Referaatti Ilmestyskirjasta

Gerry Birgit Ilvesheimo: Ilmestyskirja (ntamo 2018) 

Kirjassa eletään vuoroin tätä päivää, vuoroin v. 2126. Rakkaansa Kia Kuusen menettänyt Christa Sandström masentuu, menettää elämän ilonsa ja suostuu tieteen koekaniiniksi, antaa siirtää tietoisen minänsä aluksi robottiin, sitten kissoihin ja näin ollen tulee valinneeksi itselleen ikuisen elämän. Myös taloudellinen tilanne on romahtanut. Saamme tietää, miltä tuntuu olla leipäjonossa, raahata tavaraa vetolaukulla ja toivoa, että naapurit luulevat hänen tulevan Tallinnasta. Kun vielä rakastettukin on menetetty, ei jäljellä ole mitään. Ei ihme, että siirrännäinen kelpaa. Taloudellinen tilanne paranee, kun S pääsee koehenkilöksi. Kirjan herkullisimpia kohtauksia on, kun S lähtee Amerikkaan, jossa hänen datansa siirretään robottiin ja häntä onkin kaksi, paitsi että robottina elämästä lohkesi iso pala ruoan ja seksin mukana eikä viinastakaan ollut iloa. Toisaalta ei tarvinnut kärsiä aikaerosta, krapulasta eikä vatsataudista-(Ilvesheimo s. 128).S:n ihmisruumis kuolee aplodien saattelemana ja aivot otetaan tutkijoitten käyttöön, mutta data säilyy ikuisesti, joskus jopa pelkkänä tiedostona. Kutkuttava yksityiskohta on, kun S on hyvästelemässä ihmisiä  ennen kuolemaansa niin kirjailija Ilvesheimo pyytää anteeksi, että kirjoitti S:n ja Kuusen tarinan ja nimittää kohtausta lukijoiden mielistelyksi ja lupaa, että jatko tulee olemaan helpompaa. Ilvesheimon mukana kohtauksessa on toinen kirjailija, pitkäkoipinen blondi. Vaikka en ole biograafisesti suuntautunut lukija, luulen, että se toinen on Laura Lindstedt. 

Kissa-Sandströmin mukana päästään kurkistamaan hyytävään tulevaisuuteen aina vuoteen 2126. Kissa asustaa Murmanskissa tutkija K:n kanssa. K tutkii markkinoiden hyödyksi, että kuinka saada ihmismieli hallintaan, kun kaikki muu data on jo kerättävissä tietoa. Koe-eläimet ovat tietenkin ihmisiä. Lähes koko elämä tapahtuu 2126 immersioseinällä. Se tallentaa jokaisen hengenvedonkin. Sen kautta voi harrastaa jopa seksiä, eikä se ole mitään pornografiaa, koska ihmiseen sijoitettu NS-siru toimii hermotasolla, jopa tallentaa aktit, että niitä voi sitten kelailla edestakaisin. Kätevät ovat puoli-immersiolasit, joihin voi ohjelmoida esimerkiksi kirittäjäjäniksen, vaikka pikajuoksijan, kun lähtee juoksulenkille.Kissa on pääasiassa informaatiota, jolla ei ole elämäkertaa, omaa ainakaan. Sillä ei ole sisäistä maailmaa. Ei tilaa, noita ruumiillisten olioiden ja esineiden välisiä suhteita----Ei ollut ketään, jolla olisi ollut kielettömiä sisäisyyksiä: ahdistusta, pelkoa, jännitystä, lumoa, nautintoa, ruumiin ja mielen valtaamia hyökyjä, joissa minuus räpistelee kuin kärpänen siirapissa. (Ilmestyskirja s 47). Tämähän on selvästi elämäntarkoituksen ja ilon kadottaneen ihmisen mielentila. Näköalattomuus voi johtaa juuri tuollaiseen robottimaiseen olotilaan meistä kenet tahansa. Teoksen toisen osan päähenkilö on Nike, jolla geenissiirtojen lisäksi on geenejä esivanhemmaltaan kuten Kia Kuuselta.  Ihmiset myyvät lastensa geenejä lääke- ja urheiluteollisuuden tarpeisiin. Koska perimälle ei voi mitään geeniteknikotkaan niin siksikö Nike on vähän omapäinen, itsenäiseen ajatteluun kykenevä.  Nike lähetetään Lappiin vahtimaan, että kukaan ei liiku luonnossa ilmaiseksi, eikä varsinkaan kalasta eikä marjasta. Koko luonnon omistaa globaali sijoitusyhtiö. Ivalon väkiluku oli kasvanut, koska vedenpinnan nousu on pienentänyt maapinta-alaa.  Lisäksi pohjoisen kultakaivoksissa tarvittiin työväkeä. Se kerättiin eri maiden ilmastopakolaisista. Yhtiö rakensi sinne yhdyskunnan palveluinen kuin Outokumpu ikään Oravikoskelle. Nike törmää luontopummeihin, joita hänen piti tulla vartioimaan. Hän istahtaa näitten kanssa nuotiolle ja jotenkin mieltyy heihin. Telkänpönttökapakassa Nike vähän ihastuu norjalaiseen tarjoilija Maaritiin. Maarit kuolee tautiin, joka on istutettu Murmanskin laboratoriosta karanneisiin koe-eläin-karkulaisiin. Nike ei geenisekoituksensa ansiosta saa tautia. Niken yksinäisyys tuntuu samalta kuin S:n yksinäisyys Kuusen kuolen jälkeen. Miksi rakkaudet katoavat kaikilta tämän kirjan henkilöiltä? Onneksi lopussa on vähän valoa kuitenkin.Välillä käydään kirjailija Ilvesheimon limbuksessa, tuonpuoleisen välitilassa, jonne joutuvat katolisen teologian mukaan mm. kastamattomat. Kirjailija vaikuttaa elävän ihan mielenkiintoista elämää limbuksessaan. Tällaiset kohtaukset sitovat kirjan tarinaa hyvin tähän päivään ja  historiaan.

Kulttikirjailija Oravikosken Kuninkaansillalla 2017

Kissa ottaa yhteyttä Nikeen immersioseinän kautta ja kehottaa menemään Helsinkiin Rottaholmaan. Siellä asustaa sekalainen joukko eri tavalla ajattelevia ihmisiä, joita pitäisi yhdistää ajatus, että kaikkia hallituksia on vastustettava ja vain itse olet ainoa auktoriteetti. Vaikuttaa kuitenkin, että paikalla oleva väki on vain apaattista istuskelijaa. Ehkä kissa on erehtynyt tai sitten koko Rottaholma on kansanperinnettä. Pettynyt Nike lähtee takaisin Lappiin, joutuu putkaan ja jossa syö nälkäänsä selliin jumittuneen työntekijän. Sehän on mahdollista, koska Nikellä on myös petoeläimen geenejä. Hän pääsee takaisin kotaan Marian luo ja yllätys, kissakin on siellä. Marian hän tapasi vaihtoehtoihmisten livebileissä ja tarjosi tälle kotaansa taudilta turvapaikaksi ennen Helsinkiin lähtöään. 

Vaikka kissa on pelkkää informaatiota, siihen on kuitenkin siirtynyt S:sta oikeudentuntoa ja huolta ihmiskunnasta ja maapallosta.  Se haluaa tappaa käärmedemonin Apophiksen.  (Apophis, maata kiertävä asteroidi, on kreikkalainen nimitys egyptiläisten Apen käärmedemonille, joka on pahuuden, hävityksen ja pimeyden jumala.)

 Pientä toivoa herättää se, että kaiken tämän järjestelmällisen markkinaehtoisuuden keskellä ja siitä huolimatta on säilynyt sitkeä, pieni joukko ihmisyyden puolesta taistelevia ihmisiä. Heikkoja he ovat vielä 2126, mutta ehkä ja ehkä...Koska isoäitinä omilla geeneilläni saattaa olla tulevaisuutta ja muutenkin ihmiskunnalle kaikkea hyvää toivovana haluaisin tämän  joukon paljon suuremmaksi ja vahvemmaksi.

Kyseessä ei ole tieteisromaani, vaikka sen tyylilajin piirteitä löytyykin rakenteesta, koska kautta kirjan mukana kulkee inhimillisiä sävyjä, filosofista pohdintaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Luulen, että kirjailija on kirjoittanut kirjan ennemminkin syvästä huolesta ihmiskunnan tulevaisuutta kohtaan kuin halusta kehitellä monimutkaista teknistä tarinaa maailman kehityksestä tai vielä vähemmän halusta mässäillä ihmisen riekaleilla. Kun kaikki revitään niin miksi ei ruumistakin. Tämä teos todistaa sen, että kirjailijat todella kykenevät ennustamaan tulevaisuutta intuitiollaan. On myös vaatinut valtavasti taustatyötä, että kaikki on saatu näyttämään näinkin uskottavalta. 

Erityiskiitos huumorille, joka vähän helpottaa lukijaa, vaikka kirjan loppua kohden hymy hyytyykin. Halusin kirjoittaa tämän referaatin, koska toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän upean teokseen, jolle toivon menestystä ja pitkää ikää ja että se saisi kaiken ansaitsemansa huomion kirjallisuuden kentässä.

Nurkkala

Minä keskellä äidin sylissä kuikuilen taakse, jossa tätejä,

 enoja, siskoja, isä valkoisessa paidassa. Edessä liuta serkkuja.

Lapsuuden suuria juhlahetkiä oli, kun alettiin suunnitella matkustamista äidin kotipaikalle Nurkkalaan. Matkaa ei maantieteellisesti ollut kuin 38 km Eniron reittikartaston mukaan. Autolla  sen sujauttaisi alle tunnissa, mutta 50-luvulla matkaan varattiin koko päivä. Ensin Pyöreen pysäkiltä junalla Iisalmeen, siellä, kun jäätelöt oli syöty juna-asemalla ja kävelty jonkin matkaa nupukivistä katua,  Makkosen  linjurilla Nurkkalaan. Autokyyti oli katkuinen ja pysähdyttiin joka talon kohdalla, jos tarve vaati. Pikkusiskolla oli tapana aina oksentaa ennen kuin päästiin Nurkkalan pysäkille. Usein meitä oli vastassa serkkulauma, tätejä ja enoja. Siltä ainakin tuntuu, että "kaikki" oli siellä aina, kun sinne mentiin. Nurkkala oli pikkuinen pellon ympäröimä mökki. Muutama lehmä, hevonen, lampaita haassa. Ukki oli hankkinut Nurkkalan pari vuotta ennen sotia. Näin perhe pääsi Ryönän sahan tuntumasta vähän väljemmille vesille. "Pois pappien silmien alta", kuten tätini sanoi. Ennen kaikkea Nurkkala oli oma. Ei tarvinnut käydä polkemassa kirkon urkuja vuokraa vastaan. Kun minä tulin kuvioon, Nurkkalan mummo ja ukki kuolivat aika pian. Ukista on yksi muisto. Siinä hän kynii kanaa aitan seinustalla. Ukin hautajaisista muistan, että minut nostettiin haudalta tullessa uunin pankolle sulamaan. Kun Heikki-eno toi morsiamen näytille, olin sanonut, että tyttöhän tuo on eikä mikään täti. Heikki-eno istui kiikkustuolissa ja veteli maniskalla haikeita slaavilaisia sävelmiä ja oli ilmetty James Dean. Nuori morsiamensa oli Marilyn Monroe. Yhdennäköisyys oli pikkutyön mielestä silmiinpistävä. Veikko-enon vinttipömpelissä pääsi tutustumaan ihmisen anatomiaan jännien lehtien kautta ja Inkku-täti kertoi hurjia kummitusjuttuja. Minulle on kerrottu, että oli ihan tavallista, että tuvassa luettiin kirjoja ääneen öljylampun valossa. Enot kävelivät käsillään ja tekivät kaikenlaisia voltteja pihamaalla. Taru kertoo, että sokea Liisa-mummo erotti vieraan askelista. Vieras käveli jaloilla.  Elämä 50-luvun Suomessa ei ollut helppoa, ei varsinkaan maaseudun pienviljelijällä. Kotimökistä oli lähdettävä etsimään omaa leipää tehtaisiin, savotoihin, kuka minnekin. Nurkkalan jälkeläiset pitivät huolen, että elämä on muutakin kuin työtä ja työtä. Jo kotikylällä, mutta ennen kaikkea  muualla osallistuttiin kaikenlaisiin kulttuuririentoihin. Oli lausujaa, näyttelijää, laulajaa ja poliittista toimintaa. Äiti kirjoitti sktesejä vielä 80-vuotiaana, ohjasi ja esitti niitä Vieremän Torpalla, kävi Kuntorannassa kursseja kurssin perään. Lassi-eno on saanut muc.dir. arvon kuoron johtamisesta.  Kun Nurkkalan perilliset alkoivat perustaa perheitä, syntyi huikea serkkulauma. Nyt oli jo mahdollisuus koulutukseen. Alkoi tulla maistereita, lääkäreitä, insinöörejä, ekonomia, professorikin ja jotka eivät niinkään kiinnostuneet koulun penkillä istumisesta, hakivat intohimonsa muualta kuten ammattisyhdistysliikkeestä tai yrittäjyydestä. Tuntuu, että jokaisella on ollut jokin missio, jota on seurannut.  Yhdistävä tekijä on perhekeskeisyys. Ukki ja mummo eivät ikinä arvanneet, miten heidän geeninsä liikkuvat maailmalla. Heitä tästä on kiittäminen. He loivat uskoa vaikeina aikoina, näyttivät, että elämä on aina elämisen arvoinen, aina löytyy hyvä syy elää ja aina on elämässä naurun ja ilon aihetta. Tällaisia tuli mieleen eilen Heikki-enon 90-vuotisjulilla  siinä uudemmassa Markku-Nurkkalassa, jos näin voi sanoa. Siellä raikui nauru kuin ennen vanhaan ja huumori kukki. Oli ihanaa kuulla helisevää lasten ja nuorten naurua. Miten siellä Nurkkalassa nauretaankin aina! 

Vera avenue

Ympäristötaidetta metsässä

Täällä Oravikosken kylällä on  ihan mukavat ulkoilumahdollisuudet. Entisen kaivoksen päällä, maisemoidulla alueella on  opastettu  reitti hiihtäjille ja kesäkävelijöille. Mertajoen viertä  pääsee kävelemään ns. jokilenkin. Kylällä menee  ristiin rastiin  asfaltoitua ja valaistua  kevyen liikenteen väylää. Itselleni tärkein ja tutuin on kuitenkin Vera avenue, jonka nyt tallennan tähän blogiin. Vera avenue nimittäin häviää, kun  moottoritie Kuopiosta päin ulottuu tähän meidän kylälle asti ja ohikin. Tiehanke on  investointi, joka tuo seudulle työpaikkoja, parantaa liikenneturvallisuutta ja pitää osaltaan koko Suomea asuttuna. Jokin pieni vastahanka kuitenkin kummittelee mielessä. Se ei ole sitä, että Vera avenue katoaa, eikä sitä, etteikö olisi mukava Kuopioon hurauttaa tuhatta ja sataa. Tulee vain mieleen, että vähempikin riittäisi. Jos ne tierahat käytettäisiinkin, tietysti nykyisen tiepohjan kunnossapitoon, myös kevyenliikenteen väylien rakentamiseen niin, että täältä pääsisi kirkolle ja naapurikylille turvallisesti pyöräilemällä. Joukkoliikennettä voisi kehittää niin, että pääsisimme bussilla liikkumaan sujuvasti asioille ja harrastuksiin, jopa töihin. Yksityisautoilun määrä vähenisi, metsää ei vähenisi tien alta ja ilmasto kiittäisi. Nämä nyt ovat sen verran utopistisia ajatuksia, ettei tullut mieleen mainita niistä männä viikkoisessa kuntainfossa, jossa hehkutettiin kunnan itsenäisyyttä ja houkuttelevuutta. Pitäisikö pienentää nyt fonttia, kun kirjoitan, että mikä itseisarvo se itsenäisyys on käyrien mukaankin kuihtuvalle kunnalle. Minulle sopisi olla kuopiolainenkin. Tällaisia ajatuksia sitä  herää metsässä. Anteeksi.

Lähes 30 vuotta sitten, kun Vera avenue tuli tutuksi, käyskenteli Veera mökkinsä pihalla ja tarjoili ohikulkijoille raikasta vettä pihakaivosta. Veera osallistui korkeasta iästään huolimatta kylän rientoihin ja istui jatkoilla viimeiseen asti. Veeraa ei enää ole ja luonto on ottamassa mökkiä haltuunsa. 

Tutussakaan maastossa ei ole tylsää. Kun hiki alkaa nousta pintaan, tietää, että tuon mutkan takaa pilkahtaa kohta vesi. Kivilampi on tuttu, turvallinen ja pysyvä. Siihen ei koske metsänkaatajat eikä tiemiehet. Yleiskaavassa lammen ranta on tontitettu, mutta lampi säilyy, vaikka katsojat joskus aikojen päästä sen rannoilla vaihtuvatkin. Vaihdutaanhan me jo luonnollisen poistuman kauttakin.

Kivilampi on myös mainio juomakuppi pikkukoiralle ja saahan siihen ihminenkin pulahtaa pahimmilla helteillä. 

Lammen kohdalla joutuu tekemään reittivalinnan. Menenkö vähän lyhyemmän kaavan kautta latupohjaa vai jatkanko matkaa hiekkatielle. Kaloreita kuluisi enemmän pidemmällä hiekkatiellä, mutta siellä saattaa tulla vastaan auto jos toinenkin ja joutuu varomaan vieressä irti juoksevan koiran puolesta. Hiekkatie on sitä paitsi tylsä, ei luonnon kummallisuuksia, ei marjoja, ei sieniä. Usein valitsen metsäreitin ja pidän kalorini.

Kun olin nuorempi, uskalsin laskea tämän mäen. Nyt ei pääsisi jyrkkää mäkeä ei ylös ei alas. Onneksi urheilukenttää voi kiertää, jos hinku suksille käy ylivoimaiseksi, kaksi kertaa viime talvena.

Metsäpolulla voi  pysähtyä vaikka  ihmettelemään, että luuleeko tuo kuusi olevansa joku  joulukuusi vai mitä se punastelee.

Kun olin lapsi, elin kylässä, jossa ei ollut sähköjä. Nyt on joka niemen nokka ja saaristotkin sähköistetty. Tulee mieleen Pentti Linkola, että jos palaisimme ajassa taaksepäin. Ei syötettäsi myrkkyjä maahan ja ilmaan, pokasahalla metsää kaatuisi ainakin hitaammin, ei ehtisi stressaantua, kun päivittäiset askareet kaataisivat mukavasti sänkyyn. Sosiaaliset suhteet hoituisivat heinänteossa ja talvella kinkereillä. Kansainvälisyyttä harrastettaisiin kutomalla sukkia Afrikan lapsille. Erilaisuudet pysyisivät siististi komerossa tai maton alla, poissa silmistä häiritsemästä tolokun immeisiä. Ei ei.  Rakastan erilaisia ystäviäni ja  on mukava naputella  tätäkin kirjoitusta ja pelata näillä laitteilla. Saa äkkiä tarkastetuksi faktat. Aika kuluu nopeasti niin kuin nytkin, kun temppuilin näitten kuvien kanssa ennen kuin sain ne siirretyksi puhelimesta sen h******n onedriwen kautta tähän googlepohjaiseen blogiin. Saatta mennä Lumia-puhelin vaihtoon. On se ollut rikkaus nähdä maan kehitystä näinkin kauan. Lapsenlapsi kipuilee ilmastomuutoksen kanssa samalla tavalla kuin me kauhisteltiin Vietnamin sotaa. On eri blogimerkinnän paikka ryhtyä miettimään, että tuskailtiinko suotta. Niin en halua uskoa, enkä vähätellä nykyongelmia.

On sen verran komia huussi matkan varrella, että ei tarvitse käydä puskapissillä. 

Laavulla Sirun pitää aina tarkastaa, että olisiko joltakulta tipahtanut makkaran pala. Tämä kokonaisuus on kyläyhdistyksen aikaansaannos. Onhan tuo vähän lähellä kylää, mutta ymmärrän, että koululaisille sopivan matkan päässä. Täällä mm. julistetaan metsän eläimille joulurauha Marttojen pullakahvien kera. Itse viihdyn paremmin Kalmosaaren grillikatoksella veden äärellä.

Sitten tullaankin jo koululle. Oravikosken koulua laajennettiin 2010 kattamaan kolmen kylän koulutarpeet. Koulussa on n. 100 oppilasta.  Rakennuksessa toimii myös päiväkoti. Vanha koulu upotettiin uudisrakennuksen sisään niin, että sitä tuskin vieras edes erottaa. Meille kyläläisille on kuitenkin tärkeää tietää, että siellä se vanha koulu on tallessa. Poika kävi vuoden tuota koulua ja tyttären tyttäret molemmat ovat käyneet siinä koko lapsuuden kaaren päiväkodista yläkouluun. Kun Emma lähtee syksyllä kirkolle yläasteelle, ei meidän perheestä ole enää oppilaita Oravikoskella.  Jos lonkka sallii niin syksyllä kyllä menen taas  kahvakuulailemaan ja tietenkin ensi sunnuntaina äänestämään. Koulun laajempaa käyttöä voisi kyllä miettiä.

Koulun metsikössä oli lapsia oppitunnilla. Emme halunneet häiritä, vaan valitsimme oikopolun. Sirun kyllä olisi tehnyt mieli mennä katsomaan, että mitä ne siellä puuhaavat.                                       

Tässä sitten alitetaan sitä 5-tietä. Se ilmoitetaan lähteväksi Helsingistä ja päättyvän Sodankylään. Pituutta  lähes koko Suomen verran 1053 km. Meidän kohdalla tie siis siirtyy tulevaisuudessa jonnekin koulun taakse ja muuttuu 4-kaistaiseksi moottoritieksi kiireisten kulkea Tämä nykyinen tie jää kylätieksi. 

Reippaan lenkin jälkeen voi sitten istahtaa kiikkuun ihailemaan itse istutettuja tulppaaneita.

Opas Karamazoviin

Viikko sitten hain postista paketin, Rax Rinnekankaan kirjan Mestarin viimeinen toivomukset. En tietäisi tästä mitään, ellei Teppo Kulmala olisi tehnyt kirja-arvostelua siitä Savon Sanomiin. Rinnekangas sai Kalle Holmbergilta testamentiksi mennä Valamoon, lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset kolme kertaa ja tulla sitten hänen haudalleen, joka myös Valamossa, kertomaan tuntemuksistaan. Rax teki työtä käskettyä ja prosessista syntyi  kirja. 
Kiinnostuin heti ja syystä, että Karamazovin veljekset on kirja, jota olen säännöllisin väliajoin yrittänyt lukea loppuun. 
Rinnekangas luki kirjan kolme kertaa siten, että luki jokaisen sivun ensin hompsien, toisen kerran hitaasti ja kolmannen kerran alleviivaten. Mahtava metodi. En malttanut olla kokeilematta tätä heti Karamazoviin ja toimi. Jo ensimmäisessä luvussa oikeentui väärin luettu juttu. Olin nimittäin aina luullut, että isä Karamazovin ensimmäinen vaimo teki itsemurhan. Ei tehnyt, vaan kuoli joko nälkään tai lavantautiin Pietarissa karattuaan nuoren seminaarilaisen kanssa koheltaja-ukkoaan. Itsemurha-ajatus tuli siitä, että Dostojevski oli sijoittanut yhteen kappaleeseen jonkun nuoren naisen itsemurhan, jotenkin irralllisena, mutta kuitenkin ajankuvauksena. Siihen aikaan saattoi itsemurha olla monenkin naisen ainoa selviytymiskeino. Käsittääkseni kirjan arvo ei ole kuitenkaan itse juonessa,  vaan ihmisten välisisssä suhteissa,  Dostojevskin  ihmisyyden monikasvoisessa hyvän ja pahan kuvauksessa. Voi olla, että moni muukin  asia avautuu eri tavalla, kunhan saan oman urakkani Karamazovin kanssa loppuun ja tällä kertaa aion sen tehdä. Laskin, että paaston aikaa on viisi viikkoa ja kun 1000-sivuinen kirja jaetaan viiteen osaan niin eihän tuossa ole kummonenkaan urakka jaettuna näin 200 sivua/viikko. Kirja on tehnyt kautta aikojen niin suuren vaikutuksen, että onhan se viimein katsottava. Rinnekangas tekee kyllä romaanin juonta tutuksi, mutta kuvaa ennen kaikkea lukemisen  aiheuttamaa tunnetilaa. Lisäksi kirja kertoo kahden, itseasiassa kolmen taitelijan  Holmergin, Rinnekankaan ja Hannu-Pekka Björkmanin ystävyydestä, muistelee yhteisiä kävelyretkiä. Nämä miehethän pohtivat kärsimyksen anatomiaa ihan kipurajoille asti. Sen koin heidän Kärsimys-seminaarissaan Valamossa.  Rinnekangas lähtee Valamosta lähes psykoosin kaltaisessa tilassa, kuten itse sen ilmaisee. Kiinnostaa myös se, että miksi lukenut Kalle Holmberg, armoitettu taitelija ja ajattelija, nosti juuri Karamazovit omaksi ykköskirjakseen. Tästä on otettava selvää.

Sana-asana - kirjoittamis- ja joogaretriitti

Paikka: Luova Puu, Lapinlahti 

Aika: 23.-24. 2.2019 klo 9.00 – 16.00

Ohjaajat: Raili Miettinen, kirjallisuusterapeutti, psykiatrian erikoissairaanhoitaja, kirjailija        

Joogaohjaus: Hannah Weissenberg

Tämä intuitiivisen kirjoittamisen ja joogan kurssi vahvistaa itsetuntoa, auttaa tunnistamaan omat voimavarat ja kannustaa kirjalliseen itseilmaisuun. Asiat selkiytyvät kiireettömän ja turvallisen ilmapiirin sekä monipuolisten ja mukavien tehtävien avulla. Osallistuminen ei vaadi kirjallista lahjakuutta, mutta saattaa hyvinkin nostaa sellaisen esiin. Olipa elämäntilanteesi millainen tahansa, sanojen avulla saat uusia oivalluksia ja näkökulmia elämääsi. Tule siis kirkastamaan käsitystäsi siitä, mihin olet matkalla.Kirjoittamisen lomassa   teemme lyhyitä, lempeitä ja luovuutta tukevia hathajooga harjoituksia. Hathajooga on yksi parhaista tavoista kehittää omaa sisäistä, luonnollista elämän iloa, joka on synnynnäisesti meissä kaikissa. Keho ja mieli saadaan tasapainoiseen seesteiseen tilaan asanaharjoituksella ja hengityksen hidastempoisella luonnollisella rytmillä. Harjoituksessa etenet oman kehosi tahdissa ja tuntemusten mukaan. Päivän loppupuolella on pitempi ohjattu syvärentoutus tiibettiläisten äänimaljojen sointukylvyn siivittämänä.

Lyhyesti kirjallisuusterapiasta:

Kirjallisuusterapia kuuluu luovuusterapeuttiseen toimintaan. Sen tavoitteena on parantaa itseilmaisua, lisätä itsetuntemusta, kohottaa itsetuntoa sekä kehittää ryhmässä tapahtuvaa yhteistyötä ja ihmissuhteita. Kirjallisuusterapiassa tavoitteet saavutetaan kirjoittamalla ja suullista kerrontaa hyväksikäyttäen. Tavoitteena ei ole tekstin tai muun materiaalin sisällön analyysi, vaan tekstin tunnelmien ja teemojen tarkastelu. Tarkoitus on auttaa osallistujaa tiedostamaan omia tunteitaan ja vaikuttimiaan. Yleisimmin keskustelujen pohjana käytetään runoja ja kaunokirjallisia tekstejä, musiikkia, kuvia, jne. Kirjallisuuden kiehtovalla alueella moni innostuu, iloitsee ja saa lohdutusta. Kirjallisuusterapia mahdollistaa ristiriitaistenkin tunteiden tutkimisen ja tarkastelemisen ja antaa tilaa tutkia omaa sisäistä maailmaa. Vaikeittenkin asioitten käsittely mahdollistuu, kun ne etäännytetään tarinoitten avulla.

OHJELMA:

Luova Lauantai 9.00 – 16.00

Joogahetki Metsän hohtava pensas - tajunnanvirtakirjoittamista

 Lounas

 Joogahetki

 Kuka minä olen? Millainen minä olen?Miksi minä olen?

Joogahetki 

Seesteinen Sunnuntai 9.00-16.00

Joogahetki

Tuleen tuijottaminen, taakan tyhjentäminen

Minulla on lupa - nautintotehtävä

Lounas

Joogahetki

Viiden kortin tarina. Mitä minun on tehtävä… ja onnellinen loppu

Voimasanoja matkalle

Joogahetki

Retriitin hinta 165€/2pv. Ruokailuhinnat ovat erikseen. Jos tulet kauempaa, kysy tarvittaessa majoitusta. Hienoja vaihtoehtoja löytyy ihan Luovan Puun läheltä. Ilmoittautuminen luovapuu@gmail.com tai p. 0445953301. Voit kysyä tai laittaa yksityisviestiä  myös facebookin kautta: Luova Puu tai Raili Miettinen

Vanhusten hoidosta

Nyt puhutaan vanhusten hoidon laadusta. On noussut esiin runsaasti kamalia esimerkkejä, että millaista se on. Tosin, täytyy totuuden nimissä huomauttaa, että asiat saadaan näyttämään joko hyviltä tai pahoilta tai hyvin pahoilta. Pieni esimerkki tästä se kauhistelu, että vanhuksia makuutetaan märissä vaipoissa yön yli. Nykyvaipat ovat pintakuivia ja vetävät usean litran nestettä. Niiden tulo aikoinaan markkinoille takasi vanhuksille keskeytymättämän yöunen ja siitä me hoitajat olimme iloisia. Oli ikävää mennä penkomaan sikeästi nukkuvan vanhuksen housuja keskellä yötä.  Mutta tämä on sivuseikka ja vain pieni muistutus, että kaikkeen tietoon on syytä suhtautua kriittisesti eikä pitäisi vakavia asioita uhrata tarkoitushakuisuuden alttarille.
On kerrassaan mahtavaa, että huoli vanhusten hoidosta nostetaan esille ja kerrassaan upea, että nämä asiat tulivat esiin viime tipassa ennen kuin Suomen herrat ehtivät lyödä päätään markkinavoimien teräksiseen runkoon.
En ole mitenkään matemaattisesti lahjakas ja siksi kai en voi ymmärtää, että miten on mahdollista se, että palvelujen ostaminen on halvempaa jättiyritykseltä, kun sillä on kuitenkin samoista rahoista mahdollisuus tuottaa miljoonavoitot. Samoista rahoista! Kertokaa, miten se on mahdollista!
 Pyöritin pientä perhehoitokotia 12 vuotta. Yrityksen voitto oli sama kuin meidän yrityksessä työtätekevien yrittäjien palkka. Joskus se ylitti tessin, mutta parikin tyhjää vuodetta muutaman päivän tai henkilökunnan flunssa-aalto veti tilipussin kyllä armottomasti miinuksen puolelle. Se oli se yrittäjän riski. Toimin vuosia alueellisen hoivayrittäjärjestön puheenjohtajana. Enpä ole tavannut niin sitoutunutta ja työstään innostunutta joukkoa missään. Koulutus ja hoidon laatu olivat avainsanoja ja ymmärsimme, että ne ovat myös markkinavaltti, yritysmaailman kielellä kun puhutaan. Viranomainen eli avi vaati meiltä hoitotyön  laadunvalvontaa ainakin 15 vuotta sitten ja itsekin halusimme sitä valvoa. Satsasimme tuhansia euroja näihin projekteihin. Joskus koulutus oli paikallaan, joskus aiheutti turhantumista. Yhteinen tahtotila oli kuitenkin, että näitä ei jätetä paperille homehtumaan, vaan viedään aidosti käytäntöön. Sitten siirryin pariksi vuodeksi kunnalliseen vanhustenhoitoon ja silloin, vasta 2015, vanhuspalvelulaissa säädettiin julkiselle puolelle velvollisuus ottaa käyttöön suunnitelmallinen hoitotyön omavalvonta. Minähän innostuin tästä, että nyt pääsen tuomaan tännekin sitä tietotaitoa, jota olin yrittäjänä itselleni hankkinut. Mielessäni jo suunnittelin pitkäkestoista henkilöstön perehdyttämistä laatuun alkaen filosofisesta ydinkysymyksestä Mitä on hyvä elämä. Esimies sanoi, että ei tässä mitään pumaskoita aleta laatimaan. Rastit vaan ruutuun siihen paperiin, jonka viranomainen oli lähettänyt täytettäväksi. Toivottavasti missään muussa kunnassa ei ohitettu laadunvalvontaa näin kevyesti. Tästä tullaankin kysymykseen, että kuka valvoo julkisen sektorin palvelua? Nyt sosiaalijohtavat ottavat kantaa yksityisen puolen valvontaan hanakasti, että kyllä me valvotaan ja vaaditaan. Valvooko se myös itseään, omaa toimintaansa? Yhdenkään kunnallisen tirikan ei nyt kannattaisi pullistella. Esimiesasemassa oleva  kollegani yritti muuttaa yksikkönsä  käytäntöjä ja kun mitään ei tapahtunut, otti yhteyttä Valviraan. Sieltä tultiinkin ja istutettiin koko kunnallinen virkamieshierarkia saman pöydän ääreen. Ehkä jotain positiivista tapahtui, mutta arvaatte varmaan, kuka istui sen palaverin jälkeen tulisilla hiilillä. Ihan samaa varmasti kokevat ne yksittäiset hoitajat, jotka uskaltavat arvostella yritysten ongelmia.
Vaikka nyt ehkä vaikuttaa, että puolustan yrittäjiä  - ja niin puolustankin, niitä pienyrittäjiä, jotka pyörittävät yrityksiään sydänverellä ja ovat mukana kaikessa  toiminnassa 24/7. Kuitenkin eniten minä puolustan hoidon laatua, annettiin sitä hoitoa sitten missä tahansa. Resurssit ovat tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on käydä yksikössä kuin yksikössä jatkuvaa arvokeskustelua siitä, miksi me olemme täällä. Organisaation johto, ihan sieltä hierarkian huipulta asti ja hoitotyön koulutus on tässä avainasemassa. Koulutuksen kautta ne arvot  tulevat hoitajien mukana työpaikalle ja niiden toteutumisen turvaa vain se, että myös johto tietää ne arvot  ja tukee niiden toteutumista. Miksi sitten on nykyisin viitteitä siitä, että alalle on päässyt pujahtamaan jos minkälaista kengänkuluttajaa? En tiedä, mutta pelkään joutua jonkun sellaisen hoitajan käsiin vanhana.  Siis otetaanpa nyt lusikka kauniiseen käteen ja tarkastellaan tätä huonon hoidon ongelmaa vähän laajemmin. Totuus ei ketään tapa.
Vielä selvennykseksi sanon, että olen ihan kauhuissani, jos terveydenhuolto annetaan jättiyritysten käsiin. Sitä pelkäävät kaikki pienyrittäjätkin ja niinhän on jo käynytkin, että heidät syödään markkinoilta ja jälki näyttää tosi pahalta.

Voihan sitä vähän ottaa

No niin. Toinen kunnonkohotusviikko menossa ja kompuroinnista huolimatta -1,1 kg. Otin tavoitteeksi mahdollisimman vähälihaisen ruokavalion, onhan myös joulupaasto menossa, enkä syönytkään viime viikolla muuta kuin parina päivänä kanaa, jos ei oteta lukuun pientä napsimista koiran karjalanpaistikupista.  Kuuri, ei kun elämäntapamuutos, oli hyvä aloittaa Lapinlahden Luovan Puun taidekurssilla, kun siellä tarjoiltiin vain kasviskeittoa ja ystäväperheen aamupala oli todella terveellinen. Kotiin tulin sunnuntaina ja toki piti juhlistaa koiran ISÄntää berliininmunkilla. Voihan sitä vähän ottaa. 

 Maanantaina kävin uuden ruokalistan kanssa kaupassa. Ei siinä muuta muutosta entiseen ollut kuin että kasviksia enemmän, eikä pullaa, ei lihaa. Verkkokurssin ohjeen mukaan pitäisi syödä kunnolla kaksi kertaa päivässä plus välipalat. Vaikeaa. Päätin rakentaa oman syömiseni napostelulinjalle, koska se on minulle luontainen tapa ravita itseäni. Varasin naposteluun turkkilaista jogurttia marjoilla, raejuustoa, kananmunaa ja paistoin kylmää kanaa. Siis proteiinia. Rakkaan leivän päätin säästää iltaan. Se on välttämätön unen tulon kannalta. Keittelin muutamat kasviskeitot. Kauhean makuista oli parsakaalikeitto, mutta menihän se yökkäillen. Puuttui se pehmentävä kerma siitä. Keskiviikkona oli lonkan röntgen ja hoitajan vastaanotto, jota odottelin terveyskeskuksen kahvioissa. Ihana tuoreen pullan tuoksu oli ylipääsemätön. Voihan sitä vähän ottaa. 

Parasta uutta ruokaa oli röstiporkkanat. Teepä porkkanaraasteesta, sipulista, kananmunista ja pienestä määrästä jauhoja taikina pihvejä ja paista öljyssä. Sellainen jouluinen porkkanalaatikon maku siinä oli. Joku kasvis-jogurttisösseli ja potut siinä rinnalla niin hyvää oli. Makean himon illalla sain taltutettua ihanan silkkisellä, valkealla, jätskin näköisellä turkkilaisella jogurtilla ja marjoilla. Onneksi pakastin on täynnä mustikoita. Torstai oli haasteellinen päivä. Kun ei oikein ollut nälkä niin aamupäivän syömiset jäi vähä niukaksi ja sitten tuli kutsu Emman, lapsenlapsen kaverisynttärirääppiäisiin. Jäätelökakkua, karkkia, sipisiä ja mummolla vähän nälkäkin, mutta Voihan sitä vähän ottaa. 

Vielä tehtiin reissu Kuopioon ja tulomatkalla alkoi kädet vapista ja päässä humista. Kotona mitatessa verensokeri 4.3mmol/l. Olisiko kannattanut syödä kunnolla? Viikonlopussa ei moittimista. Saattoi välillä jäädä kasvisten määrä pieneksi. Tähän on kiinnitettävä iso huomio. Kourallinen salaattia ei ole puolta kiloa, eikä aina viitsi kärryyttää porkkanaröstiä. Ruokakaveri kun kammoaa kasviskeiton hajuakin niin ei niitäkään viitsi joka päivä kokata ja aika tyhjää se liemi on ilman leipää.  Yhtenä päivänä kävimme pubilla muikuilla. Tein oikeaoppisen annoksen lautasmallin mukaan ja siitä olen ylpeä. Kyllä osaisin syödä oikein, jos joku tekisi sen ruoan. 

Lupasin tehdä Emman varsinaisille synttäreille kuivakakun ja kun samoilla kippeillä pyörität kaksi kakkua niin toinen sitten jäi omiin tarpeisiin. Voihan sitä vähän ottaa ja tässä tapauksessa se tarkoittaa neljäsosaa kuivakakusta plus taikinan maistelua ja kulhon nuolemista huolellisesti. Eilisestä kakkusessioista on vieläkin öklöttävä olo sekä fyysisesti että psyykkisesti. Sokeria en ole viitsinyt edes mitata. Tänään on tiedossa herkullinen riistapäivällinen ja huomenna Emman synttärit. Voihan sitä toki vähän ottaa.