sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Sovintosunnuntaista paastoon


Meillä ortodokseilla ei ole tapana huudella paastoistamme, mutta yleisen mielenkiinnon ja kyselyjen vuoksi rohkenen sanoa muutaman yleisluonteisen asian ilman, että sen enempää avaisin oman paastoni sisältöä.
 Olen siis tämäkin vuonna innolla osallistumassa Suureen paastoon siinä toivossa, että se johtaisi edes pieneen muutokseen minussa. Paaston perimmäinen tarkoitus on lähentyä hyvän Jumalan kaltaisuutta pienin, kullekin sopivin askelin.  Millainen ihminen olen? Olenko saanut aikaan yhtään mitään hyvää ja saanko tulevaisuudessakaan? Pohdinnan alla siis mahdollisuudet ja uhat. Mitä tahansa asiaa on helppo käsitellä kristilliseltä lähtökohdista, siitä Jeesuksen opetuksesta, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Niin kuin itseäsi. Vaikeaa. Kirkon palvelukset antavat eväitä itsensä tutkiskeluun ja mahdollisuuden kasvaa entistä vahvemmaksi toteuttaman rakastamisen käskyä. Ilman rakkautta, siis rakkauden tekoja, ei ole uskoakaan. Tämä tahtoo unohtua, kun keskitymme murehtimaan milloin mitäkin omaan elinpiiriin kuuluvaa detaljia tai keskitymme olemaan hyviä kirkkoihmisiä.
Paaston idea on, paitsi tutkia omaa sisintä, myös siirtää ajatukset ja teot pois omista mieliteoista hyvän tekemiseen muille. Ruokapaastossa oleellista on se, mitä ruoan tilalle tulee, kun ajatus ei pyöri keittiössä ja kun syö niukasti niin liikenevän rahan voi laittaa vaikka paastokeräykseen. Viime vuonna (2019) kirkon paastokeräysrahat meni Namibian maaseudun naisille starttirahaksi, että he voivat aloittaa oman rahan hankkimisen vaikkapa perustamalla pieniä käsityöpajoja ja mitä ikinä he osaavatkaan. Kovin pieneltä puro vaikuttaa, mutta vettä siinä virtaa kuitenkin. Minun rahavaroilla ei isoja ropoja jaella. Sen olen  huomannut, että ei tuo kasvisruoka ole sen kalliimpaa kuin liharuokakaan. Höttöjä en juuri harrasta  lukuun ottamatta jäätelöä ja pullaa, joista olen lähes luopunutkin. Lihaton ruoka on rakkaudenteko paitsi itseään, myös luontoa ja eläimiä kohtaan. Maidostakin pitäisi luopua, mutta vielä en ole niin pitkällä tässä kilvoittelussa. Sekin pitää hyväksyä. Ruokapaastossa on se vaara, että ajatus menee kokkailuun ja paastoruokareseptien tutkimiseen. Keittiöhommien pitäisi olla selkeää ja helppoa jo ennen paaston alkua. Tämän vuoden paastoaikaan sattuu yksi tärkeä kastejuhla ja kahden lapsenlapsen synttärit. Ne vietetään ilolla. Ei olisi paaston hengen mukaista alkaa jeesustelemaan lasten juhlissa.
Paastoon valmistaudutaan monin tavoin pitkin talvea. Parhaiten se onnistuu osallistumalla teemoitettuihin kirkon palveluksiin. Tänään on viimeinen sunnuntai ennen paastoa, Sovintosunnuntai. Silloin pyydetään ja annetaan anteeksi. Meidän elävässä kirkossa ihan konkreettisesti ääneen lausuen ja toisiamme halaten. Kun ventovieraalta menet pyytämään anteeksi ja saat anteeksi niin ensimmäisellä kerralla se tuntui jopa huvittavalta ja kiusalliseltakin, mutta toimituksen jälkitunnelma on iloinen ja puhdas. Tänään siis viimeistään mietitään, että keneltä olisi syytä pyytää anteeksi. Usein katse kääntyy itseensä. Voinko antaa itselleni  anteeksi, että siitä ja siitä ihmisestä ajattelin pahaa. Itse ihmiseltä en mene pyytämään ajatuksiani anteeksi, koska ihan varmasti vain pahoittaisin hänen mielensä. Eri asia on, jos olen tehnyt jonkin konkreettisen teon häntä vastaan. Ne pitää selvittää. Kirkon tarjoamalla synnintunnustuksella, katumuksen sakramentissa, voin puhua tällaiset asiat ääneen. Selvyyden vuoksi on sanottava, että sellaista en mene pyytelemään anteeksi, jos paheksun jonkun ihmisen tai yhteisön pahoja tekoja. Vääryyttä ei pidä antaa anteeksi, vaan yrittää vaikuttaa sen oikaisemiseen. Tässä olisi se konkreettinen hyvän teon paikka, mutta vaatii pitkäjänteisempää toimintaa. Omaa laiskuuttaan siis pitää mietiskellä vähän tarkemmin.
 Kaikki tämä saattaa vaikuttaa höpinältä, niin olisin ajatellut ennen minäkin, mutta olen vuosien aikana huomannut, että olen sen verran yksinkertainen ihminen, että tarvitsen juuri tällaista raamitusta elämään, etten ihan pökkelöityisi zombieksi. 

torstai 13. helmikuuta 2020

Nuori Hurskainen hurmaa


Jos saatte jonkin tolkun tuosta Pian joulutervehdyksestä niin kertokaa mullekin :))
Olipa hyvä, että kurmotin ystävääni Piaa siitä, että meni tuossa joulun alla analysoimaan blogissaan Antti Hurskaisen kirjaa 22kertomusta syömisestä, vaikka MINULLA kirja oli vielä kesken. Hyvitykseksi tästä Pia oli valinnut minun joululahjakirjakasaan Hurskaisen esseekokoelman  Välinpitämättömyys. Kiitoksia paljon!

Tietysti, kun tällainen mummukka avaa 1986 syntyneen kirjailijan teoksen, ajatus siirtyy väkisin sellaiseen, että mitä tietää pojankloppi elämästä tai mistään. Sitten huomaan, että herranen aika 86:nen on jo35 v. ja itse ainakin muistaa olleensa sangen kehittynyt ajatuksilta, jopa enemmän kuin tänään. Alun perin kiinnostus Hurskaiseen heräsi, kun Matti Mäkelä viimeisessä, elämäkerrallisessa kirjassaan Pidäkkeetön sivusi nuorta Hurskaista positiivisessa mielessä. Se on niin lohduttavaa, että ihmiset vielä ajattelee. Sitä ei aina uskoisi, ei varsinkaan, jos jumittuu seuraamaan vain Facebookia, twittereriä ja muuta pikatoimintoa, mitä nykytekniikka mahdollistaa. Täytyy myöntää, että kun luovuin puolipaikallisesta mullikka-lehdestä ja siirryin Hesarin digikuluttajaksi, on saattanut tapahtua pientä täyttymistä omassa ajattelussa. Kyllä se on herkkua lukea asioista vähän enemmän kuin pelkät otsikon kaltaiset tiedotteet. Toki mediakriittinen pitää olla Hesarinkin suhteen. Tokitoki, mutta mahdollista vajetta sitten täyttää nämä Hurskaisen kaltaiset älyköt ja kirjallisuus yleensäkin.
Nyt käsittelyssä oleva kirja osti minut jo alkupuheessa sillä, että siellä mainittiin Karamazovin veljekset ja Peter von Bagh.

Nimiesseessä Välinpitämättömyys Hurskainen joutuu lentokentälle kirjakaupan myyjäksi. Luulisi olevan ihannetyöpaikka kirjallisuudesta loppututkinnon suorittaneelle kaverille, mutta yllätys yllätys. H on pudota tuolilta, kun työkaveri ihmettelee, että luetsä kirjoi, pitäis joskus varmaan. Kirjakauppias, joka ei ole ikinä lukenut kirjaa! H tekee loistavan vertailun autokauppaan, että miltä tuntuisi, jos autokauppias ei tietäisi, onko autossa manuaali- vai automaattivaihde tai kukkakauppias kysyi orkideasta, että ai, onko se jokin kukka. Ainoa valopilkku kirjakaupassa on, että yksi työkavereista haisee hieltä. Se tuo jotenkin elämän tunnun ja auttaa kestämään työpäivät. Lentokentillä kun ei yleensä haise.  Esseessä pohditaan muutenkin tiloja ja mitä ne kertovat tästä ajasta. Jumboon pääsee vain omalla autolla, ja se on tarkoituskin, kun se autollinen ostaa varmimmin. Sinne ei tarvita pummeja loisimaan.

Essee Jumalaton saari se vasta imaisikin. Siinä Hurskainen löytää nerokkaasti  Kärpästen herran henkilöhahmot rippikoululeiriläisistä, sen komentosuhteista ja koko  hierarkiasta. Jos en olisi ollut aikoinani pioneerileirillä, pitäisin koko kuvausta ihan hölynpölynä, mutta näköjään samat kuviot toistuu leirillä kuin leirillä Johtajineen päivineen. Opettajaperheen poikana H menestyy ja pyrkimys isoiseksi ei lähde  hengellisyyden tarpeesta vaan ihastumisesta isoistyttöön. Kyllä nauratti, kun H pohtii, että armeijan ja riparin paikkoja pitäisi vaihtaa, koska kuka muu on niin otollinen kaikenlaiselle aivopesulle kuin kuin herkkä teini. Lopuksi H syyttä riparia siitä, että se vei häneltä Jumalan. Tekstin kirjoittaminen on selvästi ollut kirjailijalle terapeuttinen kokemus, jossa hän hahmottaa maailmankuvansa syntyä, tekee tuttavuutta itsensä kanssa.

Osa esseistä liikkuu minulle sen verran vieraassa maailmassa, nuorisonmusiikissa, että hyppelin ne yli, mutta viimeisessä osiossa Tämä on vääränlaista vettä, taas heräsin. Siinä puhutaan esikoiskirjailijan, tennistähden, työtätekevän ja vaikka kenen hiestä. Ihmetellään, että onko työ ollenkaan työtä, jos hiki hei virtaa.  Mielenkiintoinen ja koukuttava lähtökohta ajattelulle. Hiki.


Vaikuttaa, että minun esseistilistassani  tämä nuoren polven kaveri sijoittuu sangen korkealle.




sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Yösyöppö

Äärettömän oikeaoppinen aamupala puuroineen ja marjoineen. Kutakuinkin tuhti välipala kanaleipineen. Hedelmä. Tarkasti suunniteltu lounas kasviksineen. Hedelmää, marjoja, rahkaa, kohtuullisesti leipää, kylläisyydentunnetta iltaan asti. Ei ole nälkä. Sänkyyn ja muutaman kirjasivun jälkeen, kun uni on jo siinä ovella, pujahtamaisillaan sisään, vatsassa kurnahtaa. Ei pitäisi, mutta niin vaan on noustava ja tokkuraisena keittiöön, että josko jotakin, vähintään leipäpala ja maitolasi, ne turvalliset maut lapsuudesta, unentuojiksi. Jäiköhän jäätelöä, täytyy tarkistaa. Istun sängyn laidalla ja kaavin Aino-rasian pohjaa. Mikään muu ei merkitse mitään kuin se suun limakalvoilta leviävä tunne aivoihin. Valot sammuksiin ja kylkiasento. Aamulla en ole muistavinani yön jäätelöpirskeitä. Aikuinen minä päättää, että ei sitten tänä iltana, ei tietenkään. Kuitenkin taas, siinä unen ja valveen välissä, kun tietoisuus taas heikkenee, sipsuttelee lapsiminä keittiöön. Mokomakin mukula!

Jälkikirjoitus 12.2. No tästäpä saa toivottoman kuvan. Ei tilanne ihan näin huono ole, vähän sinne päin vaan:)

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Hyvää oloa?

 Ihmisellä on pyrkimys hakea olemiselleen parasta mahdollista olotilaa ja nythän on se aika vuodesta, kun tehdään monenlaista päätöstä ja suunnitelmaa. Totta kai olen tänäkin vuonna tehnyt  vankkoja fyysiseen hyvän oloon tähtääviä lupauksia, mutta jos tarkastelisi kuitenkin vaihteeksi mielenvirkeyteen vaikuttavia juttuja.
Naapurin Seijan kanssa viriteltiin jo syksyllä H.O.T.A.-klubia tänne kylälle, kun haluttiin ja halutaan virkistää itseämme ja kansakulkijoita ilman, että tarvitsee lähteä pitkin pitäjiä ajelemaan. Hyvää oloa HOTA on tuonut ainakin suunnitteluvaiheessa. On mukava istua saman henkisen Seijan kanssa ja miettiä, että mitä kaikkea klubi voisi tarjota. Jännitystä HOTAsta on saanut, kun on pelännyt, että tuleeko ketään. Onneksi aina jokunen on tullut ja klubiin onkin muodostunut pieni, mutta laadukas perussakki. Kiitos Ritva,  Marja-Liisa ja Liisa! Kiitos myös vierailijat Anna-Kaisa ja Asta! Kiitos  teille, jotka piipahditte ja teille, jotka olette olleet kiinnostuneita, mutta aikataulut eivät vielä syksyllä kohdanneet.
Kevättä kohti lähdetäänkin sitten ihan uudella ohjelmalla.
25.1. Kirjailija, Metropoliitta Panteleimon kertoo kirjojensa synnystä.
19.2. Teatteriretki Kuopioon Piina-näytelmään.
22.2. Piinan pääosan esittäjä Seppo "Jasperin isä" Pääkkönen vierailee klubilla.
28.3. Runoklubille voi tuoda mielirunonsa ja kokeillaan runon kirjoittamista.
25.4. Vietetään luovaa lauantaita yhteisökirjoittamisen merkeissä.



HOTA ei yksin riitä. Kyllä minulle on edelleen suuria hyvän olon lähteitä perheen lisäksi  kirkko ja kirjallisuus, enkä voisi katsoa itseäni peilistä, jos en välillä huolestuisi maailman menosta. Entä unelmat! Ne todella kantavat pilvisenkin päivän ja ärsyttävän lonkkakivun yli.

Rannassa odottaa kanootti ja suunnitelmissa on pyhiinvaellusmatka Armeniaan, ei kuitenkaan sillä kanootilla. On lapsenlapsen suuri juhla, "vanhaintanssit". Toinen tyttö aloittaa uuden ammatin opiskelun. Hänestä tulee Kuulo- ja aistivammaisten ohjaaja, viittomakielen tulkki siis. Yksi poika lopettaa peruskoulun ja nuorin ipana aloittaa oman hoitopolkunsa. Nämä kaikki lämmittää ja jännittää mummon mieltä. Parisuhderintamalla ei  voi toivoa muuta kuin että kaikki pysyisi ennallaan.
Kenties myös oma luovuus nousisi uuteen lentoon ja nukuksissa ollut kässäri saisi eloa ja jos ei niin So what.
 

tiistai 17. joulukuuta 2019

Tuskaa ja pilvilampaita



Kun olin nuori, kaukaiset ja kotimaan uhkakuvat tuntuivat olevan aina jollain tavalla voitettavissa, ratkaisun avaimet ihan omissa pikkukätösissä. Tänään tuntuu, että suo siellä, vetelä täällä paitsi että suotkin ovat uhattuina. Silloin ei mitenkään voinut hyväksyä ajatusta, että mitä se tointaa (lue: kannattaa), kun uskoi, että kyllä tointaa, kun jaksaa vaan juosta kokouksesta toiseen, seurata uutisia ja pitää itsensä ja lähipiiri naapureita myöten tietoisena siitä, miten asiat pitäisi hoitaa. Väittely ei ole ollut milloinkaan mieleistä minulle, vaikka mielestäni minulla on aika vahva arvopohja. En osaa, en jaksa tingata. Nähtävästi kuuntelen liikaa toista tai sitten provosoidun kiehumispisteeseen. Myös torilla banderollin kanssa seisominen on minulle henkilökohtainen kauhistus. Upeita he, jotka jaksavat ja kykenevät selvittää ja kerrata, toistaa faktoja. Tästä on hyvä esimerkki maan uusi hallitus. Siitäkin minun pitää nähdä painajaisia, että mitenkä pärjäävät. Punamulta oli kova sana aikoinaan. Hyvä, että siihen on palattu. Ehkä maa sittenkin pysyy asuttuna, ehkä meiltä ei sittenkään valot sammu. On ollut oletus, että kun elämä etelässä ilmastonmuutoksen takia käy mahdottomaksi, tänne ryntää koko maailman väestö. Osmo Soininvaara heitti skenaarion toisin päin: entä jos tämä osa maapalloa jäätyy asuinkelvottomaksi ja me joudummekin lähtemään. Pitäisikö meidät ampua rajalle? Ei ole mahdollista mennä toisen pään sisään, mutta tekisipä vilkaista Jussi Halla-ahon aivopoimuihin. Koska on vaikea ajatella, että kauan politiikassa ollut tohtorismies olisi tyhmä ja tietämätön, ei voi tulla muuhun lopputulokseen, että hän on itsekeskeinen ja vallanhaluinen ihminen, joka häikäilemättömästi käyttää hyväkseen ihmisten halua kuulla yksinkertaisia ja "erilaisia" vastauksia vaikeisiin asioihin. Demokratiaan kuuluu tällaisenkin toiminnan sietäminen. Pitää kuitenkin pitää huolta, että pysytään lain kirjaimen sisällä. Pitää aina pitää mielessä 30-luvun Saksa. Suosittelen käyntiä Auschwitzissa. On sittenkin hyvä, että oikeistopopulistiset mekkalat eri puolilla maailmaa rikkovat mielenrauhaa.

Ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka uskaltavat luopua hetkeksi tiedon virrasta, nousevat rannalle kuivailemaan itseään, kuuntelemaan luontoa, katselemaan pilvilampaita. Tuskin maailman pahuus siitä katoaa, vaikka välillä minäkin keskityn pakkosaadalukea-kirjakasaan, leivon viikon kovettumassa olleen piparitaikinan, piipahdan rukoushetkeen, taidenäyttelyyn ja lastenlasten kanssa Titi-Nalle konserttiin.  

torstai 31. lokakuuta 2019

Kirjamessut 2019

Tässä raportti Helsingin kirjamessuilta, mikä oli minulle kuin paratiisimatka. Siellä oli noin 1000, laskit nollat oikein, kirjojen ja kirjailijoitten esittelypistettä. Teimme ystäväni ja serkkuni Astan kanssa kartan, jonka mukaan suunnistimme. Pysyimme kutakuinkin  suunnitelmassa sen jälkeen, kun jättiläismäinen messuhalli tuli hahmotetuksi.  Otan tässä esille vain kaksi mieleenpainuvinta kirjaesittelyä.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. Valitsin tämän esittelyn, koska olen jo kirjan lukenut,  kuunnellut  sen kuunnelmana ja on ollut suunnitelmissa ottaa se Hota-klubiin jossain vaiheessa.
 Kirja kertoo Irakista Suomeen tulleen Hussein al Taen pakolaisperheen tarinan. Perhe joutui pakenemaan henkensä edestä, kun isä kuului Saddam Husseinin vastaiseen vastarintaliikkeeseen. Kirjasta tekee erikoisen sen, että siinä katsotaan asioita lapsen silmin. Lapselle marmorikuulat, pikkukepposet, opettajan ihanuus ovat  isoja asioita. Lapsi leikkii samalla tavalla pakolaisleirillä kuin kotikadullakin, kunhan perusturva, äidin helmat ovat lähellä. Myös pakolaisleirin äitien yhteisyys on suuri suoja. Lapsi pääsee kammottavista asioista kuten isän etsimisestä vankilan ruumiskasoista sulkemalla silmänsä. Kun perhe joutuu kantamaan mitä tahansa salaisuutta, sillä on iso vaikutus lapseen, tekee vahvan erilaisuuden tunteen.  Myös nuoruuden rakastumiset, tarve samaistua toisiin, perheen ja ympäristön arvojen yhteen sovittaminen tekee yksityisestä yleisen. Hienosti Hirvonen kuljettaa päähenkilöä sitten  Suomessa pakolaisnuorukaisena, lapsena, joka joutuu toimimaan kodin ja yhteiskunnan välisenä tulkkina. Ikävä omaan maahan on kaiken kattava tunne kautta koko kirjan.

Eira Mollberg, Villahousuhäpeä. Tässä on sitten ihan rehellinen dokumenttiromaani. Kirjailija ei yritäkään kätkeä omia kokemuksiaan fiktion taakse, vaan sanoi rehellisesti, että kaikki kirjassa on totta. Nyt kirja on vasta luvussa, mutta vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Paljon on tapahtunut tälle naiselle ja kerronta on hyvin kaunokirjallista, kuvauksellista. Pieniä piikkejä lentelee sinne sun tänne. En tiennyt sellaistakaan, että elokuvaohjaaja Rauni Mollberg "testamenttasi"  tyttärelleen Eiralle ajatuksen tehdä dokumentti virolaisesta Pythistan luostarista. Eira pyysi dokumentaristi Pirjo Honkasalon tutustumisretkelle mukaan. Kaikki tiedämme, että syntyi palkittu dokumentti Mysteerio. Mollbergien roolia en tähän tiennyt. Eira Mollberg liikkuu paljon itänaapurissa Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin, näkee ortodoksisuuden kömpimisen kellareista ja paljon muuta. Ehkä tästä kirjasta lisää, kun olen lukenut.

Nyt kun tässä muistelen, että ketä muita kuulin, ei tule mieleen eli ei kovin merkittäviä kai olleet, vaikka kymmenkunta pistettä kolusin. Miina Äkkijyrkästä sen verran, että joutava pelle näihin kuvioihin. Tuskin osaa kirjoittaa, mutta olipahan rekvisiittana toimittajalle, joka on hänen elämäkertansa kasannut. Yhtään kirjaa en ostanut, lohikeittoa ja kahvia vain. Punainen myrsky minulla oli jo lainattuna ja kirjatoautolta hain tiistaina Villahousuhäpeän.
Vähän ennen Eira Mollbergin esiintymistä ko. salissa alkoi yllättävä vipinä. Tv-kameroita viriteltiin ja kravattimiehiä alkoi liikehtiä. Solmiothan eivät ole tyypillisen kirjamessuvieraan vaatetusta. Selvisi, että seuraava esittelijä oli pääministeri Antti Rinne elämäkertansa kanssa. Poistuimme, koska alkoi olla kiire junaan.
Sunnuntaina, enne messuille menoa kävimme Tapiolan jumalaisessa ortodoksikirkossa, josta pieni videonpätkä tähän loppuun näin tulevan pyhäinpäivän kunniaksi.







keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Palmu

Ajatellen H.O.T.A-klubia ryhdyin selvittämään, kuinka Palmu-hahmot päätyivät korkealle arvotetun kirjailija Mika Waltarin tuotantoon. Lähteenä "tutkimuksessa" käytin Mika Waltari - elämäkertaa Unio mystica, Panu Rajala, 2008.
Kirjallisissa piireissä 1920- luvulla vaikutti ja hämmensi Madame Craucher salonkeineen. Hän käytti mm. Waltaria häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen Olavi Paavolaisen koukkuunsa ja muutenkin kohteli kirjailijaa juoksupoikanaan. Tilanne oli niin hankala, että Waltari alkoi haaveilla  madamen kaasuttamisesta, mutta päätyi pehmeämpään tapaan päästä eroon tästä. Hän ikään kuin osti itsensä irti madamesta lainaamalla tälle rahaa. Murhahaaveesta syntyi kuitenkin 1938 ilmestynyt salapoliisiromaani Kuka murhasi Rouva Skroofin? Salapoliisiromaaneilla Waltari oli hoitanut unettomuuttaan, ei kuitenkaan suomalaisilla, Rajala nimeää Rva Stroofin ensimmäiseksi suomalaiseksi maininnanarvoiseksi dekkariksi. Ensimmäiseksi hän mainitsee Jalmari Finnen Veren lyhty 1928. Lajityypin kokeilu onnistui ja Waltari voitti kirjalla Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen sarjan. Kirja herätti laajan keskustelun ajanvietteen ja taiteen välisistä eroista, tutkijat alkoivat pohtia salapoliisiromaania, olihan siihen sotkeutunut itse Mika Waltari. Kirjasta filmattiin 20 vuotta myöhemmin, 1960, elokuva Kaasua, komisario Palmu.
Seuraava teos Komisario Palmun erehdys julkaistiin 1940. Siinä Waltari ruotii yläluokan mädännäisyyttä ja degeneraatiota kuten muissakin Palmuissa. Erehdyksessä vilahtelee myös Waltarin aikalaiskirjailijoita kuten P. Mustapää ja Lauri Viljanen, eikä välttämättä positiivisessa valossa. Särkkä varasi teoksen elokuvaoikeudet heti, mutta sekin elokuva tehtiin vasta 1960-luvulla. Ohjaajaksi Särkkä valitsi Matti Kassilan. Tämä kirjoitti itse elokuvakäsikirjoituksen. Hän kevensi romaanin rappiokuvausta huumorilla ja Joel Rinteen esittämä Palmu on kirjan Palmua ärhäkämpi. Erehdys on ensimmäinen filmattu palmu.
Kaasua komisario Palmua Särkkä ei halunnut tuottaa. Kassila sai kuitenkin tuottajaksi Mauno Mäkelän ja puhui entisen näyttelijäkaartin mukaan.
Tähdet kertovat, komisario Palmu-romaani syntyi kolmessa viikossa 1962, kun Kassila tahtoi lisää tarinoita. Rajalan mukaan Waltari halusi tällä kirjalla kokeilla osaako kirjoittaa koneella. Siis oliko hän kirjoittanut tähän saakka käsin? Kirjassa näkyy ajankuvana nuorison liikehdintä, lättähatut ja Helsingin rakennusympäristön muuttuminen. Katajanokalta oli juuri purettu Waltarille tärkeä Enso talo ja tilalle nousut laatikkorakennuksia. Waltari sijoitti murhan tapahtumat tähän purettuun taloon ja näin tallensi tarkalla kuvauksellaan talon historiaan. Näinkin voi ottaa kantaa. Kirjan ihmiskuvaukset ovat myös hienoja ja tarkkoja, vaikka juonirakenne vähän tökkiikin sekä kirjassa että elokuvassa. Ei parasta Waltaria.
 Lepää rauhassa, komisario Palmun Waltari kirjoitti näytelmän muotoon. Siinäkin otetaan kantaa rakennusten suojeluun, kun vanhan talon suojelija murhataan. Kassilan kiireet ja näytelmälakko vaikutti, että siitä ei tehty elokuvaa, eikä sitä ole missään julkaistu. Siksi Rajala ei kerro näytelmästä enempää, vaikka on toki näytelmän tutkijana lukenut.
Vodkaa komisario Palmu on Matti Kassilan kirjottama. Hän sai Waltarilta luvan käyttää Palmu-hahmoja. Waltari oli elokuvan ensi-illassa, mutta ei sanonut Kassilalle mitään teoksesta. Luultavasti ei pitänyt.

Nämä käsittelyssä lauantaina 28.9. klo. 14.00 H.O.T.A-klubissa, Pub Oravikoski