tiistai 28. heinäkuuta 2015

Että semmoinen kulttuuritalo

Kirkonkylämme korkeimmalla ja näkyvimmällä paikalla loistaa Liikunta- ja hyvinvointikeskus Vesileppiksen mainosvalot. Et pääse ohi huomaamatta niitä. Täällä saat uida, majoittua, syödä ja hiihtää kesälläkin. Hyvä työllistäjä ja virkistäjä toki on tämä keidas.
Uusin hienous alueella on Vesileppis Areena. Sen rakennutti kunnan omistama Leppävirran Monitoimitalo Oy. Areenan toiminnasta vastaa Leppävirta Areena Oy, jossa kunta on yhtenä osakkaana.
Muistan, miten aikoinaan ”kyseltiin” kuntalaisilta toiveita monitoimitalon suhteen. Piti tietysti kysyä, kun kerran kunta talon rakensi. Silloin jo kalvoi pieni epäily, että mitähän se monitoimisuus tässä tapauksessa mahtaa tarkoittaa, kenties kaiken kulttuurin huomioimista.
Oli tilaisuus joku aika tutustua taloon kunnolla ja onhan siellä. On juoksurataa, ryhmäliikuntatilaa, kuntosalia, keilahallia, pituushyppypaikkaa ja myös 500 katsomopaikan areena. Kyllä mahtuu pelaamaan ja pompottelemaan ja se toki on upea juttu.
Mutta palataanpa vielä siihen monitoimisuuteen.
Kun yritimme kokoustaa talossa, kokoustilaksi järjestyi liukuoven avulla tila, jossa piti huutaa kilpaa jumppaohjaajan kanssa. Kun ei se liukuovi oikein toiminut äänen eristeenä. Esiteltiin myös näyttelytila. Joopa. Yhden sisääntuloaulan seinät oli se ”galleria”. Ei yhtään ehjää seinää, ei rauhaa tutkia teoksia. Noloa! Hei pyydän, älkää houkutelko sinne enää yhtään taiteilijaa, jos ei ole parempaa tarjota.
Siis ei ole näyttelytiloja taiteilijoille puhumattakaan työhuoneista, ei kokoustiloja järjestöille, ei tanssin harrastajille peilisalia, ei teatterin harrastajille tilaa lavasteille. Ei mitään, mikä ei tuo rahaa.


Taidetta voi tietysti harrastaa ulkonakin.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hyytävä matka

Päädyin pari vuotta sitten luotsaamaan kauan sitten perustamaani yksityistä hoitokotia tässä tapauksessa julkishallinnon hellään syleilyyn. Oletan, että sama tilanne olisi ollut, jos vastaanottajana olisi ollut Attendo tai muu jättijärjestelmä.
En mitenkään osannut kuvitella, miten kankeaan ja monimutkaiseen järjestelmään jouduin pienen hoitokotiparan uittamaan.
Opettelin henkilöstöhallinnon monimutkaisen järjestelmän, ruokien, vaippojen ja sähkölamppujen tilausjärjestelmän. Ujutin asukkaat kankeaan potilastietojärjestelmään, jossa ei ollut kirjaamistilaa ”jaksoi avata silmät ja hymyili”-toiminnolle. Luulin olleeni yrittäjänä taloudellinen, mutta että ei saanut tilata edes vuodesuojia!
Kerronpa, miten monta asiaa pitää olla valmiina ennen kuin voi tilata laastaria hoivakotiin. Ensinnäkin on kilpailutettu halvimmat laastarit, on rakennettu monimutkainen valtakunnallinen tietoverkko mahdollistamaan tilauksen, on rakennettu suuret tilat valtaville laastarivarastoille ja hankittu autot niiden kuljettamiseen. Tarjouksen käsittelyyn on kulunut työtunteja ja kokouspalkkioita, atk- henkilö joutuu koko ajan opastamaan hoitajia tilausjärjestelmään, autonkuljettaja seilaa paikasta toiseen ja tiputtelee laastareita pitkin maakuntaa.
Minä kun yrittäjänä vaan hyppäsin auton rattiin, ajoin lähimpään kauppaan ja ostin laastarin, juuri oikean näköisen ja kokoisen ja juuri sen verran kuin tarvittiin. Ehkä se paketti maksoi 50 senttiä enemmän, mutta ei jäänyt laastareita nurkkiin pyörimään. Kun ei tuollainen pieni yksikkö saa kulumaan sataa (usein minimitilausmäärä) laastaria vuodessa eikä kahdessakaan.
Systeemin kehittämisellä on tietenkin haettu säästöjä, mutta kauankohan vie aikaa, ennen kuin se hankkii itsensä takaisin. Tämän laskemiseen taas tarvitaan suunnittelija. Entäpä jos hän päätyykin sellaiseen tulokseen, että pieni on sittenkin paitsi kaunista, myös tehokasta.
Sain tämän pestin myötä monta uutta työtoveria. Joillekin paras työpäivä oli ohi mennyt työpäivä, joillekin mikään työvuorolista ei ollut hyvä, joillekin olisi pitänyt maksaa likaisen työn lisä vanhuksen vessareissusta, joillekin päivän tähtihetki oli huomata työkaverin pieni moka. Oli niitä, joille riitti, että täytti byrokratian kirjaimen moitteettomasti. Mitä väliä hoidon laadulla ja sen kehittämisellä.
Oli myös työtovereita, joille vanhukset olivat ihmisiä. He kärsivät, kun eivät voineet toteuttaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Oli ihania luonteita ja itse piruja samassa sopassa.
Pahinta oli työn ilon puuttuminen.
Tämä kaikki oli kuulemma ihan tavallista, joka tarkoitti sitä, että kestä vaan. En minä kestänyt.
Äiti 89 v. asui kotona lähes viimeiseen asti. Tässä viimeinen äitienpäivä.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Saanko esitellä!


Tässä on Siru 7 kk. Hän tuli meille helmikuussa Suonenjoelta. Äitinsä puolelta on perhoskoira ja isän suku kuuluu Japanin pystykorvien rotuun. Villi on, mutta oppivainen ja rakas perheenjäsen. Nana 9v. on ottanut pikkusiskon hyvin vastaan, totta kai!

Elon puolella

Lopetin tämän blogin kirjoittamisen kolmisen vuotta sitten ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään sanottavaa. Siis ei sellaista sanottavaa, jossa olisi ollut kuolematon ajatus, tärkeä poliittinen viesti tai jotain muuta itseäni korkeampaa hengen tuotetta.
Kun nyt kuitenkin minuun on kytketty jonkinmoinen kirjoittamisen vietti, niin avaan tämän kirjan uudelleen, mutta vähän matalammalla rimalla eli kirjoittelen kevyesti mitä mieleen juolahtaa. Saatan innostua milloin mistäkin, enkä hahmottele minkäänlaista logiikkaa näille jutuille etukäteen. Rupattelen lähinnä perheelle, ystäville ja tutuille, joilta toivon kommentteja nimenomaan tänne, en niinkään facebookkiin. Kiitos, rakkaat!