sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Tuupovaara

Tähän omaan tarpomiseen osui kirja. Sattui hetkeen, kun mieli ei pysynyt fiktiivisessä tarinassa, eikä sitä myöskään saanut tuotetuksi. Kun oli pudonnut junnaavaan arkeen, jokapäiväiseen ylös- ulos- tallaamiseen. Sellaiseen, kun ei oikein ole, mitä odottaa, eikä mikään asia vaadi välitöntä aktiviteettia. Kun maailman murheisiinkaan ei jaksa miettiä ratkaisuja. Sopivasti oli tyhjä kohta vastaanottaa juuri tämä.

Dokumenttiromaani Radio Tuupovaara 2, Kustannusosakeyhtiö Hai 2014.

 Kirjailijat Teppo Kulmala, Tiina Pystynen, Tuula Mai Salmela, Irja Sinivaara, Markku Karpio ja Kari Levola  ovat viettäneet Anttolanhovissa Mikkelin lähellä  yhteisen Tyhy-viikon. Syntyi Kuntokomppania.

Teppo viettää Taiteilijatalo Tuupovaarassa Pohjois-Karjalassa kaksi talvea. Ensimmäisenä talvena tuli  RadioTuupovaaraja ja toisena tämä 400-sivuinen järkäle, josta koetan tässä kertoa.

Kirjan idea on se, että Teppo lähettää öisin ikään kuin radiolähetyksenä muulle Kuntokomppanialle ohjelman tunnoistaan ja olemisestaan residenssissä, myös muistikuvia ja tarinoita elämänsä varrelta. Ne ne vasta ovatkin kiintoisia! Toiset vastailevat, mutta pääosassa on radiotoimittaja Kulmala. Lähetyksiä siivittää toimittajan juttujen teemoihin valitsemat musiikkipalat.

Syntyy tajunnanvirtamaista, esseemäistä eksistentiaalista pohdintaa.
Syntyy mahtavia kielikuvia.

"Näin vain hengitellä ja olla hirsitalona, vanhana, yksinkertaisen mielikuvituksellisena, paljon nuoruuden innostuneisuutta ja lempeäntayttä tunnelmaa nähneenä. Menneisyyttä niin kovasti kokeneena, että ulkona taloa tarkkaillessa näyttää, kuin se olisi tyytynyt siihen, että ikääntyessä aikaa hartia mennä kasaan ja kyyristyä kappaleellisesti pienemmänksi.
Käydä unessa kaupungin kaduilla voidakseen kääntyä niiltä takaisin, voidakseen palata omaan, voidakseen tyytyä siihen, mitä on, ei palatsi ole, ei markkinakeskus, sirkus, pyhä laakso, vaan on talo vaaralla, peloton, joskus pelokas.
Vaan hiljaa, shhhh... uinaileva tarinoiden kotitluola minä olen."


 On kuin olisi kirjasta saanut apuja taas ryhtyä vaikkapa ajattelemaan, ei suuria, ei pieniäkään, vaan ihan omien resurssien mukaisia juttuja.

Ainakin Pian kanssa pitää tehdä kulttuurimatka Lapinlahdelle ja kaivaa samalla esi-isien hautoja. Voisi kävellä kerrankin Kuopion ruutukaavakorttelit kunnolla läpi, Seijan kanssa suunnitella uutta Hotaa ja uida polskauttaa venesaaressa. Sitten rauhoittua omaan kirjoittajapömpeliin ja paneutua vaikka Leppävirran vasemmistoon, että löytyykö sille millaista historiaa. Ajan kuluksi pitää tietysti työstää uusia tarinoita ihan omasta päästä.












torstai 14. heinäkuuta 2016

Riittävästi


Kun tulin kesäkuussaValamosta opasviikolta, sanoi auto pari kilometriä ennen Varkautta, että puuh ja röh. Vaikka kuinka painoi kaasua, mentiin matelemalla.  Takapeilistä näkyi muhkea, valkoinen höyrypilvi.  Sillä tavalla autosta menee turbo (1000€). Edellisen kerran toukokuussa pilvi nousi etuosasta. Silloin meni kannentiivistin (1000€).
On liian haasteellista siirtyä näillä nurkilla julkiseen liikenteeseen,  vaikka kuinka sitä kannattaisi. Kaupunkiin pääsee parin tunnin välein pitkin päivää, mutta ei iltaisin. Jäisi kokoukset ja konsertit, jäisi kurssin pito ja muut mukavat. Onnibussillekin pitäsi ajaa taksilla. Tuskin kannatti alkaa 350 000 km palvellutta ryhtyä korjaamaan. Olihan se jo näyttänyt tarpeeksi rahareikiä, söi niin pirusti dieseliä ja oli muutenkin turhan kopea nykymeikäläisen alla.

Osuipa sitten hakuun Auto, tuttu merkki. Täytti kaikki vaatimukset: vähän ajettu, nuori, vähäkulutuksinen,  ollut yhdellä omistajalla, täydellinen huoltokirja,  jymäkkä vaihteisto, tuttu tuoksu. Naapuri parkaisi HUI ja ystävä WAU.



Kun turbo menee,  vauhti hyytyy. Arki selkenee. Ei tarvitse miettiä, että lähtisikö Italiaan vai Norjaan, söisikö Rossossa vai  Amandassa,  hankkisiko mökin vai veneen.  
Tähän ei nyt liity minkäänlaista luopumisen tuskaa. On ylellistä körryyttää tätä elämää viimeinkin omalla vauhdilla, katsoa nukkuvaa koiraa, järveä, taivasta, hakea kirjastosta kaikki lukemattomat kirjat kuten Teppo Kulmalan Tuupovaarat. Saa vaikka keskellä yötä nousta kirjoittamaan ylös se idea, jonka alitajunta unessa tuotti. Ei haittaa sade, ei pakkanen. 

 Nuori ystäväni 16v. kirjoitti, että on huomannut, että riittää sellaisena kuin on. Miksen siis minä - vihdoinkin.