Syksyn kirjoista

 Kun joka paikassa mainostan, että pidän blogia niin se jotenkin velvoittaa myös kirjoittamaan tänne jotain. Syksy on mennyt vaihtelevissa merkeissä juuri julkaisemani kirjan suhteen. Välillä olen iloinen, että se on ilmestynyt, välillä panikoitunut ja kovin, kovin yksinäinen sen kanssa. 

Parhaat hetket koin julkkareissa. Sateiseen syyspimeään tuli 16 ystävää juhlistamaan uutta kirjaa. Kiitos rakkaat!

Seppo Hinkula sai otettua pimeässä kuvia!

Tuli myös yhteydenottoja, että kiinnostaa, mutta ei tällä kertaa pääse, ehdi ja kun sataakin varmaan.

 Muutama sovittu tilaisuus on vielä edessäpäin kuten torstaina 25.11. klo 18 Leppävirran kirjastolla, 20.1. Oravikosken Martoilla ja 25.1. Kuopion ortodoksien seurakunnan tiistaiseurassa.  Muutama ”neuvottelu” on kesken. Tulkaahan tilaisuuksiin ja tulen kyllä pieniinkin piireihin, jos pyydetään.

Piristystä syksyyn on tuonut kansalaisopiston kirjallisuuspiiri. En ole sellaisiin ennen osallistunutkaan paitsi yhden talven vetäjänä muinaisessa menneisyydessä. On ihanaa on osallistujana varsinkin kun meitä ohjaa nuori ja ammattitaitoinen Annukka Nurmi. 

Muutama sana jo luetuista kirjoista. Ensimmäinen kirja oli norjalaisen Maj Lunden Mehiläisten historia. Ensin olin että mitä ihmettä, mutta kyllä se kirja kannatti lukea. Koska en tullut tehneeksi siitä muistiinpanoja, kuittaan asian tällä linkillä. Sen muistan, että lukiessa kävi monta kertaa mielessä Gerry Birgit Ilvesheimon loistava Ilmestyskirja.

 Lokakuun kirjana luimme minulle ennestään tutun Joel Haahtelan Adelen kysymyksen. Tämähän on mitä hurmaavin ja monipolvinen pienoisromaani miehestä, joka lähtee ranskalaiseen luostariin selvittämään pyhän Adelen salaisuutta, sitä, kuinka hänestä tuli pyhä ja kuinka todenpohjainen voi tuollainen pyhyys edes olla. Miehen keskustelut munkki Paulin kanssa johtaa useisiin oivalluksiin niin yleisellä kuin yksityiselläkin tasolla. Kirja ei ole julistuksellinen, vaikka se liikkuukin henkisten ja hengellisten arvojen parissa. Tätä kirjaa voi suositella jokaiselle, jolla on pyrkimys tasoittua kiireen  keskellä rauhallisempiin vesiin. 

Seuraavaan kertaan luvussa on Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet. Kirja kertoo arkkitehti Wiivi Lönnin (1872- 1966) elämästä. Arvostan näitä uranuurtajanaisia, mutta itse kirja on näin puoliksi luettuna tylsä. Vaikka en ole erityisesti elämäkertojen ystävä, uskon, että innostun Wiivistä viimeistään siinä vaiheessa, kun lukupiiriläiset kertovat omia näkemyksiään kirjasta. Kaikki nämä kirjat ovat avautuneet ihan eri tavalla, kun niistä on päässyt keskustelemaan mukavien ja sivistyneitten ihmisten kanssa. Jaettuna ilo moninkertaistuu.

 

TERVETULOA JULKKAREIHIN

 

Olen kirjoittanut romaanin Saaren Nainen ( Kirjokansi Kustannus2021).

 Kirja kertoo naisesta, joka muuttaa saareen jäätyään eläkkeelle. Siellä hän toteuttaa pitkäaikaista unelmaansa kirjoittaa kirja. Rinnalla kulkevat ystävät, vakavasti sairas Ilona ja kirjallisuusihminen Rebekka. Rebekasta nainen saa tukea kirjoittamisprosessiin ja Rebekka puolestaan naiselta tukea aviokriisiinsä. Mukana on myös, lähinnä muisti- ja unikuvissa, nuoruuden ihastus Otso, jonka kuitenkin syrjäyttää Järven Poika. Sivuhenkilöistä huolimatta parhaimmillaan naisen elämä on silloin, kun hän on yksin. Luonto ja unimaailma rikastuttavat yksinkertaista saarielämää. Yksinäisyys ei ole taakka, vaan vapautus. Saari ei ole vankila, vaan rajaton mahdollisuus olla oma itsensä. Naisen uskonnollisuus vahvistuu, kun hän pääsee elämään ortodoksista paastoa, pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä omassa rauhassaan. Myös Valamon joulu sisältyy tarinaan, samoin vierailu sairaan ystävän luokse. Kirjan yleinen ulottuvuus on siinä, että se kertoo, kuinka ihminen vapautuu parhaiten omaksi itsekseen omassa seurassaan, kun pääsee rakentamaan elämänsä vapaana rooleista ja yleisistä olettamuksista. 

Kirjan julkkarit pidetään Oravikosken kyläyhdistyksen grillikatoksella Kalmosaaressa, nuotion äärellä perjantaina 12.11. klo 18.00 alkaen. 

Näin päästään kirjan tunnelmaan ihan konkreettisesti. Jos romaanihenkilö viihtyi saaressa vuosia, miksi ei myös lukijat pientä hetkeä. Tarjolla on makkaraa ja lämmintä juomaa, jopa musiikkia. Kalmosaari löytyy gMapsista ihan omalla nimellään. Seuraa roihuja niin olet perillä. Mukava nähdä!!!

Tapahtuman järjestää Oravikosken H.O.T.A.-klubi, joka näin ulkoistaa itsensä, kun kylältä vietiin pubi. Vaikka kulttuuri kituu niin ei kuole.

Tämä läpinäkyvä sydän

Tämän syksyn, ehkä koko vuoden paras lukemani kirja on ehdottomasti Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021).

Kirjan takakansi

 

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan Hankoon, mutta voisivat sijoittua mihin vaan, jossa toisiinsa nähden mahdottomuudet kohtaavat. Päähenkilöt ovat nuori,  aistikas ja intohimoinen Beata sekä ukrainalainen sotavanki, palavasilmäinen kaunis Ivan. He tuskin kohtaavat puhumattakaan yhteisestä kielestä. Rakkaustarina tapahtuu ennen kaikkea Beatan pään sisällä. Ivan pitää naisen hengissä vaikean ajan yli olemalla olemassa. Pari nopeaa puskakohtaamista ilman yhteistä kieltä ei tavallisessa elämässä riittäisi suureen rakkauteen. Kysymys onkin Beatan keinosta pitää itsensä älyissään. Hän rakentaa Ivanista itselleen suvannon, olotilan, jossa voi lievittää läheisyyden ja rakkaudenkaipuuta, haaveilla oikeasta elämästä ankean sota-ajan keskellä. Tarina ei itsessään ole erikoinen, mutta tapa, jolla Katja Kallio tarinan kertoo tekee kirjasta huikean. Paikka paikoin voidaan puhua jopa proosarunosta. Tässä pari tekstiesimerkkiä:

  Linnut lehahtivat lentoon sisälläni. Ne olivat sulkeneet siipensä kuin sateenvarjot, pysyneet komerossaan niin kauan, että olin unohtanut ne tai pitänyt niitä kuolleina. s.49 

 Ensimmäinen suudelmasi maistui nälältä ja huusi suussani. En ymmärtänyt mitä, sen kun vain huusi täyttä kurkkua. ---- Kohta suudelma rauhoittui ja jäi uiskentelemaan suuhuni hitaana kuin merihevonen. s.131

 Vähitellen illat alkoivat taas kiskoa valoa pidemmälle ja ohuemmaksi, ja yhtenä päivänä jäät lähtivät. Yöt olivat kuin mustikkamaitoa s. 183

Kielen lyyrisyydestä huolimatta tapahtumat on kuvattu tanakasti ja kronologisesti. Kirjasta löytyy ajan arkirealismia, se ei ole pelkästään Beatan haaveilua. Unelmat ja arki ovat tasapainossa, eikä mikään tekstissä vaikuta epäuskottavalta.

 Kirjan opetus on, että kun ihminen pitää kiinni omasta ytimestään ja toivosta, hän selviytyy mistä vaan. 

 Kirja on itsenäinen teos, mutta tarinan voi aloittaa lukemalla Katja Kallion Säkenöivät hetket (Otava 2013) jossa kerrotaan Beatan isoäidin ja äidin tarinaa. Ehkä saamme vielä lukea, että mitä tapahtuu Beatan lapsille Agnesille ja vielä syntymättömälle mustasilmälle. 

 Tällaista haluan lukea, en kenenkään jaarittelua omasta navastaan, joka näyttää nousseen nykykirjallisuudessa kuvailun pääkohteeksi.

Pönötystä Iisalmessa

 

Otsikko Kirjoittaako kirjailija aina itsensä kirjaan innoitti osallistumaan Ahopäiville Iisalmeen. Koska Juhani Ahon syntymästä on kulunut 160- vuotta ja koska hänet luetaan kansalliskirjailijaksi, oli ohjelma laadittu sillä oletuksella, että Ahon patsas on ja pysyy Iisalmen Kirkkopuistossa hamaan maailman tappiin.

Koska blogissa saa kirjoittaa mitä huvittaa, jaan  tässä vähän omakohtaista kokemusta päivistä, lähinnä lauantaisesta kirjallisuusseminaarista. Iisalmessa on syntynyt muitakin kirjailijoita kuin Jussi aho ja minä, esimerkiksi Eppu Nuotio eli Eija-Riitta Silvennoinen ja Teppo Kulmala, Eino Säisästä puhumattakaan. 

Eppu Nuotio käytti 20 minuutin puheenvuoron Ahon kirjasta Muistatko. Toisin kuin minä, Eppu Nuotio kokee eläneensä Ahon kanssa samaa kaupunkia ja lukevansa kaikista Ahon kirjoista Iisalmea. Mummoni isä, valtiopäivämies Antti Miettinen osti nykyisen Kuutolankadun ja Riistakadun kulmasta talon joskus 1890-luvun lopulla. Mummoni meni naimisiin naapuritalon Taavetti Miettisen kanssa ja heille syntyi poika, minun isäni. Itse synnyin myös kaupunkiin. Huolimatta näinkin vahvoista sukujuurista, en silti koe Iisalmea Ahon kanssa yhteiseksi. Johtuneeko siitä, etten ole juurikaan lukenut Ahon tuotantoa lukuun ottamatta pakollista Rautatietä. Siksi en tohdi itse Ahon tuotannosta sanoa juuta en jaata. Ahon elämäkerta on kuitenkin tullut tutuksi elokuvista ja monista elämäkerroista. Tuttu on Vieremän Kyrönniemen pappila ja Ahon ja Kauppis-Heikin kalamaja niemen nokassa. Olen ajanut Tuusulan rantatietä Aholan ohi, mutta Väärnin pappilassa ei ole tullut käydyksi. Siinä oma ahotuntemukseni.

Luentosali kahvitauolla. Hyvin oli turvaväleistä huolehdittu.

Seminaarin ehdottomin anti oli emeritus professori Jyrki Nummen luento Muistatko teoksesta. Se kirja on pakko hakea kirjastosta heti huomenna. Pitää vilkaista myös Danten (1265-1321)Vita Nuovaa. Nummi oli nimittäin tehnyt kirjallisen löydön, huomannut  että, Muistatko  myötäilee teemaltaan Danten kirjaa. Molemmissa kirjoissa kuvataan kaunokielisesti rakastettua, etsitään sitä jokaisesta kukasta. Nummi kuvasi Ahon kieltä helskytteleväksi proosaksi, jonka sodanjälkeinen modernismin aalto hylkäsi. 

Oi, miten kaipaan kirjallisuuden opintoja, oi miten tahtoisin kirjoittaa helskyttelevää proosaa. 

Eino Säisän kanssa olen enemmän samassa maisemassa kuin Juhani Ahon.

Mutta itse asiaan, sekä Eppu Nuotio, että kahvitauon jälkeinen luennoitsija Jyri Paretskoi kyseenalaistivat tavan lukea kirjaa kuin juorulehteä. Toki molemmat myönsivät, että materiaalina tekstiin tulee usein käytettyä omaa elämää, mutta on kirjailijan vapaus muokata omia muistikuviaan ja muistojaan aivan kuin ikinä haluaa. Nuotio vielä huomautti, että myös sillä, mitä ei muisteta, ei kerrota, on merkityksensä kuten Ahon kohdalla se, ettei hän mainitse Muistatko teoksessaan sisällissotaa lainkaan, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kuitenkin hänen poikansa taisteli punaisten puolella ja Venny-rouva sympatiseerasi Ahosta poiketen punaisia. Siis haava perheessä niin kuin koko kansakunnassa.

 Paretskoi sitten luki paperistaan kolumninsa myötäillen Nuotiota ja Nummea. Ei mitään uutta.

Jos olisin ollut rohkea, olisin käyttänyt seminaarissa seuraavan puheenvuoron: 

"Olen hyvin iloinen, että sain tässä seminaarissa tukea sille, että sanataide on ennen kaikkea tarinataidetta, ei kirjailijan elämän tirkistelyä. Olen osallistunut muutamaan kirjallisuuspiiriin kärsien ja ihmetellen, että miksi täällä ei puhuta kirjallisuudesta, tarinasta, että mitä se antaa, opettaako, vihastuttaako, ihastuttaako, tuoko uusia ajatuksia ja näkökulmia, vahvistaako entisiä. Annetaan kirjailijan sijoittaa romaanihenkilöön paloja itsestään, mutta ei ryhdytä samaistamaan kirjailijaa joskus hyvinkin raakaan romaanihenkilöön. Nähdään tällaisen pikkujuoruilun yli ihmisen työ."

 Hyvällä mielellä lähdin seminaarista varsinkin, kun sain vaihtaa vielä kuulumiset Kulmalan Tepon kanssa. Illalla vielä käppäilimme siskon perheen kanssa Iisalmen leveitä katuja ja purpatimme.  

Lapsuuden jännittävät paikat

Terveisiä Rautavaaralta

 Miten tekikään hyvää pitkästä, pitkästä aikaa tavata kirjallisuusystäviä ja tutustua uusiin.  Tämä tapahtui Rautavaaran Kaivokoskella, Matti ja Pia Valkosen pientilalla Keyritty-joen partaalla.

 Tällä kertaa tapahtuman teemana oli herännäisyys johtuen siitä, että Tossavaisen Jounilta ilmestyy lähiaikoina kirja Pojan usko. Se kertoo Paavo Ruotsalaisen ainoan pojan Juhanan tarinaa. Tätä jäämme odottamaan. Jounin pohdinnassa oli kiintoisaa se huomio, että miten ihminen kaipaa jotain tuntematonta, jota  ei välttämättä pysty, eikä tarvitse tieteellisesti selittää. Tähän  sopi hyvin Rautavaaran kirkkoherra Juha Luukkosen kertoma tarina siitä, miten herännäisyys tuli savolaiseen korpikylään tiettömän taipaleen taakse. Nimittäin noita Kuosmanen ihmetteli, kun lastuja alkoi tulla vastavirtaan. Lastut olivat Paavo Ruotsalaisen vuolemasta melasta … tai ainakin sinne päin meni tämä tarina. Joka tapauksessa siinä oli mysteeriä sen verran, että Kuosmanen jätti noitahommat ja alkoi levittää herännäisyyden ilosanomaa Rautavaaralle, joka itse asiassa oli vielä silloin Ala-Keyrityn kylä. 

Ystävämme Gerry Birgit Ilveheimokin väsää historiallista Lapinlahti-aiheista romaania. Tässä on pakko mainita, että siitä  on tulossa niin raju teos, että vaatii sitten ihan oman matineansa aikanaan. Kirja käsittelee Lapinlahden vanhainkodin paloa, jossa kuoli 31 ihmistä ja sitä,  mikä merkitys rotuhygienialla oli tässä tapahtumassa. Nimittäin Portaanpään opiston johtajan veli Niilo Pesonen oli johtava rotuhygienisti ja mukana perustamassa esimerkiksi rotutieteellistä instituuttia. Tällaiset asiat on hyvä tuoda esiin kaiken hymistelyn keskellä.

 Oli hyvä veto tilaisuuden vetäjältä Pialta pistää kaikki 12 osallistujaa kertomaan omasta lempikirjastaan.  En muista kaikkia kirjoja, mutta ainakin nämä mainittiin: Gerryn  Ilmestyskirja, Paavo Ruotsalaisen elämäkerta, Vaeltajan kertomuksia, Saaren nainen, Matsästäjän  opas, Autokouluopas, katekismus, Laani ja mitä kaikkea. Joka tapauksessa ihan tuhti lukupaketti mukaan saatiin. 

Tästä ei päivä enää parane!

                                         

Pia Valkonen

Jouni Tossavainen

                                                              

  Metsäauditorio syntyi, kun heitettiin matot ja penkit puiden  juurelle. Pia vielä väsäsi taideteoksen huussin eteen.                                                                          

Taideteoksen edessä kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo

Lempeä päivä

 

 Lepppävirran tsasouna

Pitkästä aikaa oikeasti kirkossa, tietenkin maskein ja turvavälein. Striimipalveluksissa eivät aistit avaudu, ei kuulu ihmiskehojen kahinaa, ei askelten kopsetta, ei tuoksu suitsutussavu, ei pääse yhteiseen rukoukseen.

 Ortodoksinen liturgia on minulle ennen kaikkea rukousta ja rukous taas omien ajatustensa ja elämänsä järjestelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä, että mitä se on juuri minun kohdallani, mitä pitää parantaa ja mistä olla kiitollinen. Se on  pysähtymistä itseensä, mutta  myös yhteyttä toisten kanssa tässä päivässä sekä  yhteyttä ikiaikojen taakse kirkkomme perinteiden kautta. Kirkksalin estetiikka ja palvelusten toistuvuus tukee todella rukouselämää. Vaikka menet miten kiireisesti  tahansa palvelukseen, niin kyllä  kirkon ovella rauhoitut.

 Kun seison liturgiassa, minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin se, joka sillä hetkellä olen. Milloin väsynyt, ahdistunut, tympääntynyt, poissaoleva. Tänään tunsin olevani kiitollinen etuoikeutettu, että minulla on tämä kirkko, joka antaa teoreettisen viitekehyksen  ihmisyyteen ja lähimmäisen rakkauteen, antaa päämäärän, johon koetan, välillä kompuroiden, pyrkiä. 

Tämän pöydän ääressä rukoillaan vainajien puolesta.

Kundera, Tossavainen, Ilvesheimo

 

Tässä muutama sana Milan Kunderasta, tsekkiläisestä kirjailijasta, joka kirjassaan Olemisen sietämätön keveys kertoo pieteetillä Prahan miehityksestä 1968 ja sivistyneistön asemasta rautaesiripun puristuksessa. Kirja teki ilmestyttyään (1984) ison vaikutuksen minuun. Olenkin kopannut jokaisen eteen sattuvan Kunderan kirppareiltä omaan hyllyyni kuten Naurattavien rakkauksien kirjan (1968). Kyllä nauratti, kuin kirjoitin Pialle, että olen lukemassa Naurettavien rakkauksien taloa. Siis mitä häh?! Naurettavalla ja naurattavalla on vinha ero samoin kuin talolla ja kirjalla. Joku asia voi naurattaa, mutta ei ole naurettava ja talossa on seinät toisin kuin kirjassa. Nauru-kirjaan tartuin, kun kyllästyin suomalaisten nykykirjailjoitten joutavaan lätinään omasta arjestaan. Viittaan tässä Saara Turuseen, jonka Sivuhenkilö oli ihan luettava, mutta pari muuta, no, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei kelvannut tämä lukematon kunderakaan tällä kertaa. Ensin luulin, että kyse on vanhasta ukkoontuneesta Kunderasta, mutta kas, sehän on Kunderan toinen teos eli aikaisempaa tuotantoa kuin Olemisen sietämätön keveys. Mies on selvästi kehittynyt. Otanpa seuraavaksi Identiteetin (1995) käsittelyyn, kun sekin näkyy olevan omassa hyllyssäni ja uudempaa tuotantoa.

Heinäkuussa on sitten  tiedossa pitkästä aikaa kirjallista aktiviteettia meidän pikkupulkkiseurassa. Osana Rautavaara-päivien ohjelmaa järjestämme seuran äidin ja sihteerin Pia Valkosen ja miehensä Matin  pientilalla Rautavaaran Kaivoskoskella kirjallisuusmatinean 4.7. sunnuntaina. Kirjailija Jouni Tossavainen tulee kertomaan Paavo Ruotsalaisen ainoasta pojasta kertovasta kirjastaan, ilmestyy elokuussa kuulema. Paavo Ruotsalaisesta tulee mieleen Aholansaaressa nähty  ooppera Viimeiset kiusaukset ja Riitta, joka huuteli, että PAAVOOO, TULE SAAREEEEN. Kokemus saarioopperasta oli jylhä. Itse ooppera lajina ei ole minua varten. Sain siitä tarpeekseni, kun Savonlinnan kulttuurilautakunnan puheenjohtajana jouduin istumaan tuntitolkulla lautapenkeillä kuuntelemassa ... no niin... siis oopperaa..

 Myös kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo saattaa ilmestyä Rautavaaralle kertomaan omasta historiallisesta teoksestaan. Tämän tapahtuman suunnittelu pyöräytti kivan pyörteen muuten aika liikkumattomaan veteen. Jospa tästä vielä elon puolelle käännyttäisiin!

Tällä tavalla maailma loppuu

...on kirjan nimi. Sen on kirjoittanut  Philip Teir. (Otava2017)

 Perheen isä Erik saa potkut tavaratalon it-päällikön paikasta, mutta ei saa sanotuksia asiaa vaimolleen Julialle. Hyvä virka on mahdollistanut Julian kirjailijuuden.  Perheeseen kuuluu 10- ja 13-vuotiaat lapset. Perhe matkustaa koko kesäksi Pohjanmaan rannikolle vaimon lapsuuden  huvilalle. Pietarsaarelaiset muuten puhuvat huvilasta, oli kesäpaikka millainen tönö tahansa. Siellä on vain huviloita, ei mökkejä. Naapurihuvilaa asuttaa joukko ympäristöaktivisteja, jotka ovat menettäneet toivonsa  ilmaston suhteen ja päättäneet ryhtyä vain odottelemaan maailmanloppua. Pienesti siellä mietitään, että millainen maailma on katastrofin jälkeen, mutta pääpaino on yhdessä suremisessa. Pidetään juhlia ja eletään hällä väliä- meiningillä, naidaan ristiin rastiin. Ei edes lapselle anneta tulevaisuuden mahdollisuutta, vaan suunnitellaan jonkinlaista muodollista kotiopetusta. Kirjan loppua paljastamatta täytyy sanoa, että tällainen joutilaisuus, näköalattomuus syö ihmistä ja ikävin seurauksin. Perheiden teinit kuitenkin ihastuvat toisiinsa ja antavat lukijalle toivon pilkahduksen. Erik juo  koko kesäksi varatun viinavarastonsa nopeaan tahtiin, eikä ihme, on raskasta kantaa yksin lopputilisalaisuutta. Erikin ja Julian välit ovat muutenkin kumman etäiset. Arki sujuu  tylsän tasaisesti. Sivuosaa näyttelee Erikin hippimäinen veli Anders ja yhdessä huviloista asuva yksinäinen Kati. Heidän pariutumisensa on liiankin arvattava, eikä heillä oikein ole mitään roolia koko kirjassa. Kunhan vilahtelevat siellä täällä. Täytyy ihailla kirjailijan kykyä pitää jonkinlaista uhkaa, jännitystä yllä koko tarinan ajan ilman, että mitään erityistä mainitaan, ellei sellaisena pidä puuhun juuttuneen hirvenraadon löytymistä tai talon kellariin valuvaa ruskeaa vettä. Piristysruiskeen hitailevaan tarinaan tuo teinien karkaaminen yhdeksi yöksi omille teilleen. He tapaavat kummallisen näytelmäseurueen ja ovat hetken mukana 1600-luvulle sijoittuvassa esityksessä. Lapset palaavat kotiin ja sillä siisti. Näytelmäseurue jää kuin nalli kalliolle ja lukija pohtimaan, että mikähän merkitys tälläkin oli. Jos kirjasta etsii yhteyttä ilmastokastrofille niin se on varmasti siinä, miten men ihmiset vain elämme ja öllötämme, vaikka perustukset ovat sortumaisillaan kuten Erikin ja Julian huvila. Kirjan loppukin on kumman pateettinen. Erik palaa kaupunkiin etsimään työtä ja perhe hetkeä myöhemmin perässä. Kolarin uhka kotimatkalla vähän säikäyttää, mutta vain lukijaa. Anders saattoi jotain älähtää, mutta Julia ratissa on kuin viilipytty, ilmeetön nukke. Olisi ollut kirjan tyylin rikkomista, jos olisi selvinnyt, saiko Erik vielä töitä, saiko Julia kirjansa valmiiksi, miten kävi hippiyhteisölle, jatkuiko teinien rakkaus, entä Katin ja Andersin. Ei jaksa miettiä näitä eli hyvin tarttui kirjan tunne, että samapa tuo. Jos  kirjan  tarkoitus oli herätellä lukijaa  ilmastotietoisuuteen, niin jotain terää kirja olisi tarvinnut. 

Ainoa kotini

Kevät on ollut yhtä mylläystä. Pääasiassa aika on mennyt yhden kässäritapaisen merkeissä ja  vaikka siihen ei tunnu olevan enää  lisättävää, päässä se vaan pyörii yötä päivää. Kun itse kirjoittaa, ei kykene lukemaan oikeastaan yhtään mitään. Otat millaisen kirjan tahansa käteen, se herättää pääaisassa kateutta ja pudotuksenomaista omanarvontunnon heikkenemistä.  Hyvä, jopa keskinkertainen kirja heittää minut ammottavaan kuiluun. Pateettisesti sanottu, mutta totta. 

 

Yksi kirja kuitenkin avautui ilman pikkusieluisen kipuilua ja varmasti pitkälti siksi, että se on sellainen mestariteos, että ei edes ajattele sen olevan kirja. En ole äänikirjan ystävä, mutta tämän kuuntelin viimeisenä yrityksenä kuunnella kirjaa. Hanna Brotherus lukee itse kirjansa Ainoa kotini (WSOY 2021). Kirja on omaelämäkerrallinen mestariteos sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Ei voi kuin ihailla sitä tapaa ja rehellisyyttä, jolla ihminen käy siinä läpi elämänsä kaikki ilot ja surut, pienet ja suuret. Välillä ihmetellään Steiner-koulun sormikaskieltoa, sormikkaissa kun sormet kokevat itsensä yksinäisiksi, välillä sukelletaan syvän meren pohjaan, kuvataan rakastetun peukalon kulkua otsalla. Yksityiskohtien yllä on koko ajan syvä ja viisas, itselleen armollinen elämänfilosofia. Noin rehellinen ja viisas kun osaisi olla itselleen edes ajatuksissa. Kirjassa ei alleviivata viisautta, vaan se kätkeytyy rivien väliin. Tienneekö kirjailija itsekään, miten se sinne pääsi. Kirja on myös pohjustusta loppupuolella paljastuvaan salaisuuteen. Ehkä se paljastui päähenkilölle itselleenkin vasta kirjan kirjoittamisen myötä. Näin toimii kirjoittaminen.

Kevät mylläsi myös kotia. Tuli kauan kaivattua väriä seiniin, huonekalut siirtyivät joka ikinen eri seinälle ja se on pieni ihme huoneessa, jossa on aukkoja ja ikkunoita joka nurkassa. Jonkinlainen mylläys kävi myös psyykessä erään tapauksen myötä. Siitä vain sen verran, että mentaalitasoa tuli vaihdettua ja kyllä tältä nykyiseltä rapulta näkee taas vähän enemmän. 

 Minun ainoa kotini, tämä kehoni, ei voi oikein hyvin. Närästää, eikä ruoka maistu. Muutama kilo on tippunut siitä yksinkertaisesta syystä, että en voi syödä. Eihän se tässä painoindeksissä mitään haittaa, mutta sen verran on vielä sairaanhoitajaa jäljellä, että en näe tilannetta normaalina. Ensi viikolla tohtorille. Kaiken hässäkän keskellä liikkuminen on jäänyt heikolle. Se ja syömättömyys uuvuttaa ja heittää joka välissä sohvan nurkkaan. 

Paasto meni muodollisesti vähän ohi, mutta kyllä se auttoi kaiken tämän pienen elämän pikkumuutosten sisäistämisessä. On tärkeää, että on olemassa jotain isompaa kuin minä. 

Oikein ihanaa pääsiäistä, kevättä, rauhaa ja rakkautta kaikille!

Tammikuu 2021

 

Tervetuloa ihana tammikuu, ihana talvi! 

Tiedossa ei ole sen kummempia odotuksia kuin ne perinteiset, että pysyisi itse ja pysyisi läheiset terveinä, nuoret onnistuisivat tavoitteissaan, aikuiset eivät pahimpia kolhuja saisi ja että jokaisen elämään eksyisi muutama valopilkkukin. Siinä on toivetta kerrakseen, kun meidänkin perheen ovea korona koputtelee.  

Mutta nyt ihan vaan itseeni. Tänä vuonna olen lähestynyt ikuisuuskysymystä, parempaa fyysistä kuntoa (lue painonhallintaa) ihan uudella tavalla. Mukaan olen houkutellut ystäväni Pian, kun tiedän, että hänellä jos kenellä riittää ainakin alkuintoa. Innon riittämisen pituus on uhka tälle tiimille, mutta kokeillaan.  Avuksi otimme  psykologi Anu Tevanlinnan uutuuskirjan Hyvinvointia mielelläsi. 

Tässä  kirjassa ei lasketa kaloreita eikä punnita ruokia, vaan lähestytään problematiikkaa menemällä sen alkulähteille aluksi kartoittamalla omia arvoja ja visioita. Minun visiot on tylsästi kirjattu, mutta Pia piirsi kuvan.

Minun kuvassani lipuisi kanootti peilityynellä järvenselällä, nuotio rapisisi ja kirmaisisin vetreänä metsissä ja kallioilla kuin kauris. Tällä hetkellä kirmailen ainoastaan vesijuoksussa. Muuten paras paikka mielikuvaharjoitteille. Suosittelen.

Näitten perässä kun pysyisi hengästymättä...

Olemme myös ilmoittautuneet Pöperöproffa Patrik Borgin Jäähyväiset jojoilulle-verkkokurssille. Myös Patrik lupaa lähestyä asioita syvemmin kuin vaa'an kautta. Varmaan näitten muhkeitten apujen avulla  liikunta sujuu kohta kuin vettä vaan ja jäätelö maistuu pahalle. Voi olla, että ette lue tästä projektista yhtään enempää, ellen sitten innostu pitämään julkista päiväkirjaa, mutta mietin vaan, että ketä kiinnostaa.

Toinen merkittävä tavoite on saada edes editointivaiheeseen romaanintekele. On se kumma, että vaikka edellisen kirjan kirjoitin samalla, kun kävin töissä, opiskelin ja elämä oli kaikin puolin hektistä, tämä tahtoo jäädä. Intoa on ja materiaaliakin, mutta oheistoiminnot ne vaan tuppaa menemään edelle. Sitten taas, kun tiedosto on auki, viihdyn sen kanssa tuntikausia - no ainakin tiedosto on koko päivän auki. 

 

 

 Käytössä kulunut, tärkeä kirja, jossa Serafim Seppälä puhuu ikiaikaisista asioista nykykielellä

Paastoa odotan. Se antaa taas avaimia syvempään elämän tutkimiseen   kysymyksillä Mitä teen näille pienimmille. Miten toteutan rakkauden käskyä. Tähän liittyen olen pienesti luvannut auttaa Leppävirran Vasemmistoa kunnallisvaalityössä, kun tiedän, että sillä suunnalla katsotaan siihen pienimpäänkin. Hyvinvointivaltiota mitataan sen heikoimman  mukaan. Jokainen  ihminen on laulun arvoinen. Siis jokainen. Aina emme onnistu olemaan oman onnemme seppiä.  Koronaan ja maailmanlaajuiseen vihan lietsontaan on vaikea vaikuttaa tältä tontilta muuta kuin toivomalla, että ne laimentuvat vaarattomiksi. 

Kaiken keskellä maailma on sittenkin kaunis.