saimi kellottaa pöpelikössä ja poutapilvet soutaa taivaalla.
Eero Järnefelt: Saimi kedolla

Ensimmäinen Saimi kedolla-tapahtuma järjestettiin Konnuksen kanavalla viisi vuotta sitten. Se oli ihan avoin tilaisuus ja paikalla oli parikymmentä osallistujaa. Osanottajat kirjoittivat Saimien tekemien  inspiroivien tehtävien avulla kukin omia juttujaan ja ne sitten purettiin.
Sen jälkeen Saimit ovat kokoontuneet enemmän tai vähemmän julkisesti. Tänä kesänä   Anja-Saimi kutsui meidät kotiinsa Sorsakoskelle. Sielläpä syntyikin varsinainen performanssi. Anja oli järjestänyt vintilleen valtavan määrän vaatteita, koruja, kenkiä ja kaikenlaista rekvisiittaa. Jokaisen piti pukeutua joksikin. 
Sitten ruokapöydässä Anja esitteli itsensä piiaksi, jolle oli jäänyt tämä Esterilän kartano, kun isäntäväki meni Pariisiin. Jokaisen piti ihan extempore siinä ruokapöydässä, oudot kamppeet päällä kehittää itselleen tilaisuuteen sopiva rooli. 
Oli siinä sekalainen seurakunta. Oli Niiskumuikkunen, Nuuskamuikkusen sisarpuoli, aikakoneella tullut tuohihattuun ja virsuihin pukeutunut savolainen alkuasukas suoraan kodasta, paronitar Wittenberg Saksasta sekä sekava joukko kartanon sukulaisia, vävyjä, tyttäriä, tätejä. Joukkoon oli eksynyt myös sanaton ja välillä jalaton mies.
Minä keksin olla Pariisista tullut Musta Venus, runoilija Baudelairen muusa. En muistanut siihen hätään B:n runoa ulkoa joten lausuin "mahtava peräsin ja pulleat purjeet".

Kuvan otti  Tuula Kumpulainen, joka ei siksi ole kuvassa.
Kartanon herkkuja a´la  Anja-piika

Kyllä ihmisen pitää leikkiäkin välillä ja Saimit sen osaa!

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Herättäjäjuhlat


Kun olin pikkutyttö, kylä tyhjeni Herättäjäjuhlien aikaan. Meiltä ei menty. Ei sitä körttiläisyyttä voinut kuitenkaan välttää, eikä toki ollut tarpeenkaan. Seuroissa veisattiin ja kylän kuulu maallikkosaarnaaja Jussi Maliranta puhui. Seurathan oli koko kylän tapahtuma uskontoon tai aatteisiin katsomatta. Koulussa opeteltiin Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen… tarvittavin kiekauksin tietenkin. Moni muukin körttivirsi tuli tutuksi, vaikka ei niitä sillä nimellä kutsuttu, ne olivat virsiä vaan.
Suvussa kulki lisäksi pitkään luulo, että olemme suoraan ylenevässä polvessa Paavo Ruotsalaisen sukua. Serkkupojan sukututkimus paljasti, että ei olla, ei lähellekään, joka tulkoon tässäkin nyt ilmaistuksi. Paavon ainoa poika kuoli nuorena ja perheettömänä. Tämän opin vuosia sitten Aholansaaressa Viimeiset kiusaukset- oopperasta. Siinä Riitta huuteli järvelle Paaavoooo..tule saaareeeennn.
Eilen 8.7.2017 istuin Nilsiän Herättäjäjuhlien iltaseuroissa. Halusin kokea juhlien atmosfäärin. Voi kuulkaa, ei se niin spontaania ollut, mitä oletin. Olin lukenut körttien luovasta veisujen ja puheiden virrasta, että puhuja nousee yleisöstä ja yleisö vastaa puhujalle virrellä. Näin varmaan Paavo Ruotsalaisen aikaan, kun papit eivät suostuneet tulemaan seuroihin ja muutenkin hylkivät Paavoa. Eilen kuulin, että Paavo sai kirkollisen siunauksenkin vasta yleisön painostuksesta.   
 Eiliset  puhujat  oli valittu etukäteen ja näköjään virretkin. En kuullut, että kukaan seitsentuhantisesta yleisöstä olisi kiljahtanut virren numeron. Kyllä se numero tuli kovaäänisestä.  Puhujat olivat julkkiskörttejä ja sanat puhujiensa näköisiä. Ensin joku opettaja opetti, sitten joku elokuvaohjaaja yritti saada virnuilevan sävyn juttuunsa. Nilsiän oma poika Antti Heikkinen tuli puhujapönttöön suoraan teatterin lavalta ja esitti puheenvuoronsa näyttämötaiteellisesti hyvin. Lopuksi pari pappia saarnasi. Yhteistä kaikille puhujille oli kuitenkin kannustaminen mateluun Jumalan ja ihmisten edessä. Minä vaivainen oon mato matkamies maan…suomeksi minä en ole mitään. Onhan  nöyryys jossain tilanteessa ihan paikallaan, mutta ei mun luonteella eikä varsinkaan pysyvänä elämän asenteena. Kun liikaa nöyristelee, tulee paradoksaalisesti samalla ylentäneeksi itsensä. Näitä kiemurtelevia mummukoita on joutunut sietämään aikoinaan työn puolesta. Huh.
Minun uskoni on luonteeltaan mysteeristä, siis  aistillisuutta ja  salaisuuksia täynnä. Ei se muuta voisikaan olla tällaiselle evoluutioteoriaan uskovalle, ainaiselle epäilijälle. Sanon arvostetun filosofi Torsti Lehtisen sanoin: En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa.
Mistä körtit saavat isot pinnat on suvaitsevaisuus. Heille uskonydin on, että kaikki kelpaavat. Itseasiassa kristinuskon ydin myös. Tässä olisi opettelemista muillakin kirkoilla.
Olisin halunnut mennä vielä kirkkokonserttiin, mutta en voinut kävelyttää Sirua ja Jounia pitkin Muuruveden kirkonkylää, kun olivat jo Nilsiän kolunneet. Jounilla kun oli vain shortsit ja ilta alkoi viiletä.