torstai 1. joulukuuta 2011

Rakas päiväkirja


Marraskuu meni nyt niin vauhdilla, että oli jäädä kirjautumatta kokonaan tähän blogiin. Kun en nyt muuta keksi, niin kopsaanpa tähän sivun päiväkirjastani vuodelta 1962. Tässä siis historiaa ja elämänkirjoa 9-vuotiaan kynästä. Lastenlapsista on muuten hauska kuunnella otteita mummon päiväkirjasta.

Koulussa oli tänään hauskaa, pääsin istumaan AUNE HYVÖSEN viereen. On hauskaa kirjoittaa päiväkirjaa pitkästä aikaa. Odotan hartaasti joululomaa. Minua jännittää, saako isä partakoneen terän sopimaan koneeseen (isällä on sähköparranajokone). Mirja tulee ehkä tänä iltana viiden junalla kun ei kirjoittanut. Martta kävi viime pyhänä ja puhui Turun murretta. Martta on Turussa töissä. Hoitelin tänä päivänä nukkeani, sen nimi on MERVI LENITA. Tänään tuli postissa Apu lehti. Minä luin siitä Annelille sarjakuvat.
Minun mieleni on ollut tänään iloton.

Runo

Koulu sydämeni särkee vaan
kun laiskanmerkit tulee ikkunaan.
Ei ihmiselämä niin hyvää oo
niin kuin pienet lapset luuloo, joo.

Minusta elämä on suuri, joskus on suruja ja joskus iloja, minusta se on tylsää.
Tästä jatkan salakielellä SXY GAÄ JHHGZ33X ZVUU+8.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Sunnuntai

Sormet tuikkaavat eritahtisesti otsalle, sydämeen, käsiin
pyhitä ajatuksemme, tunteemme ja kättemme työt
Tuoksuva, helisevä savu vauhdittaa rukoukset ylöspäin
siunaa Herra
Sävelet keinuttavat kirkkosalia
yksi yhteinen rukous kumahtaa kaikuna salin seinästä toiseen
Herra armahda
Pyhät katsovat ymmärtävästi


Sormet lennättävät sinistä, punaista, riemunkirjavaa lankaa
vapaasti, mutta järjestyneesti
tuonne ja tänne ja sitten sinne, kuka soittaa
yhdessä ja rohkeasti
Kirjasta loppuvat sivut, uutta selataan,
elokuusta kuuluu Ämmän ääni, että
täyttä elämää

tiistai 30. elokuuta 2011

Kerran heinäkuussa

Kun ajelin tässä kesällä Pieksämäelle Jäppiläntietä, aloin ymmärtää sitä muistiryhmäläistä, joka halusi jokaisen tapaamisen alussa lausua runonsa Jäppilä – Savon Inari. Eihän nämä lehtevät keskisavolaiset maisemat Lappia muistuta, mutta oletan rouvan runollaan tahtoneen kuvata kauneinta maisemaa, minkä tietää. Itse hän ei ollut Lapissa käynyt.
Olin matkalla kirjallisuustapahtuma Sylvi Symposiumiin, jonka ohjelmaa en malta olla tähän kopsaamatta:(tuleepahan jotain lyyristä tähänkin tekstiin)
Keskeneräiset kasvot – ihmisen osa kestää. Kaikesta kärsimyksestä voi selviytyä, jos sen voi nähdä osana tarinaa (päivän pääotsikko)
Selviytymisen kahdet kasvot – miten sanat auttavat muita selviytymään ja miten selviän itse? Jussi Sutinen kirjailija, kirjallisuusterapeutti
Lyyrinen selviytyjä – kauneuden voima valaista ja viiltää kirjailija Maria Peura
Aukon ja varjon kuvat – kriittisen traumafiktion tehtävästä. kirjallisuudentutkija, FT Sirkka Knuuttila.

Kun “sieluntilojen salongin” puheenjohtajaksi ilmoitettiin kulttuurintutkija Outi Kuma ja kun tarjoutui tilaisuus tutustua myös uuteen sanataiteen läänintaiteilijaan Marjo Heiskaseen niin ei kai päivästä voinut olla innostumatta. Kurssikaveri Jussin kanssa oli sovittukin, että turistaan kuulumiset sitten paikan päällä.
Ei näkynyt Jussia kulttuurikeskus Poleenissa eikä näkynyt ketään muutakaan. Ovissa jumotti tiukat lukot. Siitä sitten kotihenkilöä avuksi soittamaan. Tämä ilmoittikin tuota pikaa, että tule kottiin, se on viikon päästä. Minä tähän, että eikä...
Aamukahvin ja pitkähkön autoajelun jälkeen vessatarve alkoi kuitenkin olla harmituksista suurin. Siis Pieksämäellä pyhäaamuna. Hyvin mahtui vanha rellu siinä leveää pääkatua köröttelemään. Pelastus löytyi rautatieasemalta, paitsi että vessan ovi vietyään ainokaisen euroni, ei auennutkaan. VR:lle kiitos, ettei se vielä ole automatisoitunut lipunmyyntiä Pieksämäellä. Lippuautomaatti tuskin olisi lähtenyt ovea avaamaan. Neitonen kopsutteli korkokengillä edelläni. Suutaan ei avannut, mutta kuitenkin oven, mikä siinä tilanteessa oli palvelupriorisoinnissa tärkeintä.
Kun helpottuneena palailin autolle, availi maahanmuuttajayrittäjä liikkeensä ovea. Hänen ystävällisen olemuksensa innoittamana juolahti mieleen ilahduttaa kotihenkilöä etelän herkulla. Vaihdettiin siinä eväiden kypsyessä muutama sana seutukunnastakin. Eipä ollut hänellä pahaa sanottavaa Pieksämäestä.
Vaikka Jussi jäi tapaamatta ja luennot kuulematta, en katso tehneeni turhaa matkaa, kun vielä asemalta sain pizzan lisäksi muhkean Voimalehden kotiin viemisiksi.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Tuli karhu (n kakka) vastaan

Varma tapa tehdä villieläimestä ihmistä pelkäämätön on ryhtyä ruokkimaan sitä haaskalla.
Eläin oppii siinä haaskalla käydessään tunnistamaan ihmisen -turistien, matkaoppaiden ja luontokuvaajien - hajun ja yhdistää sen makoisaan ruokaan: ai, tältä saa evästä! Mutta ei se karhu tai susi kuitenkaan ymmärrä erottaa sitä ruuantuojaihmisen hajua muista kyseisen lajin hajuista, vaan yhdistää tuoksut kaikkeen ihmiseltä haisevaan, jota kohti se tulee innoissaan, että saiskohan tuostakin suunnasta sapuskaa.
Niinhän siinä sitten käy, että pihapiirissä piipahtanut eläinparka saa välittömästi tappotuomion, kun ei älyä käydä vain siellä haaskapaikalla pällistelemässä ja pällisteltävänä olemassa.
Että ihminen on tyhmä ja itsekäs. Lailla pitää kieltää moinen "haaskanpito".
Jos kuitenkin halutaan houkutella viaton luontokappale näkysälle tällaisilla kepulikonsteilla niin ei sitten pidä itkeä, jos luontokappalekin lähestyy ihmistä.
Metsä vastaa niin kuin sinne huutaa.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Kesään!

Kesän alussa heinäpelto oli pehmeää ja herkkää, multa vielä näkyvissä, ei saanut astua. Siitä sitten heinän korsi varttui ja vahvistui. Kun otti varresta peukalo-etusormiotteen ja vetäisi, jäi käteen kana- tai kukkotupsu. Kuivat korret kutittivat paljaita kinttuja ennen kuin ne kaatuivat viikatemiesten edessä.
Talon nuori emäntä silipasi kaiken kiireen keskellä seinältä kanteleen ja heläytti tuvan täyteen säveltä. Saman tien kannel seinälle ja takaisin keittiöön. Heinämiesten piti saada ruokaa.
Heinänkorjuun jälkeen pellon sänki pisteli jalkapohjia. Paluu kenkäaikaan alkoi lähestyä.

Näin se menee elämäkin. Alussa on ruoho pehmeää, vihreää. Sitten alkaa korsi pikkuhiljaa kutittaa ja lopuksi, kun sen paras terä on kaadettu, pistellä niin, että on suojattava jalkapohjat kengillä.
Jatkuva arvuuttelu valinnoista alkaa; kukko vai kana? pohjoiseen vai etelään? taloon vai mökkiin? auttajaksi vai autettavaksi? pehmeäksi vai kovaksi? kysyjäksi vai vastaajaksi? oppijaksi vai opettajaksi? yhteisöön vai erakoksi?

Mutta mitäpä, jos heittäsikin kengät nurkkaan, antaisi pistellä – elämän - iloitsisi pellonpientareesta, muhkeasta tyynystä, levähtäisi siinä ennen uutta loikkaa sänkipeltoon.
Antaisi kanteleen vastata kysymyksiin, antaisi sen soida!

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Pääseväthän koirat taivaaseen


Myrna Firenzia










Näin unta, että toistelin oudon kuvan vieressä : he is not killer. I now. Huusin tätä lausetta, eikä se tahtonut millään tulla kurkusta ulos, niin kuin painajaisessa käy.
Aamu tuli. Kävimme pikkulenkillä. Ajelimme Kuopioon ja koko matkan rapsuttelin sinua ja kehuin, kuinka hieno tyttö siinä on, maailman kaunein lagotto. Puoli tuntia sait haistella sydämesi kyllyydestä uusia ja ihania, vieraiden koirien tuoksuja ja peitellä niitä omilla hajuillasi. Puoli tuntia sinun kipeille polvillesi on paljon ja mieluusti jäit autoon odottamaan, kun menin hoitamaan käytännön järjestelyt. Valitsin pahvisen uurnan. Tuhka tulee kotiin postiennakolla ja ripotellaan onnelliseen metsääsi.
Vapisit alkupiikin edessä, mutta sitten rauhoituit, laskit luottavasti kuonosi jalalleni ja tuhisit kuten aina unen ja valveen rajamailla. Kun eläinlääkäri nosti sinut lavitsalle, vielä häntäsi hieman heilahti, kun sinulle kuiskasin viimeisen kerran: mamma rakastaa Myrnaa. Sitten kaikki oli ohi.
Tanssii susien kanssa - mies soitti juuri silloin: saiko Myrna piikin? Tämän täytyi olla enemmän kuin sattuma. Hän ei tiennyt matkastamme, koska halusin hoitaa tämän asian kahden vain sinun kanssasi. Tiesin, ettei se suuremman saattoväen kanssa olisi onnistunut. Nyt illalla Jouni sanoi, että hän tiesi sen aamulla klo. 9.00 samaan aikaan, kun varasin ajan eläinlääkäriin. Jotka ovat susien sukua, tietävät kyllä.
Viisi onnellista ja vauhdikasta vuotta, ehkä liiankin, koska molempiin polviisi kehittyi tuona aikana paha nivelrikko. Mitä enemmän hyppelit itsellesi ominaisella tavalla, sitä hankalammat olivat yöt kipulääkityksestä ja piikeistä huolimatta. Murisit ja ulahtelit sängyn alla. Kahdella kipeällä jalalla kävely on tuskallista.

Jos koirilla on taivas, haluan sinne.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Sana-asana

Tuli viikonloppuna testattua joogan ja kirjoittamisen yhteisvaikutusta. Testi suoritettiin joogaohjaaja Merja Vihavaisen Ilo-olo- joogasalilla Leppävirralla. Testiryhmä koostui rohkeista ystävistä. Testi kesti viisi tuntia.

Oli rentouttavaa pötkötellä pötkyjen päällä ja taivutella itseään erilaisiin asaniin, joihin Merja meitä lempeästi taivutteli. Asana on joogakieltä ja tarkoittaa asentoa. Ainakin tämä yin-jooga sopi jopa meikäläisen vartalolle.

Rentona ja lämpimästä keitosta kylläisenä siirryttiin sitten asanasta Sanaan. Tällä kertaa kivet saivat puhua. Puheet kirjattiin, pidettiin ja uuttahan sitä ihmismielestä aina löytyy kynän avulla. Kotiinviemisiksi jokainen kehitteli omista teksteistään vielä 7-tavuisen mandran.

Testitulos antoi valtuutuksen jatkaa tuotekehittelyä.

torstai 20. tammikuuta 2011

Metsän hohtava pensas hukassa

Paperit lentelee ja kello käy, tassutan pitkin huushollia ja kaivan joka kolon. Löytyy jos mitä tärkeää kuten muistitikun kadonnut pää, rutistunut dispositioluonnos, tuolijumppaohje, saunalahden lasku, lasten joululevy, koiran rekisteritodistus, rannekello. Siinä ne kaikki ovat olleet – ei hukassa, vaan tässä pikku offisepömpelissä ihan käden ulottuvilla.
Mutta missä on metsän hohtava pensas? Kohta on lähdettävä, nyt jostain pikaisesti varasuunnitelma! Tulee taas kumottua yksi luovuusteoria, jonka mukaan joutilaisuus on luovuuden ehto. Kuka on luovempi kuin hätäp:t housuissa juoksenteleva opettaja, jolla ei ole mitään valmista ja tunti alkaa vartin päästä, jossa ajassa pitää ajaa vielä 15 km valtatietä lumisateessa, todennäköisesti rekan perässä.
Musiikkia! Ahmaisen kourallisen cd-levyjä. Puron solina? Ei, se kusettaa. Valaitten ääntelyä? Ei. Kamalaa vonkumista. Ortodoksista kirkkomusiikkia? Ei, liian mahtipontista. Pakon edessä valitsen Bethovenin Fyr Elise. Puolen minuutin kuuntelulla huomaan, miten suloisesti sävelet siinä pompahtelevat kuin vesipisarat tyynen lammen pintaan. Jos tässä tilassa tulee mieleen mitään tyyntä, valinta on varmasti hyvä. Siis mankka pussiin ja menoksi. Myöhästyn ja selitän syyksi kadonneen pensaan.
Kun avaan luokassa kansion ja nostan läsnäololistaa, niin mitä helvataa: listan alla lepää Metsän hohtava pensas! Tuijotan sitä äärettömän epäuskoisena ja huokailen ääneen, ällöttävän pateettisesti. Päätän kuitenkin soittaa Elisen, kun tuli mankkakin raahattua paikalle. Pensaan kätken hellästi papereista alimmaksi. Odottakoon siellä tallessa hetkeä, jolloin luen tämän meditatiivisen tekstin taas jossakin jollekin inspiraation lähteeksi.
Tarinan opetus: jos metsän valo sammuu, voi kyllä eksyä, mutta saattaa päästä käsiksi outoihin ja tarpeellisiin uusiin löytöihin – ja kuinka ihanaa on löytää hukatuksi luullut!

maanantai 10. tammikuuta 2011

Makeannälkää

Kun vaatehyllyt tursuaa sittenkun-kamppeita eikä sovituskopin peilin ääriviivat riitä näyttämään kuvaa, alkaa tuskainen tammikuu.
Ei pullaa ei piparia, ei karkkia ei korppua. Jäätelökaukalolla suu nappasee ja valuttaa vettä. Kaurapuuro kattilassa pulppuaa voisilmän kaipuuta ja keitettyä muna takertuu kittinä kitalakeen.
Ei tätä ilman elämännälkää kestäsi!