keskiviikko 12. syyskuuta 2018

PIETARSAARI


Pietarsaari on minulle unien alitajuntainen kaupunki siinä missä Pajusenmäen korpipolut. 
Viime lauantaina vietimme siellä  minulle rakkaan Ellu-enon muistojuhlaa. Ellu oli äidin toiseksi nuorin veli. Iloinen ja komea, lapsuuden odotettu vieras niin kuin kaikki muutkin äidin sisarukset. Minulla oli alun perin seitsemän enoa. Jäljellä enää kaksi. Kiuruveden Nurkkalasta lähtöisin oleva sisarusparvi on tiiviisti sitoutunut toisiinsa. Heistä yli puolet lähti nuorena Pietarsaareen tehtaisiin töihin. Meille Savoon jääneille oli juhlaa, kun sieltä tultiin joukolla kesäloman viettoon sukulaisiin. Talvisin serkkuja pölähti junalastillinen hiihtolomalle. Minä aloin jo alle kymmenen vuotiaana seilata kodin ja Pietarsaaren väliä milloin kenenkin kyydissä. Korven tyttö näki kaupunkielämää ja pääsi seikkailemaan serkkujen kanssa omenavarkaisiin sun muuhun jännittävään.
 Olin 16-vuotias, kun lähdin Pietarsaareen hoitamaan Ellu-enon lapsia. Se oli tapa siihen aikaan, että sukulaistyttö tuli lapsenlikaksi. Voin sanoa, että asuminen enon perheessä oli hyvin pehmeä lasku omaan elämään. Ellu ja Katri olivat aidosti kiinnostuneita nuoren asioista. Heille pystyi kertomaan poikajutut ja muutkin murheet, ehkä erilailla kuin olisi omille vanhemmilleen olisi ikinä  kertonut. Minua pidettiin tasavertaisena aikuisena ja perheenjäsenenä.  Se kasvatti vastuuntuntoa. Lähellä asuvat saman ikäiset poikaserkut olivat hyvä turva liikkua nuorten menoissa. Kävin rippikoulun Pietarsaaressa ja se kyllä oli ovi koko oman ikäluokan suomenkieliseen nuorisoon. Tuli monta kymmentä kaveria yhdellä iskulla.
Kun enon tytöt  ja sisaren lapsi Oulussa oli hoidettu, suoritin Kälviän opistossa oppikoulun ja tiedotusopin linjan. Kälviältä piti pykiä Tampereelle toimittajatutkintoon, mutta tässä vaiheessa Lassi-eno bongasi minulle toimistonhoitajan pestin SKP:n Pietarsaaren piirijärjestöstä. Siitä alkoi poliittinen aktivoituminen, vaikka olin kyllä jo Ellulla asuessa selaillut Maon Pientä Punaista kirjaa, se kun oli jollain tapaa muotia 1960-luvun lopulla. Kälviän opistolla hoilattiin rauhanlauluja ja kyllä lapsen mieleen oli jollain tasolla jäänyt isän ja enojen kiihkomieliset keskustelut politiikasta.  Asuin siis  jo omillani, mutta eno-tätiverkosto oli äärettömän suuri turva edelleen. En muista, että olisi ikinä keneltäkään tullut poikkipuolista sanaa, vaikka ihan varmasti olin välillä rasittava kouhottaja. Sitä on tietysti turha miettiä, että mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut sitä työpaikkaa. Elämä olisi mennyt varmasti täysin eri lailla, mutta se meni näin ja sillä siisti.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Rautavaara

Rautavaara sijaitsee Savon reunamilla koilliseen päin ja on kuuluisa ainakin  erämaistaan. Meillä on sukulaissuhteiden ansiosta mahdollisuus nauttia tästä ihanuudesta silloin tällöin. Siitä suuri kiitos!
Toissa kesänä kiersimme Tiilikkajärven polun, mutta ei tainnut tulla tehtyä merkintää siitä.
Komeat on näkymät Rautavaaralla katsoi minne tahansa.

Männä viikonloppuna piti tehdä sellainen kevyt kuuden kilometrin patikointi kuuluisaa Virvatulten polkua Pumpulikirkon eli mahdottoman suuren hiidenkirnun ja Pumpulilammen ohi Pankasuon laavulle ja takaisin.
Koko reissuun meni kuusi tuntia siis tunti ja kilometri!
Ja syy on tässä! Luonto oli vähän heitellyt luontopolulle esteitä. On täytynyt olla melkoinen tuuliainen asialla, kun tätä riitti varmaan kaksi kilometriä.
Polun etsintää. Välillä oli polun merkkipuutkin nurin.
Minnekä se emäntä   jäi....



Ennen tätä oltiin onnellisen tietämättömiä tulevasta taivalluksesta ja jaksettiin ihailla itse Pumpulikirkkoa. Vedellä on mennyt semmoiset 10.000 vuotta  peruskallion selätykseen.
Jompsa hiirdenkirnun katolla
… ja Siru lattialla.


Seuraavana päivänä kipu oli pohkeissä sellainen, että ei pitänyt liikkua mihinkään. Lähdettiin kuitenkin tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Löytyi näköalatorni. Tieltä tornille oli  Jompsan mukaan vain kilometri... joo, linnuntietä... Ei paras paikka korkeanpaikan kammoiselle ollut se torni, vaikka oli kyllä  rakennettu tuhdisti. Jäi kuvatkin ottamatta, kun tuli niin kiire alas.









Suurten ponnistusten jälkeen maistui sauna ja uinti Keyrityssä.  Mietittiin, että että onko siellä keritty vai köyritty vai mistä lie järvi saanut nimensä.

Loppuaika menikin lepäillessä ja ihaillessa luontoa vain ikkunasta käsin.
Välillä bisneksiä...
 Luonto kyllä hoitaa pihatyöt, kun antaa sille mahdollisuuden.






maanantai 13. elokuuta 2018

Arto Melleri: Varjon suura




Se jolla ei ole
varjoa itsessään 
 Varjoa johon voi vetäytyä
ihmisten joukosta
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta 

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen,
ja erämaan hiekka koko ajan
muuttaa muotoaan,
kartalta kadonnut kaupunki
pysyy yhtä kaukana 

Se jolla ei ole varjoa itsessään
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta
Onneton se jolla ei varjoa itsessään


Tämä itsesuojeluruno etsiytyy mystisesti eteen yleensä  silloin, kun alan käpertyä itseni ympärille liikaa tai kun ei pääse mitenkään eteenpäin, kun suuntavaisto alkaa kadota. Suomeksi, kun kaikki tuntuu takkuavan tai kun tulee sellainen tympeä mitääntekemättömyyden tila tai sitten valtaa  päätön vauhti.   Ei tarvitse kiemurrella runoilijan tavoin hengen kuumeessa, riittää ihan tällaiset tavalliset tympimiset tai tolkuton arkikiire. Varjoa saa jokainen etsiä ja hyväksikäyttää ihan omiin tarpeisiinsa sekä miettiä, että  mikä on se juttu, jonka alla voi hengähtää. Parantava vesi viittaa helposti hengellisyyteen, mutta se voi olla aika paljon muutakin. Vaikkapa joku harrastus, kuten blogin kirjoittaminen, sukan kutominen, kukkien nyppiminen, mikä tahansa, jonka avulla pääset flow-tilaan. Pääasia, että   kaikki muu ympäriltä katoaa. Ehkä olen opiskellut koko ikäni sitä sun tätä juuri tuon takia, että paneutumalla jonkun tietyn asian tutkimiseen pääsee eroon kaikesta ympärillä olevasta sälästä. Edes huonot uutiset eivät kosketa silloin, kun tekee jotain hyvin intensiivisesti. Joskus voi onnistua pääsemään pelkällä runon tutkimisella flouw-tilaan.  Minulle takuuvarmat varjot löytyvät aina metsästä ja kirkkosalista.  Nyt joku sanoo, että tuohan on pakenemista ja yhteiskunnallisen tietoisuuden sumentamista. Niin onkin. Mutta ymmärrä, ystävä hyvä, että hetkellisesti vaan. Varjossa istuskelemisesta ei saa tulla elämäntapa, sinne ei saa jäädä lorvimaan. Kuten runoilija sanoo, että jolla ei ole tätä lepopaikkaa, on  

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen,
ja erämaan hiekka koko ajan
muuttaa muotoaan,
kartalta kadonnut kaupunki
pysyy yhtä kaukana

 Toisin sanoen, jos et lepää yhtään, et jaksa suorittaa niitä tehtäviä, joita sinulla on, et jaksa esimerkiksi parantaa maailmaa. Kaikkihan me suoritamme jotakin ja pitääkin, kuka isompia, kuka pienempiä tehtäviä ja tästä taas tulee mielleyhtymä toiseen elämänviisauteen, Desiderata-runoon, jossa kielletään vertailemasta itseään ja tekemisiään muihin. Kaikki inhimillinen tekeminen on arvokasta. Sairaalle se on itsensä hoitamista, hoitajalle toisen hoitamista. Joskus pelkkä hengissä säilyminen vaatii voimia niin, että varjo on tarpeen. Jokainen on varjonsa ansainnut paitsi rahan perässä juoksijat  tukehtukoon erämaansa hiekkaan.

Ps. Suura on muuten koraanin luku. Sellaisen nimen on runoilija runolleen antanut. Mielenkiintoista.

perjantai 3. elokuuta 2018

Hankaluudesta pelastaa maailma

Ukkonen jytää facebookin ja muun tiedotuksen mukaan eri puolilla Suomea. Sähköttömiä koteja tuntuu olevan vähän siellä sun täällä.
Lapsuuden perheeni siirtyi sähköjen äärelle vasta siinä vaiheessa, kun meikäläinen oli jo 11v. Tosin tuosta voi vähentää  elämäni ensivuodet kaupungissa, mutta kun siitä en muista paljon mitään niin voi sanoa, että sähkö tuli tutuksi vasta murrosiän kynnyksellä.
 Sonkajärven Pajusenmäki lienee ollut niitä viimeisimpiä sähköttömiä perukoita Suomessa  niin kuin oli viimeisimpiä kyliä, joissa vielä 60-luvulla oli supistettu kansakoulu. Siis koulua oli 1.-4. luokkalaisilla yksi päivä viikossa ja isommilla viisi päivää viikossa. Tämä siksi, että ei ollut kuin yksi opettaja ja sekin epäpätevä. Oppikoulun käynyt tyttö kelpasi, kunhan jonkun sai. Koulu toimi milloin minkin talon nurkissa. Kiertokoulu siis. Näillä voitan aina köyhyyskilpailun. Nyt niillä nurkilla  ei ole koulua ei mailla halmeilla niin kuin ei ole lapsiakaan.
 Talvisin, siinä  hämärän alussa, kun oltiin tultu kotiin kuka mistäkin, isä töistä, siskot junalta oppikoulusta, juotu kaakaota ja tervehditty mummo kammarissa, viriteltiin öljylamput. Lampun sydän, sellainen puuvillainenn nauha, joka imee öljyä lampun sisuksista, tarkastettiin että oliko sen pää palanut karstalle ja jos oli, se leikattiin saksilla puhtaaksi. Puhdassydäminen valo on aina kirkkaampi kuin savuttava, eikö niin. Metallikannusta liruteltiin öljyä lampun sisuksiin, kun oli ensin varovasti hölskytellen tarkastettu öljyn määrä. Öljyä tuotiin kolmen kilometrin takaa kaupalta, jossa käytiin kerran viikossa jalkapelillä paitsi talvella potkurilla. Se oli se päivä, kun saatiin lakritsipatukka. Maito ei päässyt happanemaan, kun se parilitranen, mikä tarvittiin,  haettiin naapuritalosta joka ilta. Emäntä kaatoi vastalypsettyä maitoa pieneen peilariin. Ei sitä homogenoitu ei pastöroitu, juotiin pois ja käytettiin ruokaan saman tien. Liha valmistettiin ja syötiin heti kauppareissun jälkeen, osa säilöttiin talvella kylmässä eteisessä ja kesällä lähteessä. Mökki lämpeni puilla ja pyykit pestiin saunalla, kuivatettiin ulkona ja silitettiin raskaalla raudalla, kun se oli kuumennettu puuliedellä sopivaksi. Näitä rautoja näkee jokaisessa kotiseutumuseossa.
 Muistan iäti, kun isä osti kulkukauppiaalta patterilla toimivan matkaradion. Tämä kulkukauppias oli Einari Vidgren, Ponssen perustaja, joka asui naapurikylässä ja jonka sisko tuli lähinaapuriin emännäksi. Einari oli kauppamies jo silloin. Mistä lie radion saanut Einari. Se  oli vaaleansininen ja kaunis, se radio. Einari puolestaan tanssitti vain kylän kauneimmat, kylällä kerrottiin. Olikohan transistoriradio mennyt rikki tai jotain oli tapahtunut, kun tuntui, että siitä sinisestä kuului kaikki upeasti. Kun iltakuunnelma alkoi, öljylamput sammutettiin ja asetuttiin kuunteluasentoon kuka mihinkin tuvan nurkkaan.. Oli jänniä tarinoita. Kaleidoskooppi oli musiikkiohjelma. Se keskeytyi  silloin, kun John.F.Kennedy ammuttiin. Mitään ei sensuroitu lapsilta. Siinä elettiin noottikriisit ja kuunnelmat kaikki samassa jännityksessä. Vielä kun isä joutui kertausharjoituksiin ja oli siellä  upseerismiehenä kauan niin sodanuhka oli todellinen. Kahvia jo hamstrattiin. Yleensä uni tuli kesken iltauutisten n. 22.00. Sitä ennen oli kipitetty ulkohuussiin iltapissille. Mummolla oli sanko sängyn vieressä ja siihen sai lirauttaa, jos yöllä tuli hätä.
 Yhtenä talvena naapuriin tuli matkatelevisio. Sitä katsottiin traktorin akun kautta. Sunnuntaisin koko kylä kokoontui siihen tupaan, jossa toosa oli, katsomaan kotimaista elokuvaa, Niskavuorta ja kaikkea sellaista. Oli vaikea pidättää itkua, kun Aarnen ja Ilonan välejä selviteltiin koululla. Piti katsella ulos ja ajatella muuta, ettei pojat näkiksi vetisiä silmiä. Eräs kevättalvi muutettiin kirkolle.Näin elämä alkoi pikkuhiljaa lipua kohti yltäkylläisyyttä, etääntyä roussealaisesta idyllistä kohti kerskakulutusta ja maapallon tuhoa.

1960-luvulla sähkö tuotettiin vielä koskista ja polttamalla puuta ja kivihiiltä. Vähitellen mukaan tuli turve (voi soitamme)  ja sitten ydinvoima. Ydinvoima ei varsinaisesti kuluta luontoa, mutta laitos voi kosahtaa koska tahansa ja entäs se jäte. Uraani on ikuista ja ydinvoimalat ovat terroristeille oivallinen kohde, tuli se terroristi mistä tahansa. Entäs maalämpö. Mitä tapahtuu, jos kaikki alkavat porata reikiä maan kuoreen? Tiedemiehet ovat varoitelleet tästäkin.

Tässä artikkelissa evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius selvittää hyvin kansantajuisin sanakääntein, mikä ei ole professoreille aina itsestäänselvyys, maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Voi tietysti olla, että jutun toimittajat ovat selkokielistäneet professorin ajatukset. Oikein hyvä niin. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Merkittävää jutussa on, että siinä katsotaan maapallon tilaa pitkällä aikajanalle menneisyydestä, jopa raamattua lainaten, pitkälle tulevaisuuteen.
 Itseäkin on joskus turhauttanut vihreän liikkeen pipertäminen jonkun tietyn lajin kimpussa ja nyt saan epäilevälle mielelle vahvistusta viisaammalta taholta. Forseliuksen mukaan yksittäisen lajin suojelemista  tulisi siirtyä pohtimaan kattavasti sitä, miten saadaan tämä ekosysteemi pysymään toimintakykyisenä. Tässä tullaan siihen ikuisuusongelmaan, että helpompi on nähdä yksi kukka kuin koko niitty. Niin kuin jossakin kunnan budjetissa on helpompi nähdä yksi tie kuin koko tieverkko. Esimerkkejä on lukuisia. Kun itsekin suren norppaa ja mehiläistä niin en oikein voi osoittaa muitakaan sormella. Koetetaan yhdessä nähdä laajemmin ja onhan toki välinpitämättömyys pahempaa kuin että edes jotain yrittää.
Jos oikein rehellinen olen niin onhan se Linkola ihan oikeassa, että ihminen on maapallon suurin vihollinen. Forselius ilmaisee sen kauniimmin sanomalla, että ihminen on poikkeuslaji paratiisissa ja että maailmassa ei ole sellaista ekologista lokeroa, johon ihminen ei olisi tunkeutunut. Voi meitä!

Mutta miten tämän pallon saisi pelastettua. Olisiko toivo ihmislajin tuhoutumisessa kuten Linkola esittää. Sterilisointi ei kuulosta näin humanistin, kristityn ja hoitotyön koulutuksen saaneen  korvaan kovin hyvältä vaihtoehdolta ja epäilyttää myös, että voiko ihminen muuttua ennen kuin on liian myöhäistä.  Entäpä jos ihminen kuitenkin pelastuu oman kekseliäisyytensä avulla. Jospa vaikka alkaisimme tuottaa fosforia jätelaitoksissa. Sitähän tarvitaan kasvistuotannossa. Riittäisikö ruokaa silloin kaikille? Tästä tietysti seuraisi se, että rikkaat rohmuaisivat päältä  parhaat palat.

Palataanpa takaisin yksityiseen. Mitä minä voisin tehdä, että voisin nukkua yöni hyvin. Tosin unenlahjat ovat kyllä loistavat sen jälkeen, kun pääsin työn oravanpyörästä ja monenlaisesta muusta vastuusta vapauteen. Pikemminkin voisi kysyä, että mitä minä voisin tehdä, etten heräsi ahdistukseen, siihen tunteeseen, että kaikki on menetetty ja geenieni siirtymä eteenpäin on katkeamassa. Onhan perimäni sen verran arvokas, lapset ja lastenlapset sen verran  kauniita ja älykkäitä, että dnani pitäisi olla kuolematon. Vai pitäisikö?

Minulla on tapana paastota kevättalvisin. En syö eläinkunnan tuotteita. Virkistyn. Miksi en jatka tällä linjalla. Siksi, että olen laiska, herkkujen perään ja  kaavoihin kangistunut löhöttelijä. Voi minua!









perjantai 29. kesäkuuta 2018

Roskasakki


Sain tänä aamuna viestin Jasperilta 7v. ” Tuot sä mulle tänään roskasakin” Lupasin viedä, mutta ennen sitä pitää avata teillekin tätä mainiota lastenkirjaa, jota Jasperin kanssa on hihitellen luettu.

Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen, Icasos, Kuopio

Harvemmin kirjan päähenkilö on roska, eikä nyt tule kuvausta jostain laitapuolen kulkijasta, luuserista, heroinistista tai muuten vaan köyhästä. Tämän tarinan roska syntyy sattuman kautta, kun hyvä haltija pyöräyttää sormissaan lankamytyn ja heittää sen lattialle. Sattumalla on elossamme yleensäkin tärkeä tehtävä. Pienestä, vähäpätöisestä toiminnasta, lähes pelkästä eleestä voi syntyä jotain.

Mytyn herättää eloon kulkusen kilahdus. Tästä eteenpäin kirjoitan roskan isolla, koska nyt Roska personoituu omaksi itsekseen, saa elämän.  Kulkusella on tärkeä rooli Roskan   haparoivassa elämisen alussa. Kaikki me tarvitsemme kulkusemme. Ensimmäinen kulkunen on koti ja huoltajat, sitten mukaan tulee koulu ja kaverit. Joskus kulkunen helisee kirkkaammin, joskus heikommin, joskus jopa katoaa, kuten Roskalle kävi. Siitä kuitenkin alkaa seikkailu, kulkusen etsiminen. Matkan alussa Roska oppii puhumaan, löytää kielen ja innostuu siitä niin, että putoaa tossuun, sellaiseen Reima-merkkiseen. Tossun perällä Roskaa odottaa uusi ystävä Pölykoira ja yhdessä lähdetään etsimään kulkusta. Elämä on etsimistä. Pitää olla tavoite. Etsi elämän totuutta, luki kirjailtuna ennen mökkien seinävaatteissa. Viemärissä Roska ja Pölykoira joutuvat tekemisiin veden kanssa. Vesipisara on kaunis kuin unelma ja usein käy niin kuin Roskallekin, että juuri kun olet tavoittelemassa sitä, se poksahtaa rikki. Juuri kun Roska on kuulevinaan kulkusen hennon kilinän, sen teen ilmestyy otus, monijalkainen vaarallinen Ötökkä, joka asettelee tielle ehtoja kuten tullimaksua. Niinpä. Tavoitteiden ja totuuden etsimisen tiellä on monia  harhaanjohtajia ja rahastajia. Sinnikäs kaksikko selviää tästä uhasta, onhan päämäärä on niin kirkkaana mielessä. Kulkunen pitää löytää.  Kuten hyvässä sadussa aina ja myös elämässä etsintään liittyy uutta väkeä. Super-long (kiinan kielellä superlohikäärme) on Hong Kongista kotoisin ja Super-longin seurassa myös kielitaito vahvistuu niin kuin  aina kansainvälisessä kanssakäymisessä.  Niinpä opimme tästä kirjasta, että Feng-xian on kiinan kieltä ja tarkoittaa Vaara, Xie-xie on Kiitos ja Dui-bu-qi Anteeksi.  Mahtava oivallus tekijältä sijoittaa kirjan loppuun pieni kiina-suomi-sanakirja. Valitettavasti kauhea Hotkija, ihmisten kielellä pölynimuri, imaise Super-longin. Näin käy joskus elämässä, kanssakulkija voi kadota. Suru kuuluu elämään ja on pysähtymisen paikka. Kun porukkaan saadaan Ritari Roska, taas mennään. Kirjamme henkilöt (?) lähtevät etsimään Super-longia Hotkijan vatsasta ja sieltäpä hän  löytyykin varsin tyytyväisenä  pelipöydän äärestäuusien ystäviensä Lutikan, Punkin, Torakan ja muiden seurasta. Maalliset ilot ovat niin houkuttavia. Niin kuin aina, uuden jäsenen tuleminen ryhmään rikkoo ryhmän dynamiikka. Niinpä Torakka on vähällä nitistää Roskan, mutta Super-long tormistautuu pelastamaan  ystävänsä. Roska yrittää selittää porukalle, että olette Hotkijan vatsassa, teidät on syöty eikä teillä ole Tulevaisuutta täällä. Muut hihittelevät, että mikä se semmoinen tulevaisuus on. Roska vastaa: ”Tulevaisuus on jotakin enemmän kuin vain tämä hetki. Se on unelmia ja toiveita. Se on vapautta maistella, haistella ja ajatella.” (Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen  s. 37-38). Niin kuin totuuden puhujalle, myös Roskalle käy niin, että se saa osakseen pilkkaa ja naurua. Valtaosa porukasta ei paljon lotkauta korvaansa tulevaisuudelle paitsi pieni ryppyinen olento.  Rusina pyytää päästä mukaan ja myös Super-long päättää lähteä, vaikka viihtyikin pelipöydässä. Sen opimme tästä, että aina kannattaa yrittää ja jos suuret massat eivät innostu niin ehkä joku kuitenkin. Taistelun tuoksinassa tahtoo tavoite unohtua niin kuin Roskalta kulkunen, mutta onneksi juuri ennen lähtöä se huomaa kulkusen Torakan peitinsiipien alla. Voitokkaan taistelun jälkeen ystävämme saavat kulkusen ja voivat palata kotiin ”asetutaan kunnolla tossuksi ja pidetään pihlajanmarjapirskeet.”
Kirjan kuvitus TImo Filpus


Tällaista se elämä on matkantekoa, taistelua, lepoa, etsimistä, löytämistä ja välittämistä.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Lähtemisestä


Saatoin olla levoton sielu jo syntyessä. Tulin maailmaan vain yhdeksän vuotta sotien jälkeen. Ilmassa oli jälleenrakentamisen dynamiikka ja ainakin meillä maattomilla epävarmuutta tulevaisuudesta. Perheenä elettiin liikkuvaa elämää. Siitä on pelkästään hyviä muistoja. Kotoa käsin lähdin jatkuvasti. Olin varsinainen kyläluuta. Pienellä kylällä ei ollut monta taloa, mutta lähes kaikissa lapsia ja kaikki piti kiertää vähintään kerran viikossa. Kesät menivät tätien ja enojen autojen takapenkillä seilatessa väliä Pietarsaari- Savo. Toisten kyydissä menin ja toisten tulin. Maailman hahmottamisen kannalta on ollut merkittäviä kesät kaupunkilaisserkkujen kanssa, poikia muuten. Ikiajoiksi on aistimuistiin jäänyt kuuman asfaltin haju, kun sai ajaa kovalla tiellä polkupyörällä. Entäs venematkat meren saaristoon! Toki myös korven kinttupolkupyöräilyt, tien jokainen lätäkkö on syvässä muistissa ja isän kanssa tehdyt yölliset onkimatkat Pyöreen järvelle. Kala söi hyvin aamuyöstä.  Jo 16-vuotiaana lähdin kotoa, piikomaan, opiskelemaan, töihin, naimisiin. Olen asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Tähän päälle kun lisää eri opiskelu- työ- ja harrastuskuviot niin ei ihme, että on jäänyt tunne, että lähteä pitää. Ainoat lähtemiset, mitä harmittelen, sijoittuu  lasten lapsuusaikaan. Olisi voinut jättää jonkun menon vähemmälle varsinkaan, kun ei se vallankumous sitten tullutkaan. Anteeksi äidin keskenkasvuisuus muutenkin.

Tästä päivästä saattaa tulla kuva, että minä sitä ravaan jatkuvasti jossain. Totta on, että paljon on kiinnostavaa, jonne pitää mennä. Puhunkin nyt enemmän yksityisestä lähtemisestä. Ennen oli pakko lähteä, halusi tai ei. Nyt saa valita menemisensä. On kuitenkin hyvä miettiä,  että onko lähtemisestä tullut itsetarkoitus. Sitä ryhdyin pohtimaan, kun kävimme Pia kanssa mm. tästä kirjeenvaihtoa.

Minä: En ole terve. Oli tosi vaikea soittaa X:lle ------ Piti tosissaan pakottaa itsensä soittamaan ja kun puhelin hälytti, olin ihan paniikissa. Onko minusta tulossa mökkihöperö erakko?

Pia: Huomenta, olet terve, mutta olet herkkä ja vaistonnut sen, mikä on tämä aika! Sinä olet varmaan myös mökkihöperö erakko, kuten minäkin, mutta niin tällaisten kirjoittavien ihmisten tulee ollakin. (Lue Siri Hustvedtin Vapiseva nainen, jos et ole lukenut, saatat muuten ollakin lukenut, miten se nyt oli tämän Hustvedtin kanssa? Mulla on sulle…. odotas... mikäs se nyt olikaan, minkä haluaisin lukea kolmannen kerran, taide- ja kulttuuritodellisuutta käsittelevä … Aaro antoi mulle toisen kappaleen sitä.. Säihkyvä maailma … siinä on neurologiaakin.. Saat sen Aaron mulle antaman kappaleen, kun sain nyt Aarolta niin monta kirjaa viime tapaamisella.

Siis nyt, kun ei ole pakko mennä mihinkään niin pienetkin lähdöt ja kohtaamiset ovat työn takana. Tähän tosin vaikuttaa se, että nykymenetelmin voi olla yhteydessä ihmisiin muutenkin kuin lähtemällä. Sukulaisten ja tuttavien kukkapenkit tulevat tutuiksi ihan sohvalta käsin. Nykyisin voi olla suhteellisen helposti sosiaalinen ihan kotoa käsin. Vai onko se sosiaalisuutta, onko edes tarpeellista. Juuri tästä Pia sanoo, että aika on tämä.  Käykö niin, että kun on paljon virtuaalisessa kontaktissa ihmisiin, ei enää uskalla ottaa edes puhelua kenellekään. Voi sentään. 

Kyllä minä lähteä haluan edelleen ainakin lastenlasten juttuihin, kirkkoon ja kiinnostaviin kulttuuritapahtumiin. Menen mihin vain, missä  on jokin itseä kiinnostava funktio. Yleisönä olisin  vaikka joka päivä lähes missä tahansa tilaisuudessa paitsi viinijuhlille en viitsi lähteä seisoskelemaan. Se on tällaisen lyhyen ihmisen hankala kökkiä väkijoukossa, kun ei näe mitään. Siks toisekseen onko mieltä mennä viinijuhlille ryystämään olutta kertakäyttötuopeista. Olen kerran ollut, enkä muista, juotiinko siellä viinikin kertakäyttömukeista., kun en juo viiniä (närästää). Muutenkin olen sillä tavalla vanhanaikainen, että juhlan on oltava juhla kattauksineen kaikkineen. En kokenut tapahtumassa mitään juhlaa. 

 Pia tuossa kirjeenvaihdossa avaa, että kotona oleminen, mökittyminen saa olla yhtä arvokas vaihtoehto kuin jatkuva ravaaminen. Helpottava havainto. Sitä paitsi kirjallisuuden ystävä on aina jossakin muualla kuin fyysinen habitus. Loppujen lopuksi paikka ei ratkaise elämänlaatua. Se ratkaisee, öllötätkö vai elätkö.




tiistai 29. toukokuuta 2018

Oodi Varkaudelle


Kyllä otti koteloon, kun luin Suomen kuvalehden artikkelin Varkaudesta. Kylläpä luodaan kaupungista varsin negatiivinen kuva, vähän samanlainen kuin taannoinen Jäniksen suvun jälkeläisen dokumentissa kotikaupungistaan Varkaudesta. Siinähän näytettiin vain tyhjiä katuja ja suljettuja liiketiloja. Muistan myös aikoinaan Oravikosken kylällä tunteita kuohuttaneen Maarit Tastulan dokumentin Mikko Kuustosen kotikylästä, tästä Oravikoskesta. Ihan kuin kylä olisi kuollut siihen, kun kaivos loppui ja Mikko Kuustonen muutti pois. Tänne oli juuri muuttanut kaivosmiesten entisiin asuntoihin sieltä sun täältä uusia ihmisiä, jotka innolla opettelivat rakastamaan uutta kotikyläänsä. Silloin sai Yle aika timakan kirjeen silloiselta kyläyhdistykseltä. Maarit Tastulalta tuli anteeksipyyntö. Mutta Varkauteen. On tietenkin totta, että paperitehtaan kutistuminen on raadellut kaupunkia, sen taloutta ja asukkaita. Elämisen mahdollisuudet kutistuivat ja nuoret hakeutuvat muualle niin kuin mistä tahansa muualtakin pieneltä paikkakunnalta. Ei se ole erityisesti Varkauden syy, että valtakunnan rakennemuutos on sen suuntainen, että on pakko lähteä. Talouden luvut ovat toki tärkeitä hyvinvoinnin mittareita, mutta ei ainoita. Tuohon artikkeliin olisin mieluusti lisännyt positiivisena vastavoimana sen henkisen ilmapiirin, jonka aistii täältä naapurinkin puolelta. Varkautelaiset ovat kulttuurimyönteisiä ihmisiä. Sen huomasin, kun kävin Varkauden sairaalassa töissä viisi vuotta. Työkaverit intoilivat teatterista ja muista menoista ja ainakin hoitoalan ihmiset kauttaaltaan olivat hyvin valveutuneita. Luova ilmapiiri näkyi myös työssä ja henkilökunnan yhteisissä tapahtumissa. Tanssittiin itämaisesti, pidettiin piponlöysäyspäiviä ja järjestettiin muuta halpaa virikettä sekä itselle että potilaille. Toki silloin 90-luvun alussa oli myös resursseja vähän enemmän kuin tänä päivänä, mutta uskon, että asennetta ei niin vaan lama saa murtumaan. Olen vuosia ohjannut erilaisia kirjoittajaryhmiä Varkaudessa. Ihan mahtavan luovaa ja innostunutta porukkaa. Kyllä syntyi todella tasokasta runoa ja proosaa. Varkaudessa on pieni, mutta tasokas teatteri ja kun Varkaus lähtee teatteriin, matkasta otetaan kaikki irti, pukeudutaan juhlavasti ja osallistutaan aktiivisesti teatteriyhdistyksen toimitaan. Varkauden museot on yksi niistä 21:stä museosta, jolle myönnettiin tänä keväänä Suomen kulttuurirahaston Museovisio-hankerahaa. Tämä tuo ihan varmasta entistä enemmän museota tähän päivään ja ulos seinien sisältä.  Suloinen helmi Varkaudessa on TaidekeskusVäinölä  ja sen kesäinen kansainvälisestikin tunnettu naivistinäyttely oheisohjelmineen. Varkaus on ollut kasvupaikka useille taitelijoille ja heihinkin voi tutustua tämän kesän näyttelyssä. Entäs Vekara-Varkaus, jokavuotinen, laaja-alainen lastentapahtumaviikko. Onneksi noita lastenlapsia riittää, että pääsee mummokin osallistumaan.
Emma soittaa kattiloilla Vekara-Varkaudessa joku vuosi sitten
Jos pitäisi asua kaupungissa, olisi se ehdottomasti Varkaus. Ei ole tungosta ja palvelut ovat kävelymatkan päässä. Saimaa avautuu aivan kaupungin rannasta, vaikka jääkin vähän piiloon ensinäkemältä. Varkauden kannattaisi kyllä tätä järven läsnäoloa korostaa enemmän. Harmi, että kaupunkiin tulijalle ei juurikaan järvi pilkota ja etusivu on muutenkin vähän ankea. Saisikohan tuota jotenkin vaikka kaavoituksella kohennettua. Joka tapauksessa Saimaan rannalta löytyy asuntoja ja virkistyspaikkoja ihan kävelymatkan päästä torilta. Luontoharrastajalle ja veneilijälle on ihan kaupungin rannasta yhteys upeaan Haukiveteen ja Linnansaaren kansallispuistoon. Näihin kaupunki nojautuu etelässä. Näin leppävirtalaisena, jollaiseksi en kylläkään ole identifioitunut lähes kolmenkymmenen vuoden aikana, mitä olen täällä asunut – olen oravikoskelainen kyllä henkeen ja vereen – ihmetyttää se henkinen raja, mikä jakaa Leppävirran ja Varkauden kuin Berliinin muuri aikoinaan Saksan. Sitä ei ylitä seudullinen yhteistyö, ei sama työssäkäyntialue, ei mikään. Varkauteen päin mieluummin pyllistetään ja se näkyy myös kunnallisessa päätöksenteossa. Tuoreimpana esimerkkinä yhteisen kansalaisopiston ongelmien ratkaisu mieluummin sopimuksen irtisanomisena kuin aidolla ratkaisun etsimen halulla. Oli vähän sellainen henki, että siitäs sait Varkaus, me lähdetään. Noloa!
Eli tällainen mainospätkä naapurista tällä kertaa. Pysähtykäähän kuitenkin myös Leppävirralla, ainakin Unnukkaan!  .. ja ostakee sieltä  leipee....