HOTA-klubi

Kaikkihan tiedämme, että kirjasta on moneksi. Niistä tehdään elokuvia, teatteriesityksiä, kuunnelmia. Kirja toimii viihdyttäjänä, tiedon lähteenä, terapiavälineenä, monenlaisen inspiraation kohteena tai jää parin sivun jälkeen pöydälle lojumaan. Kirjan tekijää, kirjailijaa, voi tentata, että kuinka tällainen tuli tehtyä tai siitä voi askarrella kaikenlaista hauskaa.

 Kirjoista inspiroituneina käynnistelemme  täällä Oravikoskella, Partasen Seija ja minä, HOTA-klubia.
Hota  tarkoittaa  Hyvää Oloa Taiteen Avulla. Nimellä on yhteys kaivoskylämme historiaan. Kun kaivoksen uumenissa tuppasi tulemaan päänsärkyä niin yhtiö tarjosi mainareille Hota-pulveria vähän kuin työterveyshuoltona tuomaan  Hyvää Oloa, ainakin parempaa.  Kaikenlaista legendaa liikkuu Hotasta. Pulverin nimi tuli intiaanien pyhää kukkaa tarkoittavasta sanasta, siksi pussin kyljessä intiaani. Vielä kaivoksen loppumisen  jälkeen (1984) entiset kaivosmiehet tarjoilivat toisilleen Hota-pusseja kuin tupakkaa. Luultavasti riippuvaisuus oli enemmän sosiaalinen, koska amfetamiini oli poistettu lääkkeestä jo ajat sitten.

Klubi-illat käynnistyvät  28.9. klo. 14.00  Pub Oravikoskessa Mika Waltarilla ja Komisario Palmulla.  Katsomme elokuvan Tähdet kertovat, komisario Palmu ja juttelemme tuosta Waltarin teoksesta. Kirjan voi lukea, mutta se ei ole välttämätöntä, eikä elokuvaa tarvitse jäädä katsomaan jos pelkkä kirjan käsittely kiinnostaa.
Muut illat ovat vielä auki. Ideoidaan yhdessä niitä. Ehkä teemme teatteriretkin johonkin. Ainakin Kuopiossa menee Stephen Kingin Piina ja Varkaudessa Myrskyluodon Maija. Keväällä voisimme kutsua  jonkun kirjailija paikan päälle. Kuka kiinnostaisi?  Jospa joku lauantai tekisimme joutavista kirjoista käyttöesineitä (ks.kuva) ja kuuntelisimme samalla runoja.

Kirjasta on moneksi

Kuoharit I-III

Kustannusyhtiö ntamon arvostettu perustaja, kirjallisuusmies, kääntäjä, runoilija Leevi Lehto kuoli vast ikään. ntamon uusimmista kirjoista olen tässä blogissa käsitellyt Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan. Nyt on vuorossa Jouni Tossavaisen Kuoharit I-III. Jouni Tossavainen on tuottelias kirjailija ja runoilija, savolainen ja hyvä ihminen.
 Kirjan ensimmäinen osa on itseasiassa kirjailija Matti Pulkkisen elämäkerta. Se, jota on yritetty aikaansaada vuosia. Kirjailija sanookin kirjassaan selityksen  Pulkkisseuran turhalle työlle " Niin myös Pulkkinen kuuluu tänä päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kustannustoimittaja Kati Hitruhin mukaan niihin "jokseenkin tuntemattomiin" tekijöihin, joiden elämäkerrat "eivät kokemuksemme mukaan löydä riittävää yleisöä"." (Kuoharit I-III s 9.) Siinä se on. Vain myynti merkitsee. Kulttuuriteoille ei löydy arvostusta. Onneksi toimittaja Tossavainen tapasi Pulkkista useiden vuosien  aikana, teki  huolellisia muistiinpanoja, säilytti ne ja vielä kirjasi tähän kirjaan. Historia tulee kiittämään! Kirjasta löytyy paitsi Pulkkisen persoonaa avaavia kohtauksia myös   teosten analyysia. Täytyy tunnustaa, että Elämän herrat on nipin napin aloitettuna hyllyssä. Siihen on ehdottomasti palattava.
Toinen osa käsittelee kirjailija Eino Säisää. Minun  on täytynyt olla jo pois kotoa, kun Säisän Kukkivat roudan maat kirjasarja alkoi ilmestyä. Ensimmäinen muistikuva on se, miten isä naurattelee kirjaa lukiessaan. Yläsavolaisena hän tunnisti kirjasta monia tuttuja hahmoja. Isän innostus varmaan tarttui, kun muistan lukeneeni Säisäni, luultavasti koti-ikävään Pohjanmaalla. Kukkivat   kuvaa yläsavolalaista sielunmaisemaa ja elämäntapaa sotien jälkeen. Pääsin lukemalla takaisin lapsuuteen. Näin sen nyt tulkitsen ja vasta nyt ymmärrän kirjojen merkityksen itselleni. Saattaa olla, että olisin unohtanut koko Säisän ilman Kuohareita. Kukkivat on nyt pysyvässä haussa omaan hyllyyni ja odotan, että pääsen niitä uudelleen rauhassa tutkimaan. Olisi mielenkiintoista katsoa, miten Epin ja minun yhteinen taival tällä kertaa taittuisi. Jukka Sipilä ohjasi kirjan pohjalta keskinkertaisen tv-sarjan, josta Säisä itse sanoo: "Mies vain juo ja pilaa minun elämäntyöni". Harmillista yleisradion rahojen tuhlaamista.
Kuoharit II:m yläotsikko on Kohti kesää  1979 ja siitä ensimmäinen osa nimeltä Aika saaressa 1987. Kohti kesää  on Jouni Tossavaisen omaa historiaa.  Olen jonkin verran nuorempi kuin Eino Säisä ja vähän vanhempi kuin Jouni Tossavainen, sopivasti siinä välissä, että jaan molempien kanssa samoja kokemuksia samasta ajasta, samoista maisemista. Kurjenpolven ja Pajusenmäen välinen matka on lyhyt, ehkä 20 km, Tervon Saariskylään tuskin sataa kilometriä.  Elän Epin kanssa 1950-luvun maaseutua, töllien sähköttömyyttä, rankkaa työtä taustalla vielä  sodan kumu, supistettua kansakoulua. Pois lähden Jounin kanssa kansanopistoon. Autot ja mankat samat, uutiset pieniä ja suuria, kaukorakkautta ja taustalla ikävä omiin maisemiin. Jossain vaiheessa eksymme hoitotyöhön, mistä Jouni jatkaa määrätietoisesti kohti omaa missiotaan, kirjoittamista, toimittajuutta. Minulle ei käy yhtä hyvin, jään vuosiksi vetelemään viivoja kakkalistoihin, lihon ja masennun. Näin käy, kun ei juokse. Nuori Jouni  sen sijaan juoksi ja kirjoitti v. 2014 Savonia- palkitun elämäkerran juoksija Hannes Kolehmaisesta, New Yorkin Lentävä suomalainen, Like-kustannus. Kuohareitten  loppuosa  etenee takaa eteenpäin, vähän niin kuin blogimerkinnät. Marraskuussa lähdetään menemään kohti edellistä kesää, ei seuraavaa. Tähän rakenteelliseen valintaan löytyy kirjan myöhemmässä vaiheessa filosofinen selitys.

Aika saaressa on Eino Säisän päiväkirjaromaani vuodelta 1980.  Tässä osassa   kirjailija menee kirjailijan sisään. Einojouni antaa tulla tuutin täydeltä kaiken maailman kirjallisille kuohareille kuten Jouko Tyyrille, Jari Tervolle, rusettikaulus Klingelle sillä intensiteetillä, ettei ole epäilystäkään, etteikö tunteissa ole aitoa  kokemusta. Samalla nousee vanhempi nuorempansa avustuksella arvoonsa.  Kirjailijoitten yleistä tuskaa kuvataan vaikeuksilla kustantajien ja palkintoraatien kanssa. Valitettavasti on edelleen se käytäntö, että Savonia palkintoraati valitaan Kuopion kaupungin poliittisten voimasuhteitten mukaan. Ei kysellä Kirjailijaliiton,  Kirjallinen yhdistys Vestäjien, taidetoimikunnan eikä minkään muunkaan kirjallisuutta lähellä oleva tahon kantaa. Tällehän nauraa kaikkien Suomen kaupunkien puuhevoset, ei yksin Kuopion. 
Kirjan viimeisessä osiossa tutustutaan kirjailijan  biologiseen isään. Kuoharit nimikin saa lisämerkityksiä, olihan Pauli Tossavainen eläinten kuohitsija ammatiltaan, myös lehtiasiamies.Tämä osa kirjasta on pitkälti Jounin omien kirjojen synnyn kuvausta. Mielenkiintoinen,  minulle uusi tuttavuus on rautalampilainen runonlaulaja, Elias Lönnrotin aikalainen Vihta Paavo, josta hän kirjoitti teoksen Vihtapaavo, Like 1999. Tossavainen siirtyy aiheesta toiseen vähän kai tajunnanvirtansa mukana. Murrepohdinta tarttuu mieleen. Se, miten suuri merkitys on murteella, oman  kielisellä  ajattelulla asioitten  ja tunteiden käsittelylle. Muistan sen hyvänolon  tunteen, kun kuuden Länsi-Suomen vuoden jälkeen menin Savonlinnassa paikallislinjuriin. Kuskin aksentti  tarttui korvaan kuin unohdettu äidin hellä suudelma. Tai kun soittelin työpaikkoja niin keskusneiti niin kauniisti sanoi, että yhistettäänpäs. Murteen peittelyllä saattoi olla minulle, vielä keskenkasvuiselle tytölle, kehitystä  taannuttava vaikutus mualimalla.
Kuoharit on miesten kirja. Naisia vilahtelee vähän siellä täällä, mutta he jäävät avoimeksi kuten kirjailija Makkonen (Oksanen?)  Oman isän tarinaa ja suhdetta häneen käydään läpi toisten isähahmojen, Pulkkisen ja Säisän rinnalla. Kaikki isät ovat sekä kuohareita että kuohittuja, myös kuohuva maistuu kenelle missäkin muodossa. Mielenkiintoinen on huomio siitä, että varsin moni taiteilija on menettänyt isän suhteellisen nuorena. Vaikka isyyttä pohditaan paljon, kirjalijan oma isyys jää vähemmälle, ehkä siirtyy seuraaviin teoksiin. Vaikka teos on jonkinlainen muistelma, tekijän perhe-elämään ei juurikaan päästä kurkistamaan ellei sellaiseksi tulkita sitä, että teoksen lukija, kuulija on kautta linjan sinä. Vaimoko.  Kuva hämyisestä loppiaisateriasta on hellä ja pehmeä kuin lepotauko kirjailijan hellittämättömässä työputkessa. Samoin hiihto omaan saareen talvi-illassa. Teini-ikäinen tyttö piipahtaa  kuvassa kuten teinit ainakin. Maailmalle lähteneen pojan ikävöinti kirjataan. Tällaisia asioita tarvitsemme ja hyvä, että muutama kuvaus on tarttunut tämänkin kirjan liepeisiin.
Kuohareita voi kuunnella kirjailijan itsensä lukemana tästä.

Heinäkuu 2019

Pitkästä aikaa Pömpelissä

Kuukausi meni Pömpelin ulkopuolella, vähän kodinkin, ei sentään itseni. Tein serkkuni Astan kanssa perinteisen kesäturneen.
Satakunnassa Honkajoella viivyimme muutaman päivän. Sieltä käsin kävin Porissa tervehtimässä rakasta, lähes elinikäistä ystävää. Tapasin Annelin 1974 Savonlinnassa ja se oli ystävyyttä ensi silmäyksellä. Astan kanssa istuimme yhden kauniin kesäillan Honkajoen kirkon edessä penkillä lähellä Sepon hautaa ja muistelimme häntä, myös pitkäaikaista ystävää, Astan aviomiestä.
Luin  Astalle Gerryn Ilmestyskirjan ääneen. Kirja kun ei ole Celia-kirjastossa, jota Asta käyttää. Oikeastaan kirjasta pitäisi tehdä uusi merkintä, aukesi kirja niin paljon syvemmin ääneen lukien ja kun Astan kanssa lukee, ei tarvitse googlailla. Suuri kunnioitus sitä sivistyksen määrää kohtaan, joka hänellä on. Myös näin keskustelemalla lukien teksti saa aivan uusia merkityksiä, jota yksin lukiessa ei tule ajatelleeksikaan. Tulimme siihen johtopäätökseen yksimielisesti, että Gerryn kyky nähdä tulevaisuuteen on käsittämätön. Tietysti toivomme, että hän olisi väärässä ja maailma menisi parempaan suuntaan kuin mitä se Ilmestyskirjassa menee. Myös olimme sitä mieltä, että Ilmestyskirja kuuluu ehdottomasti Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Närpiön Svartnäsissa, umpiruotsinkielisessä pikkukylässä, niin kaukana kaikesta, että jää verkkoyhteyskatveeseen, sijaitsee Astan suloinen  torppa.

Svartnäsin tupa

Perheellä, tätini sukukunnalla on tapana kokoontua siellä kerran kesässä, serkkuni Kain syntymäpäivien aikana "Kaitsun skapoihin" -  ovat kokoontuneet yli kolmekymmentä vuotta. Uskomaton, jotenkin kaurismäkeläinen tunnelma on siinä, kun istumme sähköttömän mökin pihalla nauttimassa  valkoisten liinojen päälle katettua ateriaa. Eikä siihen kuulu makkaraa, vaan siikaa, entrecota, lipstikkamuhennosta, shampanjaa (oikeaa, ei mitään kuohuviiniä) ja kaikkea, mitä  viiden tähden ravintolassa kuuluu olla. Minun panokseni ateriaan oli kyllä savolaiset muurinpohjaletut. Tarjoilun seremoniamestarina toimii Riikka vuosien kokemuksella.  Kulttuuria edustaa runo, jonka miehet tekevät savusaunaa lämmittäessä. Runon he lausuvat juhlallisesti ennen saunaa. Kortinpeluu edustaa mummolamme Nurkkalan perinnettä. Mummo siellä on opettanut lapset pelaamaan ja näin edistänyt matemaattista ajattelua. Myös Svartnäsissa läiskitään kortteja pitkälle yöhön. Ei se mitään uhkapeliä ole, vaan mukavaa yhdessä oloa hämärtyvässä tuvassa. Kiinnitin hyvilläni huomiota sellaiseen, että Astan ja Sepon poika Ari on perinyt isänsä luontevan tavan huolehtia, että pöydässä riittää syömistä ja juomista ja kaikilla on hyvä olla. Oli taas voimaannuttavaa tavata serkkuni, nuoruuskaverini  ja vaimonsa. Ali ja Nane ovat aina Ali ja Nane, vaikka kuinka harmaannumme ja hidastumme ja vaikka kuinka ympärillämme pyörii jälkipolvea kuten suloinen Sylvia.
Kiitos, että sain olla mukana juhlissa!
Loppukesää oli tarkoitus jatkaa patikoimalla Rautavaaran saloilla, meloa ja uida. Lastenlasten piti tulla näyttäytymään kunnolla, kun oli koko kesä mennyt ilman heitä. Säätkin olivat suosiolliset. Astan kanssa ilmoittauduimme pyhiinvaellusmatkalle Armeniaan, joka sitten peruuntui. Tuli kuitenkin luettua kunnolla munkki Serafimin Araratista itään - 12 avainta kauneuden ja kärsimyksen Armeniaan. Valamoonkin piti mennä opashommiin.
Sitten se pamahti, polvi asfalttiin keskellä kirkasta päivää, kaupan parkkipaikalla.

Äkkiä ylös (hävetti)  ja autoon, kotiin, josta saman tien takaisin kirkolle. Ei nimittäin nahka enää venynyt  polven ympärillä, kun nestettä pakkasi niin paljon. Tänään tulee kolmas viikko kyynärsauvoilla. Sen verran on menty eteenpäin, että paikallaan ollessa ei koske ja tässä Pömpelissäkin kärsii istua. Selvisin huippuhyvän omaishoitajan avustuksella. Kiitoskiitoskiitos! Lapsetkin piipahtivat yönseudun ja kisa kävi siitä, kuka auttaa eniten mummoa. Rakkaat! Tyttökin oli lomalla ja tukena omalla ammattiaidollaan. Kiitos Jenni! Siis ei tässä elämässä muuta voi, kuin kiitellä vain!

Referaatti Ilmestyskirjasta

Gerry Birgit Ilvesheimo: Ilmestyskirja (ntamo 2018) 

Kirjassa eletään vuoroin tätä päivää, vuoroin v. 2126. Rakkaansa Kia Kuusen menettänyt Christa Sandström masentuu, menettää elämän ilonsa ja suostuu tieteen koekaniiniksi, antaa siirtää tietoisen minänsä aluksi robottiin, sitten kissoihin ja näin ollen tulee valinneeksi itselleen ikuisen elämän. Myös taloudellinen tilanne on romahtanut. Saamme tietää, miltä tuntuu olla leipäjonossa, raahata tavaraa vetolaukulla ja toivoa, että naapurit luulevat hänen tulevan Tallinnasta. Kun vielä rakastettukin on menetetty, ei jäljellä ole mitään. Ei ihme, että siirrännäinen kelpaa. Taloudellinen tilanne paranee, kun S pääsee koehenkilöksi. Kirjan herkullisimpia kohtauksia on, kun S lähtee Amerikkaan, jossa hänen datansa siirretään robottiin ja häntä onkin kaksi, paitsi että robottina elämästä lohkesi iso pala ruoan ja seksin mukana eikä viinastakaan ollut iloa. Toisaalta ei tarvinnut kärsiä aikaerosta, krapulasta eikä vatsataudista-(Ilvesheimo s. 128).S:n ihmisruumis kuolee aplodien saattelemana ja aivot otetaan tutkijoitten käyttöön, mutta data säilyy ikuisesti, joskus jopa pelkkänä tiedostona. Kutkuttava yksityiskohta on, kun S on hyvästelemässä ihmisiä  ennen kuolemaansa niin kirjailija Ilvesheimo pyytää anteeksi, että kirjoitti S:n ja Kuusen tarinan ja nimittää kohtausta lukijoiden mielistelyksi ja lupaa, että jatko tulee olemaan helpompaa. Ilvesheimon mukana kohtauksessa on toinen kirjailija, pitkäkoipinen blondi. Vaikka en ole biograafisesti suuntautunut lukija, luulen, että se toinen on Laura Lindstedt. 

Kissa-Sandströmin mukana päästään kurkistamaan hyytävään tulevaisuuteen aina vuoteen 2126. Kissa asustaa Murmanskissa tutkija K:n kanssa. K tutkii markkinoiden hyödyksi, että kuinka saada ihmismieli hallintaan, kun kaikki muu data on jo kerättävissä tietoa. Koe-eläimet ovat tietenkin ihmisiä. Lähes koko elämä tapahtuu 2126 immersioseinällä. Se tallentaa jokaisen hengenvedonkin. Sen kautta voi harrastaa jopa seksiä, eikä se ole mitään pornografiaa, koska ihmiseen sijoitettu NS-siru toimii hermotasolla, jopa tallentaa aktit, että niitä voi sitten kelailla edestakaisin. Kätevät ovat puoli-immersiolasit, joihin voi ohjelmoida esimerkiksi kirittäjäjäniksen, vaikka pikajuoksijan, kun lähtee juoksulenkille.Kissa on pääasiassa informaatiota, jolla ei ole elämäkertaa, omaa ainakaan. Sillä ei ole sisäistä maailmaa. Ei tilaa, noita ruumiillisten olioiden ja esineiden välisiä suhteita----Ei ollut ketään, jolla olisi ollut kielettömiä sisäisyyksiä: ahdistusta, pelkoa, jännitystä, lumoa, nautintoa, ruumiin ja mielen valtaamia hyökyjä, joissa minuus räpistelee kuin kärpänen siirapissa. (Ilmestyskirja s 47). Tämähän on selvästi elämäntarkoituksen ja ilon kadottaneen ihmisen mielentila. Näköalattomuus voi johtaa juuri tuollaiseen robottimaiseen olotilaan meistä kenet tahansa. Teoksen toisen osan päähenkilö on Nike, jolla geenissiirtojen lisäksi on geenejä esivanhemmaltaan kuten Kia Kuuselta.  Ihmiset myyvät lastensa geenejä lääke- ja urheiluteollisuuden tarpeisiin. Koska perimälle ei voi mitään geeniteknikotkaan niin siksikö Nike on vähän omapäinen, itsenäiseen ajatteluun kykenevä.  Nike lähetetään Lappiin vahtimaan, että kukaan ei liiku luonnossa ilmaiseksi, eikä varsinkaan kalasta eikä marjasta. Koko luonnon omistaa globaali sijoitusyhtiö. Ivalon väkiluku oli kasvanut, koska vedenpinnan nousu on pienentänyt maapinta-alaa.  Lisäksi pohjoisen kultakaivoksissa tarvittiin työväkeä. Se kerättiin eri maiden ilmastopakolaisista. Yhtiö rakensi sinne yhdyskunnan palveluinen kuin Outokumpu ikään Oravikoskelle. Nike törmää luontopummeihin, joita hänen piti tulla vartioimaan. Hän istahtaa näitten kanssa nuotiolle ja jotenkin mieltyy heihin. Telkänpönttökapakassa Nike vähän ihastuu norjalaiseen tarjoilija Maaritiin. Maarit kuolee tautiin, joka on istutettu Murmanskin laboratoriosta karanneisiin koe-eläin-karkulaisiin. Nike ei geenisekoituksensa ansiosta saa tautia. Niken yksinäisyys tuntuu samalta kuin S:n yksinäisyys Kuusen kuolen jälkeen. Miksi rakkaudet katoavat kaikilta tämän kirjan henkilöiltä? Onneksi lopussa on vähän valoa kuitenkin.Välillä käydään kirjailija Ilvesheimon limbuksessa, tuonpuoleisen välitilassa, jonne joutuvat katolisen teologian mukaan mm. kastamattomat. Kirjailija vaikuttaa elävän ihan mielenkiintoista elämää limbuksessaan. Tällaiset kohtaukset sitovat kirjan tarinaa hyvin tähän päivään ja  historiaan.

Kulttikirjailija Oravikosken Kuninkaansillalla 2017

Kissa ottaa yhteyttä Nikeen immersioseinän kautta ja kehottaa menemään Helsinkiin Rottaholmaan. Siellä asustaa sekalainen joukko eri tavalla ajattelevia ihmisiä, joita pitäisi yhdistää ajatus, että kaikkia hallituksia on vastustettava ja vain itse olet ainoa auktoriteetti. Vaikuttaa kuitenkin, että paikalla oleva väki on vain apaattista istuskelijaa. Ehkä kissa on erehtynyt tai sitten koko Rottaholma on kansanperinnettä. Pettynyt Nike lähtee takaisin Lappiin, joutuu putkaan ja jossa syö nälkäänsä selliin jumittuneen työntekijän. Sehän on mahdollista, koska Nikellä on myös petoeläimen geenejä. Hän pääsee takaisin kotaan Marian luo ja yllätys, kissakin on siellä. Marian hän tapasi vaihtoehtoihmisten livebileissä ja tarjosi tälle kotaansa taudilta turvapaikaksi ennen Helsinkiin lähtöään. 

Vaikka kissa on pelkkää informaatiota, siihen on kuitenkin siirtynyt S:sta oikeudentuntoa ja huolta ihmiskunnasta ja maapallosta.  Se haluaa tappaa käärmedemonin Apophiksen.  (Apophis, maata kiertävä asteroidi, on kreikkalainen nimitys egyptiläisten Apen käärmedemonille, joka on pahuuden, hävityksen ja pimeyden jumala.)

 Pientä toivoa herättää se, että kaiken tämän järjestelmällisen markkinaehtoisuuden keskellä ja siitä huolimatta on säilynyt sitkeä, pieni joukko ihmisyyden puolesta taistelevia ihmisiä. Heikkoja he ovat vielä 2126, mutta ehkä ja ehkä...Koska isoäitinä omilla geeneilläni saattaa olla tulevaisuutta ja muutenkin ihmiskunnalle kaikkea hyvää toivovana haluaisin tämän  joukon paljon suuremmaksi ja vahvemmaksi.

Kyseessä ei ole tieteisromaani, vaikka sen tyylilajin piirteitä löytyykin rakenteesta, koska kautta kirjan mukana kulkee inhimillisiä sävyjä, filosofista pohdintaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Luulen, että kirjailija on kirjoittanut kirjan ennemminkin syvästä huolesta ihmiskunnan tulevaisuutta kohtaan kuin halusta kehitellä monimutkaista teknistä tarinaa maailman kehityksestä tai vielä vähemmän halusta mässäillä ihmisen riekaleilla. Kun kaikki revitään niin miksi ei ruumistakin. Tämä teos todistaa sen, että kirjailijat todella kykenevät ennustamaan tulevaisuutta intuitiollaan. On myös vaatinut valtavasti taustatyötä, että kaikki on saatu näyttämään näinkin uskottavalta. 

Erityiskiitos huumorille, joka vähän helpottaa lukijaa, vaikka kirjan loppua kohden hymy hyytyykin. Halusin kirjoittaa tämän referaatin, koska toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän upean teokseen, jolle toivon menestystä ja pitkää ikää ja että se saisi kaiken ansaitsemansa huomion kirjallisuuden kentässä.

Nurkkala

Minä keskellä äidin sylissä kuikuilen taakse, jossa tätejä,

 enoja, siskoja, isä valkoisessa paidassa. Edessä liuta serkkuja.

Lapsuuden suuria juhlahetkiä oli, kun alettiin suunnitella matkustamista äidin kotipaikalle Nurkkalaan. Matkaa ei maantieteellisesti ollut kuin 38 km Eniron reittikartaston mukaan. Autolla  sen sujauttaisi alle tunnissa, mutta 50-luvulla matkaan varattiin koko päivä. Ensin Pyöreen pysäkiltä junalla Iisalmeen, siellä, kun jäätelöt oli syöty juna-asemalla ja kävelty jonkin matkaa nupukivistä katua,  Makkosen  linjurilla Nurkkalaan. Autokyyti oli katkuinen ja pysähdyttiin joka talon kohdalla, jos tarve vaati. Pikkusiskolla oli tapana aina oksentaa ennen kuin päästiin Nurkkalan pysäkille. Usein meitä oli vastassa serkkulauma, tätejä ja enoja. Siltä ainakin tuntuu, että "kaikki" oli siellä aina, kun sinne mentiin. Nurkkala oli pikkuinen pellon ympäröimä mökki. Muutama lehmä, hevonen, lampaita haassa. Ukki oli hankkinut Nurkkalan pari vuotta ennen sotia. Näin perhe pääsi Ryönän sahan tuntumasta vähän väljemmille vesille. "Pois pappien silmien alta", kuten tätini sanoi. Ennen kaikkea Nurkkala oli oma. Ei tarvinnut käydä polkemassa kirkon urkuja vuokraa vastaan. Kun minä tulin kuvioon, Nurkkalan mummo ja ukki kuolivat aika pian. Ukista on yksi muisto. Siinä hän kynii kanaa aitan seinustalla. Ukin hautajaisista muistan, että minut nostettiin haudalta tullessa uunin pankolle sulamaan. Kun Heikki-eno toi morsiamen näytille, olin sanonut, että tyttöhän tuo on eikä mikään täti. Heikki-eno istui kiikkustuolissa ja veteli maniskalla haikeita slaavilaisia sävelmiä ja oli ilmetty James Dean. Nuori morsiamensa oli Marilyn Monroe. Yhdennäköisyys oli pikkutyön mielestä silmiinpistävä. Veikko-enon vinttipömpelissä pääsi tutustumaan ihmisen anatomiaan jännien lehtien kautta ja Inkku-täti kertoi hurjia kummitusjuttuja. Minulle on kerrottu, että oli ihan tavallista, että tuvassa luettiin kirjoja ääneen öljylampun valossa. Enot kävelivät käsillään ja tekivät kaikenlaisia voltteja pihamaalla. Taru kertoo, että sokea Liisa-mummo erotti vieraan askelista. Vieras käveli jaloilla.  Elämä 50-luvun Suomessa ei ollut helppoa, ei varsinkaan maaseudun pienviljelijällä. Kotimökistä oli lähdettävä etsimään omaa leipää tehtaisiin, savotoihin, kuka minnekin. Nurkkalan jälkeläiset pitivät huolen, että elämä on muutakin kuin työtä ja työtä. Jo kotikylällä, mutta ennen kaikkea  muualla osallistuttiin kaikenlaisiin kulttuuririentoihin. Oli lausujaa, näyttelijää, laulajaa ja poliittista toimintaa. Äiti kirjoitti sktesejä vielä 80-vuotiaana, ohjasi ja esitti niitä Vieremän Torpalla, kävi Kuntorannassa kursseja kurssin perään. Lassi-eno on saanut muc.dir. arvon kuoron johtamisesta.  Kun Nurkkalan perilliset alkoivat perustaa perheitä, syntyi huikea serkkulauma. Nyt oli jo mahdollisuus koulutukseen. Alkoi tulla maistereita, lääkäreitä, insinöörejä, ekonomia, professorikin ja jotka eivät niinkään kiinnostuneet koulun penkillä istumisesta, hakivat intohimonsa muualta kuten ammattisyhdistysliikkeestä tai yrittäjyydestä. Tuntuu, että jokaisella on ollut jokin missio, jota on seurannut.  Yhdistävä tekijä on perhekeskeisyys. Ukki ja mummo eivät ikinä arvanneet, miten heidän geeninsä liikkuvat maailmalla. Heitä tästä on kiittäminen. He loivat uskoa vaikeina aikoina, näyttivät, että elämä on aina elämisen arvoinen, aina löytyy hyvä syy elää ja aina on elämässä naurun ja ilon aihetta. Tällaisia tuli mieleen eilen Heikki-enon 90-vuotisjulilla  siinä uudemmassa Markku-Nurkkalassa, jos näin voi sanoa. Siellä raikui nauru kuin ennen vanhaan ja huumori kukki. Oli ihanaa kuulla helisevää lasten ja nuorten naurua. Miten siellä Nurkkalassa nauretaankin aina! 

Vera avenue

Ympäristötaidetta metsässä

Täällä Oravikosken kylällä on  ihan mukavat ulkoilumahdollisuudet. Entisen kaivoksen päällä, maisemoidulla alueella on  opastettu  reitti hiihtäjille ja kesäkävelijöille. Mertajoen viertä  pääsee kävelemään ns. jokilenkin. Kylällä menee  ristiin rastiin  asfaltoitua ja valaistua  kevyen liikenteen väylää. Itselleni tärkein ja tutuin on kuitenkin Vera avenue, jonka nyt tallennan tähän blogiin. Vera avenue nimittäin häviää, kun  moottoritie Kuopiosta päin ulottuu tähän meidän kylälle asti ja ohikin. Tiehanke on  investointi, joka tuo seudulle työpaikkoja, parantaa liikenneturvallisuutta ja pitää osaltaan koko Suomea asuttuna. Jokin pieni vastahanka kuitenkin kummittelee mielessä. Se ei ole sitä, että Vera avenue katoaa, eikä sitä, etteikö olisi mukava Kuopioon hurauttaa tuhatta ja sataa. Tulee vain mieleen, että vähempikin riittäisi. Jos ne tierahat käytettäisiinkin, tietysti nykyisen tiepohjan kunnossapitoon, myös kevyenliikenteen väylien rakentamiseen niin, että täältä pääsisi kirkolle ja naapurikylille turvallisesti pyöräilemällä. Joukkoliikennettä voisi kehittää niin, että pääsisimme bussilla liikkumaan sujuvasti asioille ja harrastuksiin, jopa töihin. Yksityisautoilun määrä vähenisi, metsää ei vähenisi tien alta ja ilmasto kiittäisi. Nämä nyt ovat sen verran utopistisia ajatuksia, ettei tullut mieleen mainita niistä männä viikkoisessa kuntainfossa, jossa hehkutettiin kunnan itsenäisyyttä ja houkuttelevuutta. Pitäisikö pienentää nyt fonttia, kun kirjoitan, että mikä itseisarvo se itsenäisyys on käyrien mukaankin kuihtuvalle kunnalle. Minulle sopisi olla kuopiolainenkin. Tällaisia ajatuksia sitä  herää metsässä. Anteeksi.

Lähes 30 vuotta sitten, kun Vera avenue tuli tutuksi, käyskenteli Veera mökkinsä pihalla ja tarjoili ohikulkijoille raikasta vettä pihakaivosta. Veera osallistui korkeasta iästään huolimatta kylän rientoihin ja istui jatkoilla viimeiseen asti. Veeraa ei enää ole ja luonto on ottamassa mökkiä haltuunsa. 

Tutussakaan maastossa ei ole tylsää. Kun hiki alkaa nousta pintaan, tietää, että tuon mutkan takaa pilkahtaa kohta vesi. Kivilampi on tuttu, turvallinen ja pysyvä. Siihen ei koske metsänkaatajat eikä tiemiehet. Yleiskaavassa lammen ranta on tontitettu, mutta lampi säilyy, vaikka katsojat joskus aikojen päästä sen rannoilla vaihtuvatkin. Vaihdutaanhan me jo luonnollisen poistuman kauttakin.

Kivilampi on myös mainio juomakuppi pikkukoiralle ja saahan siihen ihminenkin pulahtaa pahimmilla helteillä. 

Lammen kohdalla joutuu tekemään reittivalinnan. Menenkö vähän lyhyemmän kaavan kautta latupohjaa vai jatkanko matkaa hiekkatielle. Kaloreita kuluisi enemmän pidemmällä hiekkatiellä, mutta siellä saattaa tulla vastaan auto jos toinenkin ja joutuu varomaan vieressä irti juoksevan koiran puolesta. Hiekkatie on sitä paitsi tylsä, ei luonnon kummallisuuksia, ei marjoja, ei sieniä. Usein valitsen metsäreitin ja pidän kalorini.

Kun olin nuorempi, uskalsin laskea tämän mäen. Nyt ei pääsisi jyrkkää mäkeä ei ylös ei alas. Onneksi urheilukenttää voi kiertää, jos hinku suksille käy ylivoimaiseksi, kaksi kertaa viime talvena.

Metsäpolulla voi  pysähtyä vaikka  ihmettelemään, että luuleeko tuo kuusi olevansa joku  joulukuusi vai mitä se punastelee.

Kun olin lapsi, elin kylässä, jossa ei ollut sähköjä. Nyt on joka niemen nokka ja saaristotkin sähköistetty. Tulee mieleen Pentti Linkola, että jos palaisimme ajassa taaksepäin. Ei syötettäsi myrkkyjä maahan ja ilmaan, pokasahalla metsää kaatuisi ainakin hitaammin, ei ehtisi stressaantua, kun päivittäiset askareet kaataisivat mukavasti sänkyyn. Sosiaaliset suhteet hoituisivat heinänteossa ja talvella kinkereillä. Kansainvälisyyttä harrastettaisiin kutomalla sukkia Afrikan lapsille. Erilaisuudet pysyisivät siististi komerossa tai maton alla, poissa silmistä häiritsemästä tolokun immeisiä. Ei ei.  Rakastan erilaisia ystäviäni ja  on mukava naputella  tätäkin kirjoitusta ja pelata näillä laitteilla. Saa äkkiä tarkastetuksi faktat. Aika kuluu nopeasti niin kuin nytkin, kun temppuilin näitten kuvien kanssa ennen kuin sain ne siirretyksi puhelimesta sen h******n onedriwen kautta tähän googlepohjaiseen blogiin. Saatta mennä Lumia-puhelin vaihtoon. On se ollut rikkaus nähdä maan kehitystä näinkin kauan. Lapsenlapsi kipuilee ilmastomuutoksen kanssa samalla tavalla kuin me kauhisteltiin Vietnamin sotaa. On eri blogimerkinnän paikka ryhtyä miettimään, että tuskailtiinko suotta. Niin en halua uskoa, enkä vähätellä nykyongelmia.

On sen verran komia huussi matkan varrella, että ei tarvitse käydä puskapissillä. 

Laavulla Sirun pitää aina tarkastaa, että olisiko joltakulta tipahtanut makkaran pala. Tämä kokonaisuus on kyläyhdistyksen aikaansaannos. Onhan tuo vähän lähellä kylää, mutta ymmärrän, että koululaisille sopivan matkan päässä. Täällä mm. julistetaan metsän eläimille joulurauha Marttojen pullakahvien kera. Itse viihdyn paremmin Kalmosaaren grillikatoksella veden äärellä.

Sitten tullaankin jo koululle. Oravikosken koulua laajennettiin 2010 kattamaan kolmen kylän koulutarpeet. Koulussa on n. 100 oppilasta.  Rakennuksessa toimii myös päiväkoti. Vanha koulu upotettiin uudisrakennuksen sisään niin, että sitä tuskin vieras edes erottaa. Meille kyläläisille on kuitenkin tärkeää tietää, että siellä se vanha koulu on tallessa. Poika kävi vuoden tuota koulua ja tyttären tyttäret molemmat ovat käyneet siinä koko lapsuuden kaaren päiväkodista yläkouluun. Kun Emma lähtee syksyllä kirkolle yläasteelle, ei meidän perheestä ole enää oppilaita Oravikoskella.  Jos lonkka sallii niin syksyllä kyllä menen taas  kahvakuulailemaan ja tietenkin ensi sunnuntaina äänestämään. Koulun laajempaa käyttöä voisi kyllä miettiä.

Koulun metsikössä oli lapsia oppitunnilla. Emme halunneet häiritä, vaan valitsimme oikopolun. Sirun kyllä olisi tehnyt mieli mennä katsomaan, että mitä ne siellä puuhaavat.                                       

Tässä sitten alitetaan sitä 5-tietä. Se ilmoitetaan lähteväksi Helsingistä ja päättyvän Sodankylään. Pituutta  lähes koko Suomen verran 1053 km. Meidän kohdalla tie siis siirtyy tulevaisuudessa jonnekin koulun taakse ja muuttuu 4-kaistaiseksi moottoritieksi kiireisten kulkea Tämä nykyinen tie jää kylätieksi. 

Reippaan lenkin jälkeen voi sitten istahtaa kiikkuun ihailemaan itse istutettuja tulppaaneita.

Opas Karamazoviin

Viikko sitten hain postista paketin, Rax Rinnekankaan kirjan Mestarin viimeinen toivomukset. En tietäisi tästä mitään, ellei Teppo Kulmala olisi tehnyt kirja-arvostelua siitä Savon Sanomiin. Rinnekangas sai Kalle Holmbergilta testamentiksi mennä Valamoon, lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset kolme kertaa ja tulla sitten hänen haudalleen, joka myös Valamossa, kertomaan tuntemuksistaan. Rax teki työtä käskettyä ja prosessista syntyi  kirja. 
Kiinnostuin heti ja syystä, että Karamazovin veljekset on kirja, jota olen säännöllisin väliajoin yrittänyt lukea loppuun. 
Rinnekangas luki kirjan kolme kertaa siten, että luki jokaisen sivun ensin hompsien, toisen kerran hitaasti ja kolmannen kerran alleviivaten. Mahtava metodi. En malttanut olla kokeilematta tätä heti Karamazoviin ja toimi. Jo ensimmäisessä luvussa oikeentui väärin luettu juttu. Olin nimittäin aina luullut, että isä Karamazovin ensimmäinen vaimo teki itsemurhan. Ei tehnyt, vaan kuoli joko nälkään tai lavantautiin Pietarissa karattuaan nuoren seminaarilaisen kanssa koheltaja-ukkoaan. Itsemurha-ajatus tuli siitä, että Dostojevski oli sijoittanut yhteen kappaleeseen jonkun nuoren naisen itsemurhan, jotenkin irralllisena, mutta kuitenkin ajankuvauksena. Siihen aikaan saattoi itsemurha olla monenkin naisen ainoa selviytymiskeino. Käsittääkseni kirjan arvo ei ole kuitenkaan itse juonessa,  vaan ihmisten välisisssä suhteissa,  Dostojevskin  ihmisyyden monikasvoisessa hyvän ja pahan kuvauksessa. Voi olla, että moni muukin  asia avautuu eri tavalla, kunhan saan oman urakkani Karamazovin kanssa loppuun ja tällä kertaa aion sen tehdä. Laskin, että paaston aikaa on viisi viikkoa ja kun 1000-sivuinen kirja jaetaan viiteen osaan niin eihän tuossa ole kummonenkaan urakka jaettuna näin 200 sivua/viikko. Kirja on tehnyt kautta aikojen niin suuren vaikutuksen, että onhan se viimein katsottava. Rinnekangas tekee kyllä romaanin juonta tutuksi, mutta kuvaa ennen kaikkea lukemisen  aiheuttamaa tunnetilaa. Lisäksi kirja kertoo kahden, itseasiassa kolmen taitelijan  Holmergin, Rinnekankaan ja Hannu-Pekka Björkmanin ystävyydestä, muistelee yhteisiä kävelyretkiä. Nämä miehethän pohtivat kärsimyksen anatomiaa ihan kipurajoille asti. Sen koin heidän Kärsimys-seminaarissaan Valamossa.  Rinnekangas lähtee Valamosta lähes psykoosin kaltaisessa tilassa, kuten itse sen ilmaisee. Kiinnostaa myös se, että miksi lukenut Kalle Holmberg, armoitettu taitelija ja ajattelija, nosti juuri Karamazovit omaksi ykköskirjakseen. Tästä on otettava selvää.