Pyhiinvaellus eli uskonnollinen tai hengellinen matka johonkin pyhään paikkaan

Jerevanin kattojen yllä

 Kovasti tekisi mieli referoida kaikki materiaali, mitä Armeniasta löytyy, sen maantiedosta ja  historiasta, kansasta ja kaikesta, mutta luotan lukijoiden kykyyn etsiä itse taustatietoa niin paljon kuin ikinä kiinnostusta löytyy. En siis aloita tätä blogimerkintää sanoilla Armenia on sisämaavaltio Kaukasiassa Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä…. Tämä ei ole myöskään puuduttavan yksityiskohtainen matkakertomus, vaan pomppii joittenkin kohteiden yli.   Myös jokainen seurueemme  kymmnenestä jäsenestä olisi blogimerkinnän arvoinen. Kuitenkin mainitsen vain Miimin, Wilhelmiina Virolaisen. Hän mahdollisti matkanjärjestäjänä, osa-aika-armenialaisena ja oppaana koko kokemuksen. Minulle pyhiinvaellus on ollut suurena haaveena vuosikausia.  Olen pyhiinvaeltanut  kotimaassa Valamon ja Lintulan luostareihin sen sata kertaa, mutta en  aikaisemmin ulkomaille lukuunottamatta Laatokan Valamoa. 

Katsokaa näitä herkkuja!

Korkeasti kunnioitettu matkanjohtajamme Miimi 

 

Mutta nyt matkaan! Lensimme Helsingista Varsovan kautta Jerevaniin, Armenian pääkaupunkiin. Yhden yöpymisen jälkeen suuntasimme pienellä bussilla Lorin vuoristoon Pohjois-Armeniaan. Alkumatkasta pysähdyimme  Sevan-järven rannalle ja tutustuimme matkan ensimmäiseen 800-luvulla perustettuun Sevanavankin luostariin. Tuuli oli viedä meidät, kun kipusimme pikkuvuoren päälle. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että onpa hyvä, että sittenkin otin sen villapaidan mukaan. 

Seuraava yö Dilijanissa. Vähän rähjäistä, mutta ihan siistiä. Hotellisuhuoneeseen astuimme  suoraan kadulta.

Dilijanin Haghartsin luostari sijaitsee todella kauniin luonnonsuojelualueen keskellä. 

 Odzun on viehättävä pieni kaupunki Lorin vuoristossa. Lampaat, lehmät ja hevoset käyskentelevät vapaasti syöden vuoren rinteillä ruohoa. Kapeilla kujilla saattoi tulla nautalauma vastaan, eivätkä ne paljon lotkauttaneet korvaansa pikkubussillemme. Gamri-koirarotua ei jalosteta erikseen, vaan se säilyy laumassa ihan itsestään.

Gampri postimerkkinä

Kun yö laskeutuu vuoristoon gamprit päästetään vapaaksi suojelemaan karjaa petoeläimiltä. Eräänä yönä oli haukusta päätellen petoja  liikkeellä.  Odzunin yöpaikka tarjosi neuvostonostalgiaa. Hotelli oli rakennettu neuvostoaikana johtajatason  käyttöön. Hotellin kylmyyttä lämmitti paikan  herttaisen emännän hymy ja palvelualttius. Villapaita oli todella tarpeen. Odzunista jäi mieleen lumoava vuoristomaisema ja syvä rauha.

Viileä, mutta kaunis Odzun

Hotellin parvekkeelta

                                    

 Kahden yön ja muutaman luostarin jälkeen laskeuduimme  kiemuraisia teitä alaspäin. Google ei tunne Ghazaravanin naisluostaria. On se silti olemassa ja voi hyvin.

Luostarin igumenia tervehtii meitä

Luostari on niin vasta perustettu, että puun taimet ovat matalia ja nunnat nuoria. Saimme osallistua heidän kanssaan ehtoopalvelukseen sen jälkeen, kun olimme viettäneet lepohetken Miimin kodissa Parpin kylässä lähellä luostaria.

Miimin puutarhassa kukki jo tulppaanit, kielot ja kirsikat. Jos kaipaat suloista rauhaa ja silmiä hivelevää kauneutta, Miimi vuokraa mielellään paria huonetta matkalaisille. Pihapiiristä löytyy myös sauna. Miimin lähikaupungissa Ashtarakissa söimme jo ulkona. Villapaidan puin seuraavan kerran Helsingissä.

Armenian kansanmurha

Hitler ei ole ainoa eikä ensimmäinen joukkotappaja maailmassa. Jo 1800-luvun loppupuolella turkkilaisten, ottomaanien, toimesta alkanut armenialaisten vainoaminen huipentui ihmisten teurastukseen 1915. Miehet tapettiin, naiset ja lapset pantiin marssimaan Syyriaan. He kuolivat nälkää ja janoon marssimatkalla. Myös joukkosiirtoja tehtiin.Tekosyynä käytettiin väitettä, että armenialaiset olisivat olleet syyllisiä huonoon sotamenestykseen Venäjää vastaan. Tässä kohtaa tuli mieleen tsaarin vallan aikana syntyneen mummoni laulu: He rotaplii ja karrakarrakii, kun turkkilaisten tukkaan me iskettiin. Henkiinjäämisen ehdoksi ottomaanit asettivat  kääntymisen islamin uskoon. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin ja pidetään  keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä onko henkilö uskonnollinen tai ateisti. Tämä siis  tapahtui nyky-Turkin itäosasssa, joka oli ikivanhaa  armenialaisaluetta.  Näin tyhjennettiin armenialaiset monituhatvuotisilta asuinalueiltaan. Turkki ei vieläkään tunnusta kansanmurhaa. Sen tunnustaminen on asetettu maan eu:hun liittymisen ehdoksi. Useat maat ovat tunnustaneet kansanmurhan. Suomi on ottanut pidättyväisen linjan. Jos tästä on muuta tietoa niin kertokaa. Teen mielelläni oikaisun tähän blogiin.

24.4. (viime sunnuntai tänä vuonna) on kansanmurhan  muistopäivä Armeniassa. Me osallistuimme juhlallisuuksiin Echmiatsinissa ”Armenian Vatikaanissa”. Kävimme myös Kansanmurhan muistomerkillä ja oli käsinkosketeltava se suru, mikä huokui paikalla olleista armenialaisista.   

Armenialaisia juhlaliturgiassa

Armenian korkein patriarkka katolikos Karekin I

Ararat ja Khor Virapin luostari 

Raamatun tarinoista muistanette Araratin, sen vuoren, johon Nooan arkki kolahti ensimmäistä kertaa, kun vedenpaisumus alkoi hellittää. Nooa katseli maisemaa ja huudahti kielellään: Jerevan  suomennettuna: se  näkyy. Tarkka lähde puuttuu😊. Joka tapauksessa jerevanilaisille Ararat on silmien edssä, vaikka onkin nykyisin Turkin puolella,  ellei sitten   halua piiloutua sumun tai sateen taakse.  Me katselimme Araratia armenialaisen kristillisyyden kehdon Khor Virapin luostarin pihalta. En olisi hyvä pyhiinvaeltaja ellen kertoisi, että Armenia on maailman ensimmäisiä maita, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. Tuskin kivuttomasti, mutta kuitenkin. 

Erään kerran söimme nuorten taidekeskuksessa

Matkan jälkeen luostareita ja kirkkoja vilisee silmissä. Itselleni merkittävintä oli  vuoristossa nähty uni. Seison luolakirkon suulla ja katselen huikeita maisemia. Huomaan, että joku seisoo vierelläni ja laittaa käden olalleni. Katson sivuun ja siinä seisoo 40 vuotta sitten kuollut isäni. Hymyilemme, emme puhu mitään. Olen onnellinen. Ajattelen unessa, että mitä korkeammalle kipuat, sitä ohuempi on maan ja taivaan raja. Näinhän se on, että mitä pidemmälle elät, sitä lähempänä on tuonpuoleinen. 

Taavi Kalevi Miettinen 1919-1982

Syksyn kirjoista

 Kun joka paikassa mainostan, että pidän blogia niin se jotenkin velvoittaa myös kirjoittamaan tänne jotain. Syksy on mennyt vaihtelevissa merkeissä juuri julkaisemani kirjan suhteen. Välillä olen iloinen, että se on ilmestynyt, välillä panikoitunut ja kovin, kovin yksinäinen sen kanssa. 

Parhaat hetket koin julkkareissa. Sateiseen syyspimeään tuli 16 ystävää juhlistamaan uutta kirjaa. Kiitos rakkaat!

Seppo Hinkula sai otettua pimeässä kuvia!

Tuli myös yhteydenottoja, että kiinnostaa, mutta ei tällä kertaa pääse, ehdi ja kun sataakin varmaan.

 Muutama sovittu tilaisuus on vielä edessäpäin kuten torstaina 25.11. klo 18 Leppävirran kirjastolla, 20.1. Oravikosken Martoilla ja 25.1. Kuopion ortodoksien seurakunnan tiistaiseurassa.  Muutama ”neuvottelu” on kesken. Tulkaahan tilaisuuksiin ja tulen kyllä pieniinkin piireihin, jos pyydetään.

Piristystä syksyyn on tuonut kansalaisopiston kirjallisuuspiiri. En ole sellaisiin ennen osallistunutkaan paitsi yhden talven vetäjänä muinaisessa menneisyydessä. On ihanaa on osallistujana varsinkin kun meitä ohjaa nuori ja ammattitaitoinen Annukka Nurmi. 

Muutama sana jo luetuista kirjoista. Ensimmäinen kirja oli norjalaisen Maj Lunden Mehiläisten historia. Ensin olin että mitä ihmettä, mutta kyllä se kirja kannatti lukea. Koska en tullut tehneeksi siitä muistiinpanoja, kuittaan asian tällä linkillä. Sen muistan, että lukiessa kävi monta kertaa mielessä Gerry Birgit Ilvesheimon loistava Ilmestyskirja.

 Lokakuun kirjana luimme minulle ennestään tutun Joel Haahtelan Adelen kysymyksen. Tämähän on mitä hurmaavin ja monipolvinen pienoisromaani miehestä, joka lähtee ranskalaiseen luostariin selvittämään pyhän Adelen salaisuutta, sitä, kuinka hänestä tuli pyhä ja kuinka todenpohjainen voi tuollainen pyhyys edes olla. Miehen keskustelut munkki Paulin kanssa johtaa useisiin oivalluksiin niin yleisellä kuin yksityiselläkin tasolla. Kirja ei ole julistuksellinen, vaikka se liikkuukin henkisten ja hengellisten arvojen parissa. Tätä kirjaa voi suositella jokaiselle, jolla on pyrkimys tasoittua kiireen  keskellä rauhallisempiin vesiin. 

Seuraavaan kertaan luvussa on Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet. Kirja kertoo arkkitehti Wiivi Lönnin (1872- 1966) elämästä. Arvostan näitä uranuurtajanaisia, mutta itse kirja on näin puoliksi luettuna tylsä. Vaikka en ole erityisesti elämäkertojen ystävä, uskon, että innostun Wiivistä viimeistään siinä vaiheessa, kun lukupiiriläiset kertovat omia näkemyksiään kirjasta. Kaikki nämä kirjat ovat avautuneet ihan eri tavalla, kun niistä on päässyt keskustelemaan mukavien ja sivistyneitten ihmisten kanssa. Jaettuna ilo moninkertaistuu.

 

TERVETULOA JULKKAREIHIN

 

Olen kirjoittanut romaanin Saaren Nainen ( Kirjokansi Kustannus2021).

 Kirja kertoo naisesta, joka muuttaa saareen jäätyään eläkkeelle. Siellä hän toteuttaa pitkäaikaista unelmaansa kirjoittaa kirja. Rinnalla kulkevat ystävät, vakavasti sairas Ilona ja kirjallisuusihminen Rebekka. Rebekasta nainen saa tukea kirjoittamisprosessiin ja Rebekka puolestaan naiselta tukea aviokriisiinsä. Mukana on myös, lähinnä muisti- ja unikuvissa, nuoruuden ihastus Otso, jonka kuitenkin syrjäyttää Järven Poika. Sivuhenkilöistä huolimatta parhaimmillaan naisen elämä on silloin, kun hän on yksin. Luonto ja unimaailma rikastuttavat yksinkertaista saarielämää. Yksinäisyys ei ole taakka, vaan vapautus. Saari ei ole vankila, vaan rajaton mahdollisuus olla oma itsensä. Naisen uskonnollisuus vahvistuu, kun hän pääsee elämään ortodoksista paastoa, pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä omassa rauhassaan. Myös Valamon joulu sisältyy tarinaan, samoin vierailu sairaan ystävän luokse. Kirjan yleinen ulottuvuus on siinä, että se kertoo, kuinka ihminen vapautuu parhaiten omaksi itsekseen omassa seurassaan, kun pääsee rakentamaan elämänsä vapaana rooleista ja yleisistä olettamuksista. 

Kirjan julkkarit pidetään Oravikosken kyläyhdistyksen grillikatoksella Kalmosaaressa, nuotion äärellä perjantaina 12.11. klo 18.00 alkaen. 

Näin päästään kirjan tunnelmaan ihan konkreettisesti. Jos romaanihenkilö viihtyi saaressa vuosia, miksi ei myös lukijat pientä hetkeä. Tarjolla on makkaraa ja lämmintä juomaa, jopa musiikkia. Kalmosaari löytyy gMapsista ihan omalla nimellään. Seuraa roihuja niin olet perillä. Mukava nähdä!!!

Tapahtuman järjestää Oravikosken H.O.T.A.-klubi, joka näin ulkoistaa itsensä, kun kylältä vietiin pubi. Vaikka kulttuuri kituu niin ei kuole.

Tämä läpinäkyvä sydän

Tämän syksyn, ehkä koko vuoden paras lukemani kirja on ehdottomasti Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021).

Kirjan takakansi

 

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan Hankoon, mutta voisivat sijoittua mihin vaan, jossa toisiinsa nähden mahdottomuudet kohtaavat. Päähenkilöt ovat nuori,  aistikas ja intohimoinen Beata sekä ukrainalainen sotavanki, palavasilmäinen kaunis Ivan. He tuskin kohtaavat puhumattakaan yhteisestä kielestä. Rakkaustarina tapahtuu ennen kaikkea Beatan pään sisällä. Ivan pitää naisen hengissä vaikean ajan yli olemalla olemassa. Pari nopeaa puskakohtaamista ilman yhteistä kieltä ei tavallisessa elämässä riittäisi suureen rakkauteen. Kysymys onkin Beatan keinosta pitää itsensä älyissään. Hän rakentaa Ivanista itselleen suvannon, olotilan, jossa voi lievittää läheisyyden ja rakkaudenkaipuuta, haaveilla oikeasta elämästä ankean sota-ajan keskellä. Tarina ei itsessään ole erikoinen, mutta tapa, jolla Katja Kallio tarinan kertoo tekee kirjasta huikean. Paikka paikoin voidaan puhua jopa proosarunosta. Tässä pari tekstiesimerkkiä:

  Linnut lehahtivat lentoon sisälläni. Ne olivat sulkeneet siipensä kuin sateenvarjot, pysyneet komerossaan niin kauan, että olin unohtanut ne tai pitänyt niitä kuolleina. s.49 

 Ensimmäinen suudelmasi maistui nälältä ja huusi suussani. En ymmärtänyt mitä, sen kun vain huusi täyttä kurkkua. ---- Kohta suudelma rauhoittui ja jäi uiskentelemaan suuhuni hitaana kuin merihevonen. s.131

 Vähitellen illat alkoivat taas kiskoa valoa pidemmälle ja ohuemmaksi, ja yhtenä päivänä jäät lähtivät. Yöt olivat kuin mustikkamaitoa s. 183

Kielen lyyrisyydestä huolimatta tapahtumat on kuvattu tanakasti ja kronologisesti. Kirjasta löytyy ajan arkirealismia, se ei ole pelkästään Beatan haaveilua. Unelmat ja arki ovat tasapainossa, eikä mikään tekstissä vaikuta epäuskottavalta.

 Kirjan opetus on, että kun ihminen pitää kiinni omasta ytimestään ja toivosta, hän selviytyy mistä vaan. 

 Kirja on itsenäinen teos, mutta tarinan voi aloittaa lukemalla Katja Kallion Säkenöivät hetket (Otava 2013) jossa kerrotaan Beatan isoäidin ja äidin tarinaa. Ehkä saamme vielä lukea, että mitä tapahtuu Beatan lapsille Agnesille ja vielä syntymättömälle mustasilmälle. 

 Tällaista haluan lukea, en kenenkään jaarittelua omasta navastaan, joka näyttää nousseen nykykirjallisuudessa kuvailun pääkohteeksi.

Pönötystä Iisalmessa

 

Otsikko Kirjoittaako kirjailija aina itsensä kirjaan innoitti osallistumaan Ahopäiville Iisalmeen. Koska Juhani Ahon syntymästä on kulunut 160- vuotta ja koska hänet luetaan kansalliskirjailijaksi, oli ohjelma laadittu sillä oletuksella, että Ahon patsas on ja pysyy Iisalmen Kirkkopuistossa hamaan maailman tappiin.

Koska blogissa saa kirjoittaa mitä huvittaa, jaan  tässä vähän omakohtaista kokemusta päivistä, lähinnä lauantaisesta kirjallisuusseminaarista. Iisalmessa on syntynyt muitakin kirjailijoita kuin Jussi aho ja minä, esimerkiksi Eppu Nuotio eli Eija-Riitta Silvennoinen ja Teppo Kulmala, Eino Säisästä puhumattakaan. 

Eppu Nuotio käytti 20 minuutin puheenvuoron Ahon kirjasta Muistatko. Toisin kuin minä, Eppu Nuotio kokee eläneensä Ahon kanssa samaa kaupunkia ja lukevansa kaikista Ahon kirjoista Iisalmea. Mummoni isä, valtiopäivämies Antti Miettinen osti nykyisen Kuutolankadun ja Riistakadun kulmasta talon joskus 1890-luvun lopulla. Mummoni meni naimisiin naapuritalon Taavetti Miettisen kanssa ja heille syntyi poika, minun isäni. Itse synnyin myös kaupunkiin. Huolimatta näinkin vahvoista sukujuurista, en silti koe Iisalmea Ahon kanssa yhteiseksi. Johtuneeko siitä, etten ole juurikaan lukenut Ahon tuotantoa lukuun ottamatta pakollista Rautatietä. Siksi en tohdi itse Ahon tuotannosta sanoa juuta en jaata. Ahon elämäkerta on kuitenkin tullut tutuksi elokuvista ja monista elämäkerroista. Tuttu on Vieremän Kyrönniemen pappila ja Ahon ja Kauppis-Heikin kalamaja niemen nokassa. Olen ajanut Tuusulan rantatietä Aholan ohi, mutta Väärnin pappilassa ei ole tullut käydyksi. Siinä oma ahotuntemukseni.

Luentosali kahvitauolla. Hyvin oli turvaväleistä huolehdittu.

Seminaarin ehdottomin anti oli emeritus professori Jyrki Nummen luento Muistatko teoksesta. Se kirja on pakko hakea kirjastosta heti huomenna. Pitää vilkaista myös Danten (1265-1321)Vita Nuovaa. Nummi oli nimittäin tehnyt kirjallisen löydön, huomannut  että, Muistatko  myötäilee teemaltaan Danten kirjaa. Molemmissa kirjoissa kuvataan kaunokielisesti rakastettua, etsitään sitä jokaisesta kukasta. Nummi kuvasi Ahon kieltä helskytteleväksi proosaksi, jonka sodanjälkeinen modernismin aalto hylkäsi. 

Oi, miten kaipaan kirjallisuuden opintoja, oi miten tahtoisin kirjoittaa helskyttelevää proosaa. 

Eino Säisän kanssa olen enemmän samassa maisemassa kuin Juhani Ahon.

Mutta itse asiaan, sekä Eppu Nuotio, että kahvitauon jälkeinen luennoitsija Jyri Paretskoi kyseenalaistivat tavan lukea kirjaa kuin juorulehteä. Toki molemmat myönsivät, että materiaalina tekstiin tulee usein käytettyä omaa elämää, mutta on kirjailijan vapaus muokata omia muistikuviaan ja muistojaan aivan kuin ikinä haluaa. Nuotio vielä huomautti, että myös sillä, mitä ei muisteta, ei kerrota, on merkityksensä kuten Ahon kohdalla se, ettei hän mainitse Muistatko teoksessaan sisällissotaa lainkaan, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kuitenkin hänen poikansa taisteli punaisten puolella ja Venny-rouva sympatiseerasi Ahosta poiketen punaisia. Siis haava perheessä niin kuin koko kansakunnassa.

 Paretskoi sitten luki paperistaan kolumninsa myötäillen Nuotiota ja Nummea. Ei mitään uutta.

Jos olisin ollut rohkea, olisin käyttänyt seminaarissa seuraavan puheenvuoron: 

"Olen hyvin iloinen, että sain tässä seminaarissa tukea sille, että sanataide on ennen kaikkea tarinataidetta, ei kirjailijan elämän tirkistelyä. Olen osallistunut muutamaan kirjallisuuspiiriin kärsien ja ihmetellen, että miksi täällä ei puhuta kirjallisuudesta, tarinasta, että mitä se antaa, opettaako, vihastuttaako, ihastuttaako, tuoko uusia ajatuksia ja näkökulmia, vahvistaako entisiä. Annetaan kirjailijan sijoittaa romaanihenkilöön paloja itsestään, mutta ei ryhdytä samaistamaan kirjailijaa joskus hyvinkin raakaan romaanihenkilöön. Nähdään tällaisen pikkujuoruilun yli ihmisen työ."

 Hyvällä mielellä lähdin seminaarista varsinkin, kun sain vaihtaa vielä kuulumiset Kulmalan Tepon kanssa. Illalla vielä käppäilimme siskon perheen kanssa Iisalmen leveitä katuja ja purpatimme.  

Lapsuuden jännittävät paikat

Terveisiä Rautavaaralta

 Miten tekikään hyvää pitkästä, pitkästä aikaa tavata kirjallisuusystäviä ja tutustua uusiin.  Tämä tapahtui Rautavaaran Kaivokoskella, Matti ja Pia Valkosen pientilalla Keyritty-joen partaalla.

 Tällä kertaa tapahtuman teemana oli herännäisyys johtuen siitä, että Tossavaisen Jounilta ilmestyy lähiaikoina kirja Pojan usko. Se kertoo Paavo Ruotsalaisen ainoan pojan Juhanan tarinaa. Tätä jäämme odottamaan. Jounin pohdinnassa oli kiintoisaa se huomio, että miten ihminen kaipaa jotain tuntematonta, jota  ei välttämättä pysty, eikä tarvitse tieteellisesti selittää. Tähän  sopi hyvin Rautavaaran kirkkoherra Juha Luukkosen kertoma tarina siitä, miten herännäisyys tuli savolaiseen korpikylään tiettömän taipaleen taakse. Nimittäin noita Kuosmanen ihmetteli, kun lastuja alkoi tulla vastavirtaan. Lastut olivat Paavo Ruotsalaisen vuolemasta melasta … tai ainakin sinne päin meni tämä tarina. Joka tapauksessa siinä oli mysteeriä sen verran, että Kuosmanen jätti noitahommat ja alkoi levittää herännäisyyden ilosanomaa Rautavaaralle, joka itse asiassa oli vielä silloin Ala-Keyrityn kylä. 

Ystävämme Gerry Birgit Ilveheimokin väsää historiallista Lapinlahti-aiheista romaania. Tässä on pakko mainita, että siitä  on tulossa niin raju teos, että vaatii sitten ihan oman matineansa aikanaan. Kirja käsittelee Lapinlahden vanhainkodin paloa, jossa kuoli 31 ihmistä ja sitä,  mikä merkitys rotuhygienialla oli tässä tapahtumassa. Nimittäin Portaanpään opiston johtajan veli Niilo Pesonen oli johtava rotuhygienisti ja mukana perustamassa esimerkiksi rotutieteellistä instituuttia. Tällaiset asiat on hyvä tuoda esiin kaiken hymistelyn keskellä.

 Oli hyvä veto tilaisuuden vetäjältä Pialta pistää kaikki 12 osallistujaa kertomaan omasta lempikirjastaan.  En muista kaikkia kirjoja, mutta ainakin nämä mainittiin: Gerryn  Ilmestyskirja, Paavo Ruotsalaisen elämäkerta, Vaeltajan kertomuksia, Saaren nainen, Matsästäjän  opas, Autokouluopas, katekismus, Laani ja mitä kaikkea. Joka tapauksessa ihan tuhti lukupaketti mukaan saatiin. 

Tästä ei päivä enää parane!

                                         

Pia Valkonen

Jouni Tossavainen

                                                              

  Metsäauditorio syntyi, kun heitettiin matot ja penkit puiden  juurelle. Pia vielä väsäsi taideteoksen huussin eteen.                                                                          

Taideteoksen edessä kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo

Lempeä päivä

 

 Lepppävirran tsasouna

Pitkästä aikaa oikeasti kirkossa, tietenkin maskein ja turvavälein. Striimipalveluksissa eivät aistit avaudu, ei kuulu ihmiskehojen kahinaa, ei askelten kopsetta, ei tuoksu suitsutussavu, ei pääse yhteiseen rukoukseen.

 Ortodoksinen liturgia on minulle ennen kaikkea rukousta ja rukous taas omien ajatustensa ja elämänsä järjestelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä, että mitä se on juuri minun kohdallani, mitä pitää parantaa ja mistä olla kiitollinen. Se on  pysähtymistä itseensä, mutta  myös yhteyttä toisten kanssa tässä päivässä sekä  yhteyttä ikiaikojen taakse kirkkomme perinteiden kautta. Kirkksalin estetiikka ja palvelusten toistuvuus tukee todella rukouselämää. Vaikka menet miten kiireisesti  tahansa palvelukseen, niin kyllä  kirkon ovella rauhoitut.

 Kun seison liturgiassa, minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin se, joka sillä hetkellä olen. Milloin väsynyt, ahdistunut, tympääntynyt, poissaoleva. Tänään tunsin olevani kiitollinen etuoikeutettu, että minulla on tämä kirkko, joka antaa teoreettisen viitekehyksen  ihmisyyteen ja lähimmäisen rakkauteen, antaa päämäärän, johon koetan, välillä kompuroiden, pyrkiä. 

Tämän pöydän ääressä rukoillaan vainajien puolesta.