keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Ihmisen yli ei kävellä




Irma Anneli Ilona Muhonen 1950- 2020  
Kuva: Leena Ruotsalainen






Oli jotkut vaalit v 78-79. Anneli tuli hakemaan meiltä lentolehtisiä, olisiko hyväksi käytetty kaupungin tulostinta. Koska tämä  rikos on jo vanhentunut, niin uskaltaa sen nyt paljastaa. Joka tapauksessa jäimme suustamme kiinni ja huomasin, että olen löytänyt sisaren, itkumuurin oudossa kaupungissa. Ystävyys ei lukkiutunut yhden asian ympärille, vaan siitä tuli elinikäinen, muutamaa luonteistamme johtuvaa katkosta lukuun ottamatta. Näitäkin kahnauksia pystyttiin muistelemaan huumorilla.  Ystävyys säilyi monista muutoksista huolimatta. Kyllähän ihminen muuttuu ja kehittyy 40 vuodessa. Minä jäin pyörimään Savoon. Suuri rakkaus vei Annelin itäisestä Suomesta, Savonlinnasta länsirannikolle Poriin. Oli elämältä suuri vääryys, että Osmo sairastui ja kuoli juuri kun olivat saaneet elämän sujumaan ja alkoi lähestyä täysipainoiset eläkevuodet.  
Pieni, kuvaava anekdootti ystävyyden alkuvuosilta. Pikkuinen tyttöni kiukutteli, kun piti pukea, makasi eteisen lattialla ja ihmiset kiireissään loikkivat yli. Tyttö sanoi itkun seasta: Ihmisen yli ei kävellä. Anneli tempaisi lapsen lattialta ja silmät palaen kannusti: Sie sen sanoit: Ihmisen yli ei kävellä. Tämä lause jäi elämään ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu Annelin elämänasenneta. Hänellä oli haukansilmä etsiä aina sitä pienintä, jota puolustaa. Kun häntä pyydettiin pitkäaikaisen pääluottamusmiehen paikalta toimitsijaksi, Anneli vastasi: mie oon ompelijoitten piäluotto! Ei halunnut käyttää naisilta saamaansa mandaattia omaan kiipeilyyn. Hän oli henkeen ja vereen ay-ihminen ja vaatetustyöläisten ääni, enemmän kuin poliittinen toimija.
 Anneli oli elävä esimerkki, että sivistyksen tae ei ole korkea koulutus. Runous, kirjallisuus, kansanperinne ja uteliaisuus maailmaan kehittivät, sivistivät ja kantoivat häntä loppuun asti. Maallinen mammona ei kiinnostanut, koska ruumispaidassa ei ole taskuja
Monen silmin katsottuna Annelin elämässä oli kohtuuttomasti vastoinkäymisiä, mutta itse hän oli loppuun asti sitä mieltä, että on elänyt hyvän elämän. Ehkä johtui siitä, että hän uskalsi katsoa elämää suoraan silmiin. Kun sairauden jossain vaiheessa masennus ja pelko nosti päätä ja ehdotettiin mielialalääkitystä, hän vastasi, että tämän valssin mie tanssin selevin päin. Rikas itämurre ei hävinnyt lännessä ja keskustelua käytiin monenlaisin metaforein.
 Anneli oli ylpeä kolmesta tekevästä tyttärestään. Kaksi vanhinta lastenlasta, pappi ja lehtimies, toivat myös iloa. Hän olisi halunnut kovasti nähdä, mitä kolmesta pienimmästä tulisi, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. 
Alta kolmekymppisinä hoilasimme Kolvosen rannalla, että haihtuvi nuoruus kuin vierivä virta. Ei haihtunut niin dramaattisesti kuin runoilija asian ilmaisee, häipyi vaan kuin huomaamatta, mutta yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu…