lauantai 24. elokuuta 2019

HOTA-klubi


Kaikkihan tiedämme, että kirjasta on moneksi. Niistä tehdään elokuvia, teatteriesityksiä, kuunnelmia. Kirja toimii viihdyttäjänä, tiedon lähteenä, terapiavälineenä, monenlaisen inspiraation kohteena tai jää parin sivun jälkeen pöydälle lojumaan. Kirjan tekijää, kirjailijaa, voi tentata, että kuinka tällainen tuli tehtyä tai siitä voi askarrella kaikenlaista hauskaa.

 Kirjoista inspiroituneina käynnistelemme  täällä Oravikoskella, Partasen Seija ja minä, HOTA-klubia.
Hota  tarkoittaa  Hyvää Oloa Taiteen Avulla. Nimellä on yhteys kaivoskylämme historiaan. Kun kaivoksen uumenissa tuppasi tulemaan päänsärkyä niin yhtiö tarjosi mainareille Hota-pulveria vähän kuin työterveyshuoltona tuomaan  Hyvää Oloa, ainakin parempaa.  Kaikenlaista legendaa liikkuu Hotasta. Pulverin nimi tuli intiaanien pyhää kukkaa tarkoittavasta sanasta, siksi pussin kyljessä intiaani. Vielä kaivoksen loppumisen  jälkeen (1984) entiset kaivosmiehet tarjoilivat toisilleen Hota-pusseja kuin tupakkaa. Luultavasti riippuvaisuus oli enemmän sosiaalinen, koska amfetamiini oli poistettu lääkkeestä jo ajat sitten.

Klubi-illat käynnistyvät  28.9. klo. 14.00  Pub Oravikoskessa Mika Waltarilla ja Komisario Palmulla.  Katsomme elokuvan Tähdet kertovat, komisario Palmu ja juttelemme tuosta Waltarin teoksesta. Kirjan voi lukea, mutta se ei ole välttämätöntä, eikä elokuvaa tarvitse jäädä katsomaan jos pelkkä kirjan käsittely kiinnostaa.
Muut illat ovat vielä auki. Ideoidaan yhdessä niitä. Ehkä teemme teatteriretkin johonkin. Ainakin Kuopiossa menee Stephen Kingin Piina ja Varkaudessa Myrskyluodon Maija. Keväällä voisimme kutsua  jonkun kirjailija paikan päälle. Kuka kiinnostaisi?  Jospa joku lauantai tekisimme joutavista kirjoista käyttöesineitä (ks.kuva) ja kuuntelisimme samalla runoja.

Kirjasta on moneksi

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Kuoharit I-III

Kustannusyhtiö ntamon arvostettu perustaja, kirjallisuusmies, kääntäjä, runoilija Leevi Lehto kuoli vast ikään. ntamon uusimmista kirjoista olen tässä blogissa käsitellyt Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan. Nyt on vuorossa Jouni Tossavaisen Kuoharit I-III. Jouni Tossavainen on tuottelias kirjailija ja runoilija, savolainen ja hyvä ihminen.
 Kirjan ensimmäinen osa on itseasiassa kirjailija Matti Pulkkisen elämäkerta. Se, jota on yritetty aikaansaada vuosia. Kirjailija sanookin kirjassaan selityksen  Pulkkisseuran turhalle työlle " Niin myös Pulkkinen kuuluu tänä päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kustannustoimittaja Kati Hitruhin mukaan niihin "jokseenkin tuntemattomiin" tekijöihin, joiden elämäkerrat "eivät kokemuksemme mukaan löydä riittävää yleisöä"." (Kuoharit I-III s 9.) Siinä se on. Vain myynti merkitsee. Kulttuuriteoille ei löydy arvostusta. Onneksi toimittaja Tossavainen tapasi Pulkkista useiden vuosien  aikana, teki  huolellisia muistiinpanoja, säilytti ne ja vielä kirjasi tähän kirjaan. Historia tulee kiittämään! Kirjasta löytyy paitsi Pulkkisen persoonaa avaavia kohtauksia myös   teosten analyysia. Täytyy tunnustaa, että Elämän herrat on nipin napin aloitettuna hyllyssä. Siihen on ehdottomasti palattava.
Toinen osa käsittelee kirjailija Eino Säisää. Minun  on täytynyt olla jo pois kotoa, kun Säisän Kukkivat roudan maat kirjasarja alkoi ilmestyä. Ensimmäinen muistikuva on se, miten isä naurattelee kirjaa lukiessaan. Yläsavolaisena hän tunnisti kirjasta monia tuttuja hahmoja. Isän innostus varmaan tarttui, kun muistan lukeneeni Säisäni, luultavasti koti-ikävään Pohjanmaalla. Kukkivat   kuvaa yläsavolalaista sielunmaisemaa ja elämäntapaa sotien jälkeen. Pääsin lukemalla takaisin lapsuuteen. Näin sen nyt tulkitsen ja vasta nyt ymmärrän kirjojen merkityksen itselleni. Saattaa olla, että olisin unohtanut koko Säisän ilman Kuohareita. Kukkivat on nyt pysyvässä haussa omaan hyllyyni ja odotan, että pääsen niitä uudelleen rauhassa tutkimaan. Olisi mielenkiintoista katsoa, miten Epin ja minun yhteinen taival tällä kertaa taittuisi. Jukka Sipilä ohjasi kirjan pohjalta keskinkertaisen tv-sarjan, josta Säisä itse sanoo: "Mies vain juo ja pilaa minun elämäntyöni". Harmillista yleisradion rahojen tuhlaamista.
Kuoharit II:m yläotsikko on Kohti kesää  1979 ja siitä ensimmäinen osa nimeltä Aika saaressa 1987. Kohti kesää  on Jouni Tossavaisen omaa historiaa.  Olen jonkin verran nuorempi kuin Eino Säisä ja vähän vanhempi kuin Jouni Tossavainen, sopivasti siinä välissä, että jaan molempien kanssa samoja kokemuksia samasta ajasta, samoista maisemista. Kurjenpolven ja Pajusenmäen välinen matka on lyhyt, ehkä 20 km, Tervon Saariskylään tuskin sataa kilometriä.  Elän Epin kanssa 1950-luvun maaseutua, töllien sähköttömyyttä, rankkaa työtä taustalla vielä  sodan kumu, supistettua kansakoulua. Pois lähden Jounin kanssa kansanopistoon. Autot ja mankat samat, uutiset pieniä ja suuria, kaukorakkautta ja taustalla ikävä omiin maisemiin. Jossain vaiheessa eksymme hoitotyöhön, mistä Jouni jatkaa määrätietoisesti kohti omaa missiotaan, kirjoittamista, toimittajuutta. Minulle ei käy yhtä hyvin, jään vuosiksi vetelemään viivoja kakkalistoihin, lihon ja masennun. Näin käy, kun ei juokse. Nuori Jouni  sen sijaan juoksi ja kirjoitti v. 2014 Savonia- palkitun elämäkerran juoksija Hannes Kolehmaisesta, New Yorkin Lentävä suomalainen, Like-kustannus. Kuohareitten  loppuosa  etenee takaa eteenpäin, vähän niin kuin blogimerkinnät. Marraskuussa lähdetään menemään kohti edellistä kesää, ei seuraavaa. Tähän rakenteelliseen valintaan löytyy kirjan myöhemmässä vaiheessa filosofinen selitys.
Aika saaressa on Eino Säisän päiväkirjaromaani vuodelta 1980.  Tässä osassa   kirjailija menee kirjailijan sisään. Einojouni antaa tulla tuutin täydeltä kaiken maailman kirjallisille kuohareille kuten Jouko Tyyrille, Jari Tervolle, rusettikaulus Klingelle sillä intensiteetillä, ettei ole epäilystäkään, etteikö tunteissa ole aitoa  kokemusta. Samalla nousee vanhempi nuorempansa avustuksella arvoonsa.  Kirjailijoitten yleistä tuskaa kuvataan vaikeuksilla kustantajien ja palkintoraatien kanssa. Valitettavasti on edelleen se käytäntö, että Savonia palkintoraati valitaan Kuopion kaupungin poliittisten voimasuhteitten mukaan. Ei kysellä Kirjailijaliiton,  Kirjallinen yhdistys Vestäjien, taidetoimikunnan eikä minkään muunkaan kirjallisuutta lähellä oleva tahon kantaa. Tällehän nauraa kaikkien Suomen kaupunkien puuhevoset, ei yksin Kuopion. 
Kirjan viimeisessä osiossa tutustutaan kirjailijan  biologiseen isään. Kuoharit nimikin saa lisämerkityksiä, olihan Pauli Tossavainen eläinten kuohitsija ammatiltaan, myös lehtiasiamies.Tämä osa kirjasta on pitkälti Jounin omien kirjojen synnyn kuvausta. Mielenkiintoinen,  minulle uusi tuttavuus on rautalampilainen runonlaulaja, Elias Lönnrotin aikalainen Vihta Paavo, josta hän kirjoitti teoksen Vihtapaavo, Like 1999. Tossavainen siirtyy aiheesta toiseen vähän kai tajunnanvirtansa mukana. Murrepohdinta tarttuu mieleen. Se, miten suuri merkitys on murteella, oman  kielisellä  ajattelulla asioitten  ja tunteiden käsittelylle. Muistan sen hyvänolon  tunteen, kun kuuden Länsi-Suomen vuoden jälkeen menin Savonlinnassa paikallislinjuriin. Kuskin aksentti  tarttui korvaan kuin unohdettu äidin hellä suudelma. Tai kun soittelin työpaikkoja niin keskusneiti niin kauniisti sanoi, että yhistettäänpäs. Murteen peittelyllä saattoi olla minulle, vielä keskenkasvuiselle tytölle, kehitystä  taannuttava vaikutus mualimalla.
Kuoharit on miesten kirja. Naisia vilahtelee vähän siellä täällä, mutta he jäävät avoimeksi kuten kirjailija Makkonen (Oksanen?)  Oman isän tarinaa ja suhdetta häneen käydään läpi toisten isähahmojen, Pulkkisen ja Säisän rinnalla. Kaikki isät ovat sekä kuohareita että kuohittuja, myös kuohuva maistuu kenelle missäkin muodossa. Mielenkiintoinen on huomio siitä, että varsin moni taiteilija on menettänyt isän suhteellisen nuorena. Vaikka isyyttä pohditaan paljon, kirjalijan oma isyys jää vähemmälle, ehkä siirtyy seuraaviin teoksiin. Vaikka teos on jonkinlainen muistelma, tekijän perhe-elämään ei juurikaan päästä kurkistamaan ellei sellaiseksi tulkita sitä, että teoksen lukija, kuulija on kautta linjan sinä. Vaimoko.  Kuva hämyisestä loppiaisateriasta on hellä ja pehmeä kuin lepotauko kirjailijan hellittämättömässä työputkessa. Samoin hiihto omaan saareen talvi-illassa. Teini-ikäinen tyttö piipahtaa  kuvassa kuten teinit ainakin. Maailmalle lähteneen pojan ikävöinti kirjataan. Tällaisia asioita tarvitsemme ja hyvä, että muutama kuvaus on tarttunut tämänkin kirjan liepeisiin.
Kuohareita voi kuunnella kirjailijan itsensä lukemana tästä.

lauantai 10. elokuuta 2019

Heinäkuu 2019

Pitkästä aikaa Pömpelissä
Kuukausi meni Pömpelin ulkopuolella, vähän kodinkin, ei sentään itseni. Tein serkkuni Astan kanssa perinteisen kesäturneen.
Satakunnassa Honkajoella viivyimme muutaman päivän. Sieltä käsin kävin Porissa tervehtimässä rakasta, lähes elinikäistä ystävää. Tapasin Annelin 1974 Savonlinnassa ja se oli ystävyyttä ensi silmäyksellä. Astan kanssa istuimme yhden kauniin kesäillan Honkajoen kirkon edessä penkillä lähellä Sepon hautaa ja muistelimme häntä, myös pitkäaikaista ystävää, Astan aviomiestä.
Luin  Astalle Gerryn Ilmestyskirjan ääneen. Kirja kun ei ole Celia-kirjastossa, jota Asta käyttää. Oikeastaan kirjasta pitäisi tehdä uusi merkintä, aukesi kirja niin paljon syvemmin ääneen lukien ja kun Astan kanssa lukee, ei tarvitse googlailla. Suuri kunnioitus sitä sivistyksen määrää kohtaan, joka hänellä on. Myös näin keskustelemalla lukien teksti saa aivan uusia merkityksiä, jota yksin lukiessa ei tule ajatelleeksikaan. Tulimme siihen johtopäätökseen yksimielisesti, että Gerryn kyky nähdä tulevaisuuteen on käsittämätön. Tietysti toivomme, että hän olisi väärässä ja maailma menisi parempaan suuntaan kuin mitä se Ilmestyskirjassa menee. Myös olimme sitä mieltä, että Ilmestyskirja kuuluu ehdottomasti Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.
Närpiön Svartnäsissa, umpiruotsinkielisessä pikkukylässä, niin kaukana kaikesta, että jää verkkoyhteyskatveeseen, sijaitsee Astan suloinen  torppa.
Svartnäsin tupa
Perheellä, tätini sukukunnalla on tapana kokoontua siellä kerran kesässä, serkkuni Kain syntymäpäivien aikana "Kaitsun skapoihin" -  ovat kokoontuneet yli kolmekymmentä vuotta. Uskomaton, jotenkin kaurismäkeläinen tunnelma on siinä, kun istumme sähköttömän mökin pihalla nauttimassa  valkoisten liinojen päälle katettua ateriaa. Eikä siihen kuulu makkaraa, vaan siikaa, entrecota, lipstikkamuhennosta, shampanjaa (oikeaa, ei mitään kuohuviiniä) ja kaikkea, mitä  viiden tähden ravintolassa kuuluu olla. Minun panokseni ateriaan oli kyllä savolaiset muurinpohjaletut. Tarjoilun seremoniamestarina toimii Riikka vuosien kokemuksella.  Kulttuuria edustaa runo, jonka miehet tekevät savusaunaa lämmittäessä. Runon he lausuvat juhlallisesti ennen saunaa. Kortinpeluu edustaa mummolamme Nurkkalan perinnettä. Mummo siellä on opettanut lapset pelaamaan ja näin edistänyt matemaattista ajattelua. Myös Svartnäsissa läiskitään kortteja pitkälle yöhön. Ei se mitään uhkapeliä ole, vaan mukavaa yhdessä oloa hämärtyvässä tuvassa. Kiinnitin hyvilläni huomiota sellaiseen, että Astan ja Sepon poika Ari on perinyt isänsä luontevan tavan huolehtia, että pöydässä riittää syömistä ja juomista ja kaikilla on hyvä olla. Oli taas voimaannuttavaa tavata serkkuni, nuoruuskaverini  ja vaimonsa. Ali ja Nane ovat aina Ali ja Nane, vaikka kuinka harmaannumme ja hidastumme ja vaikka kuinka ympärillämme pyörii jälkipolvea kuten suloinen Sylvia.
Kiitos, että sain olla mukana juhlissa!
Loppukesää oli tarkoitus jatkaa patikoimalla Rautavaaran saloilla, meloa ja uida. Lastenlasten piti tulla näyttäytymään kunnolla, kun oli koko kesä mennyt ilman heitä. Säätkin olivat suosiolliset. Astan kanssa ilmoittauduimme pyhiinvaellusmatkalle Armeniaan, joka sitten peruuntui. Tuli kuitenkin luettua kunnolla munkki Serafimin Araratista itään - 12 avainta kauneuden ja kärsimyksen Armeniaan. Valamoonkin piti mennä opashommiin.
Sitten se pamahti, polvi asfalttiin keskellä kirkasta päivää, kaupan parkkipaikalla.
Äkkiä ylös (hävetti)  ja autoon, kotiin, josta saman tien takaisin kirkolle. Ei nimittäin nahka enää venynyt  polven ympärillä, kun nestettä pakkasi niin paljon. Tänään tulee kolmas viikko kyynärsauvoilla. Sen verran on menty eteenpäin, että paikallaan ollessa ei koske ja tässä Pömpelissäkin kärsii istua. Selvisin huippuhyvän omaishoitajan avustuksella. Kiitoskiitoskiitos! Lapsetkin piipahtivat yönseudun ja kisa kävi siitä, kuka auttaa eniten mummoa. Rakkaat! Tyttökin oli lomalla ja tukena omalla ammattiaidollaan. Kiitos Jenni! Siis ei tässä elämässä muuta voi, kuin kiitellä vain!