Leonidin hammas

Leonid on ystäväni Pian edesmennyt kumppani ja lasten isä. Hänet on haudattu Etelä-Savoon, Puumalaan. 

Näkymä Puumalta  sillalta kauas Saimaalle

Tähän päivään asti Pia on säilyttänyt Leonidin yhtä hammasta etelä-amerikkalaisessa woodoo-huolinukkerasiassa. Pialla on ollut myös tallessa oma lettinsä muistona Konevitsan luostari- ja Leonid- ajoilta.  ” Ainoa asia, josta  Leonid tunnisti minut naiseksi” nauraa  Pia hirtehisesti. Nyt oli tullut kuitenkin aika luopua sekä hampaasta että letistä. Hammas siis pääsi Leonidin hautakumpuun huolinukkerasiassa. Letti haudattiin pienen kuusen juurelle hautausmaan portin pieleen. Pialla oli oikein lapio mukana näitä toimenpiteitä varten.

Leonid Ljuhanov 1959-2012 

Pia luopuu nuoruusletistään

 

Huolinukke ja Leonidin hammas

Lupauduin siis saattoväeksi ja suunnistimme Puumalaan heti aamutuimaan. Menomatkalla poikkesimme Joroisten Kaitaisten  Gregorius Voittajan pikkukirkkoon. Leonid sai tuohuksensa vainajien muistelupöytään, samoin ystäväni Anneli, joka ei kylläkään tunnustanut mitään tuonpuoleista, mutta tuskin olisi pahastunut tästä eleestä.

Toinen sisällä kuvassa (kirkossa) ja toinen liepeillä

Puumala oli yllätys, porukkaa kuin meren mutaa tori täynnä. Kylähän  ei ole oikeastaan missään, ei valtateiden varsilla, ei kaupunkien liepeillä. Tänne kun  tullaan niin tullaan todella Puumalaan. Siitä on tätä nykyä  tullut etelän intellektuellipiirien in- paikka. Löytyy Aku Hirviniemeä ja Ville Haapasalon georgialainen hatsapuri-koju. Tätä ihanaa herkkua olen maistanut Tbilisissä, Georgian pääkaupungissa ja nyt sitä saisi Puumalan torilta! Kojun edessä oli kuitenkin  sen verran pitkä jono, että jäi tällä kertaa syömättä. Näimme vilauksen itse Ville Haapasalostakin, kantoi tavaraa pakettiautosta kioskiin.

Hatsapuri-jonon kuvausta

Puumalaan on rannoille on asettautunut paljon uusrikkaita etelän herroja ja rouvia. Mietimme, miksi suomalainen uusrikas tuntuu korvaan hankalammalta  kuin venäläinen. Samoja eurojahan ne paikkakunnalle tuovat. Kyllä Puumala heitä tarvitsee, vaikka sisimmässä moni siellä kokee, että vievät meidän rannat. Heittäydyimme sitten oikeiksi turisteiksi, kiipesimme näköalatorniin. Se on sijoitettu Puumalan valtavan korkean kaarisillan päälle. Se siltahan nousee lähes taivaisiin aivan kylän sydämestä. Ei tarvitse enää jonotella lossia siinä kohtaa Saimaata. Torin saippuakauppias osoittautui Pian tutututuntutuksi ja loppujen lopuksi melkein sukulaiseksi. Kun toimittajan kanssa liikkuu, tiedontaso laajenee kummasti ja tunti venyy kahdeksi.

Saippuakauppias Anne Nuupponen ja toimitusjohtaja Pia Valkonen

Toki piti juoda kupposet suloisessa kahvila Soropissa, vanhassa puutalossa, vanhojen huonekalujen ja tapettien ympäröimässä kamarissa. Tulomatkalla vielä bongasimme Juvalla hauskan II- kerroksen terassin ja tietysti Pia jäi suustaan kiinni tämänkin paikan henkilökunnan kanssa. 

Veikeä terassin seinä Juvalla

Antoisinta reissussa oli kuitenkin kiireetön  autoajelu mutkaisia Etelä-Savon teitä. Siinä ehdittiin käydä läpi monenmoista. Muisteltiin menneitä, haaveiltiin tulevaisuudesta, hahmoteltiin tarinoita. Silti juttu jäi taas kerran kesken. Tämä vaatii pikaisesti uuden reissun. Jäi nekin hatsapuritkin  syömättä ja jos huolinuket alkavat kummitella käydään ne joku päivä kaivamassa ylös, otetaann tulitikut mukaan ja tehdään nukeista pieni nuotio. Eivätpähän sitten kummittele. Sellainen "huolet savuna ilmaan" - olisi tämä retki.  Mutta hammas ja letti jätetään. Kyllä ihminen tarvitsee symbolisia eleitä ja rituaaleja asioiden käsittelyyn. Niin yksioikoinen ei pidä olla, etteikö lähtisi hautaamaan hammasta sille kuuluvaan paikkaan vähän etäämmällekin.

Ihmisen yli ei kävellä

Irma Anneli Ilona Muhonen 1950- 2020  

Kuva: Leena Ruotsalainen

Heräsin aamuyöstä ja huomasin viestin kummitytöltäni. Arvasin. Ystävääni Annelia ei enää ole.

 Syöpä vei ja se on niin, niin väärin. Kinusin Annelilta luvan kirjoittaa hänestä. Lupasi, kunhan et ylisanoja viljele. 

Oli jotkut vaalit v 78-79. Anneli tuli hakemaan meiltä lentolehtisiä, olisiko hyväksi käytetty kaupungin tulostinta. Koska tämä  rikos on jo vanhentunut, niin uskaltaa sen nyt paljastaa. Joka tapauksessa jäimme suustamme kiinni ja huomasin, että olen löytänyt sisaren, itkumuurin oudossa kaupungissa. Ystävyys ei lukkiutunut yhden asian ympärille, vaan siitä tuli elinikäinen, muutamaa luonteistamme johtuvaa katkosta lukuun ottamatta. Näitäkin kahnauksia pystyttiin muistelemaan huumorilla.  Ystävyys säilyi monista muutoksista huolimatta. Kyllähän ihminen muuttuu ja kehittyy 40 vuodessa. Minä jäin pyörimään Savoon. Suuri rakkaus vei Annelin itäisestä Suomesta, Savonlinnasta länsirannikolle Poriin. Oli elämältä suuri vääryys, että Osmo sairastui ja kuoli juuri kun olivat saaneet elämän sujumaan ja alkoi lähestyä täysipainoiset eläkevuodet.  

Pieni, kuvaava anekdootti ystävyyden alkuvuosilta. Pikkuinen tyttöni kiukutteli, kun piti pukea, makasi eteisen lattialla ja ihmiset kiireissään loikkivat yli. Tyttö sanoi itkun seasta: Ihmisen yli ei kävellä. Anneli tempaisi lapsen lattialta ja silmät palaen kannusti: Sie sen sanoit: Ihmisen yli ei kävellä. Tämä lause jäi elämään ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu Annelin elämänasenneta. Hänellä oli haukansilmä etsiä aina sitä pienintä, jota puolustaa. Kun häntä pyydettiin pitkäaikaisen pääluottamusmiehen paikalta toimitsijaksi, Anneli vastasi: mie oon ompelijoitten piäluotto! Ei halunnut käyttää naisilta saamaansa mandaattia omaan kiipeilyyn. Hän oli henkeen ja vereen ay-ihminen ja vaatetustyöläisten ääni, enemmän kuin poliittinen toimija.

 Anneli oli elävä esimerkki, että sivistyksen tae ei ole korkea koulutus. Runous, kirjallisuus, kansanperinne ja uteliaisuus maailmaan kehittivät, sivistivät ja kantoivat häntä loppuun asti. Maallinen mammona ei kiinnostanut, koska ruumispaidassa ei ole taskuja. 

Monen silmin katsottuna Annelin elämässä oli kohtuuttomasti vastoinkäymisiä, mutta itse hän oli loppuun asti sitä mieltä, että on elänyt hyvän elämän. Ehkä johtui siitä, että hän uskalsi katsoa elämää suoraan silmiin. Kun sairauden jossain vaiheessa masennus ja pelko nosti päätä ja ehdotettiin mielialalääkitystä, hän vastasi, että tämän valssin mie tanssin selevin päin. Rikas itämurre ei hävinnyt lännessä ja keskustelua käytiin monenlaisin metaforein.

 Anneli oli ylpeä kolmesta tekevästä tyttärestään. Kaksi vanhinta lastenlasta, pappi ja lehtimies, toivat myös iloa. Hän olisi halunnut kovasti nähdä, mitä kolmesta pienimmästä tulisi, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. 

Alta kolmekymppisinä hoilasimme Kolvosen rannalla, että haihtuvi nuoruus kuin vierivä virta. Ei haihtunut niin dramaattisesti kuin runoilija asian ilmaisee, häipyi vaan kuin huomaamatta, mutta yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu…

Kodin kaunistukset

Nyt, kun kotona olo on huomattavasti lisääntynyt, voi viihdyttää itseään tarkastelemalla kotia vähän tarkemmin. Kaiken kattava facebook tarjosikin  idean ryhtyä kuvaamaan  oma kodin koristeita. Tauluja kai oli tarkoitus esitellä, mutta kun  sellaisia ei varsinaisesti ole niin tein gallerian  niistä tarpeista, mitä köyhän seinältä löytyy.  Ihan en korkeakulttuuriin siis  yllä, mutta näillä esineillä olen koristellut kotiani vuosikausia. Kausikoristeet ovat eri asia ja aina ilmestyvät näkyville ajallaan. 

Kuva 1. Ikonostaasi

Ensimmäisessä kuvassa on kodin kaikki ikonit. Keskellä on siskoni Mirja Tammelan maalaama Korsunin Jumalanäidin Hellyyden ikoni. Mirjalla on kokonainen huone täynnä ikoneja ja kaikkien sukulaisten seinälle niitä on riittänyt. Sain tämän, kun liityin ortodoksiseen kirkkoon 2002 Ison ikonin oikealla puolella on toisen siskon Annelin Kreikasta tuoma käsin tehty ikoni, alapuolella isompi on Tbilisistä itse ostettu, käsin tehty ikoni ja loput sieviä matkamuistoja. Lisäksi minulla on pieni taitettava matkaikoni, joka ei nyt tullut kuvaan. On hyvin tärkeää, että saa sytyttää lampukan ja tuohuksen omassa kodissa. Kuvassa on myös ukkini Taavetti Miettisen  lasinen partasutiastia 1800-luvun puolelta.

Kuva 2 Käspaikka

Tämän kauniin käsityön sain viime kesänä ystävältäni Jounintäti Helenalta. Hän oli tarkkana huomannut, että tällainen minulta puuttuu ja oli sen itse kirjaillut. Käspaikan perinteinen paikka on ikonin ympärillä, mutta en ole vielä ratkaissut miten sen siihen istuttaisin, ettei se peittäisi muita ikoneita. Nyt tämä on sijoitettu lipaston päälle ikoneitten alle näkyvälle paikalle. Jospa Helenan kanssa mietitään vielä tätä sijoittelua kesällä.

Kuva 3 Riitta Oksman Tytöt

 Tässä ajattomassa kuvassa on tyttärentyttäret Ronja ja Emma jossain Konnuksen kanavan pellolla. Kuvan on ottanut leppävirtalainen valokuvaaja Riitta Oksman samalla, kun otti tyttöjen Satu-tädin ylioppilaskuvia. Oikein onnistunut sivutuote Riitalta! Tämä kuva on suurennettuna arvopaikalla olohuoneessa. On tarkoitus myös toisista lapsista teettää tällaisia tauluja. Heidän kuvat ovat kyllä esillä makuuhuoneen lipaston päällä.

Kuva 4 ITE-taidetta

 Olin pari vuotta yhden viikonlopun Lapinlahdella Luovassa Puussa Vedic Art-taidekurssilla. Se oli hauskaa, vaikka mikään kuvantekijä en olekaan. Sain ystävältäni Pialta sitten kattavan paketin taiteilijatarvikkeita ja pitihän niitä kokeilla. Näissä kahdessa pienessä taulussa yritän kuvata tätä lähipiiriä. Vaikka eivät ole kummosia niin hyvä mieli tulee. Siksi esillä. Väreillä toljaaminen on kyllä oikein mukavaa.

Kuva 6 Kaija Suomalainen Lasityö

Oraviksokelainen ystävä Kaija  kysyi kerran, että mikä väri on minusta nätti. Sanoin, että sininen. Kaija kun harrastaa lasitöitä niin hän sitten  kiikutti tällaisen ihanan ripustimen meille. Edellinen Kaijan lasityö meni tuusan nuuskaksi, kun lapset juoksi jotain hippaa. Koetan pitää tämän ehjänä.  

Kuva 6 Kap Verde

 Tämä afrikkalaishenkinen taulu on uusin tulokas seinälle ja ehkä ainoa varsinainen taulu. Sain sen pojalta Kap Verden tuliaisina viime syksynä. Lisää tällaista!

Kuva 7 Koivu

Kuva 8 Katve

 Nämä ihanat seinävaatteet ovat oman äidin tekemiä. Koivu on äidin itsensä suunnittelema kuultokudos. Äiti kertoi, että siinä huojuu hänen lapsuudenkotinsa Ukonniemen pihakoivu - ja niinpä huojuukin! Toisen on äiti kutonut Aapo Härkösen suunnittelun pohjalta. Olisiko tilannut tarpeet Suomen Käsityön ystäviltä. Äiti oli kyllä lahjakas käsistään sen lisäksi, että harrasti lausumista ja kaikenlaista esiintymistä. Minulle ei ole nämä taidot periytyneet.Nämä ovat hyvinkin 30 vuotta vanhoja ja aina löytäneet paikan minun seinältä.

Kuva 9  Raanu

No niin. Nyt mennään Luhalle! Raanun on kutonut Aino-tätini. Luhalla oli aina kangaspuut pirtissä. Aino-täti oli kaikin puolin ahkera pienen tilan emäntä. Luhalla elettiin lähes omavaraistaloutta. Siellä sain tuntuman siihen, mistä ruoka tulee. Joka kesä juna toi lauman serkkuja Helsingistä koko kesäksi Luhalle.  Sinne minäkin kipitin vähän väliä, kun asuimme siinä lähellä. Raanu on minulla tässä Pömpelissä, jossa kirjoittelen.

Kuva 10 Albert Edelfeld Hangossa

Savonlinnassa asumisen aikaan piti joka kesä käydä monta kertaa Punkaharjun Retretissä. Jos ette muista tai tiedä niin lukekaa ihmeessä tuosta linkistä, mikä oli Retretti. Olen sitä mieltä, että siellä sain kunnolla ensimmäisen kosketuksen taiteeseen. Lukemisen rinnalle tuli taulujen ihastelu ja jatkuu edelleen. Jos viitsisi, voisi joutessaan suorittaa taidehistorian perusopinnot. Minulla kun siihen appropussiin vielä mahtuu.
Yllä oleva kuva on Albert Edelfiltin taulusta tehty hiirimatto. Pidän sitä kuitenkin tauluna.

Alla oleva legendaarinen Saimi tuli omaan tietoisuuteen myös jostain Retretin kesästä. Olen käynyt katsomassa sitä myös Tuusulan Rantatien Halosen ateljeessa. Tämä kehystetty juliste oli yhden varkautelaisen kirpparin katonrajassa. Olin pyörtyä. Jouni meni sitten myyjältä kysymään, että mitä tuo Saimi maksaa. Myyjä pyöritteli vähän  silmiään, että mikä. Yritin pitää mölyt mahassa ja olin olevinani, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Sitten vielä  Jouni, tunnettu tinkijä sai 10 euron hinnasta tingittyä vielä viisi euroa. Ylivoimaisesti halvin taidehankinta!Taulun inspiroimana järjestin yhdessä upean Sanastus-ryhmän kanssa monena kesänä Saimi kedolla-kirjallisuustapahtumia. Ihania muistoja, mutta ei jaksa enää. Jospa joku herättelisi Saimin. Minulla tämä on eteisen seinällä merkkinä, että olen tullut kotiin.

Kuva 11 Eero Järnefelt Saimi kedolla

Kuva 12 Jaana K. Enkeli

 Kun täytin 50-vuotta, siskon tyttö Milla teetti tämän enkelin minulle ihan mittatilaustyönä. Taiteilija on vieremäläinen Jaana K. En millään muista sukunimeä, kun ei sitä ole signeerattu koko nimellä.

Kuva 13 Mirja Tammela Kauris

 Yhteen aikaan posliinimaalareilla oli tapana maalata kaakelilaatoille, jos lie vieläkin. Tämä on  siskoni Mirjan maalaama pannunalusta, mutta eihän tuota nyt kattilan alle laiteta! Minulla tämä on keittiön seinällä. Settiin kuului myös pari muuta taulua. Ne laitettiin mummonmökin rikkinäisten kaakeleiten tilalle, eikä kehdattu repiä irti pois muutettaessa. Jospa siellä ilahduttavat uusia asukkaita.

Kuva 14 Palapeli Delfiinit

 Vessassa minulla on delfiini-teema ja tämän palapelin löysin kirpparilta. Oli myös delfiiniaiheinen vessanpytyn kansi, mutta se alkoi lohkeilla niin piti hävittää. Uusi on etsinnässä. Erityisesti eräs  Netta-tyttönen oli  pienempänä hyvin kiinnostunut vessan delfiineistä. Yllättäen delfiinien kuvia on vähän saatavilla.

Kuva 15 Pala mattoa

Tässä on varmaan ylivoimaisesti kallein "taidehankinta" kodissani. Se on n. 25-vuotta vanha käsin kudottu paksu matto. On se kyllä ihan eri tuntuinen paljaan jalan alla kuin jokin muoviläpäre. Olen koettanut sijoittaa sitä välillä olohuoneeseenkin, mutta aina se palaa makuuhuoneeseen.  Tähän kun  on niin  ilo joka aamu astua.

Onnen hetket

Hei Pia! 

Olipa hyvä blogikirjoitus sinulla, jotenkin seesteinen ja selkeä verrattuna moniin tajunnanvirtoihisi, joilla tietysti on arvo sinänsä. Minäkin katsoin  sen Onnen hetket-elokuvan ja odotin tyypillistä ranskalaista loppua, että aloittavat kolmen kimpan. Eivät aloittaneet ja hyvä niin. Rouvan itsemurha antoi elokuvalle kummallista syvyyttä, jota kyllä elokuvassa koko ajan oli huolimatta visuaalisesta hempeilystä. Sillä tietysti haluttiinkin korostaa, että kaikki ei ole välttämättä siltä, miltä näyttää. Kuvailit ja diagnosoit hyvin postineidin, mutta mikä oli se mies! Tunne-elämältään keskenkasvuinen kloppi, ei syvään rakkauteen kykenevä, ei edes surua oikein osannut tuntea. Siitä vaan jatkoi elämää niin kuin ennenkin. Päiväperhonen. Välillä ihan pisti vihaksi. Niin tykkään tällaisista elokuvista! 

Olen lukemassa Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut-kirjaa. Löytyi äidin jäämistöhyllystä. Tykkäsin siitä elokuvana ja tykkään kirjasta. Kaksi naista siinä otattelee varsin herkullisella tavalla. Hyvin on persoonat rakennettu. Lukeminen vaatii keskittymistä ja takuuvarmasti ajatukset siirtyvät tästä saatanan koronasta ihan muunlaiseen maailmaan.  Tämä kirja on Ylen lukupiirissä lauantaina 28.3. Otankin Marja-Liisan käsittelyyn nyt keväällä.Paitsi että kirjastoon ei pääse. Ääh. Minä en osaa kuunnella äänikirjoja. Ne ovat toisaalta hitaita, toisaalta  ei voi lukea samaa lausetta monta kertaa. Ei voi tuijottaa lausetta. Mieti, se tuijottaminen on tärkeää. Tai sinä et varman tuijottele, hompsit vain joka toisen lauseen. Hihihihi. 

Meillä ei ole hätäpäivää. Ruokaa on kaapissa ja niin pois päin. Välillä tulee korvista tuon tilastotieteilijän pulitus, mutta parempi niin kuin että ei olisi ketään.  Jennin tilanne pelottaa. On siellä KYS:ssa. Entäs jos... ei, ei kannata ajatella. Teemukin häärää monessa paikassa, on pakko. Lapset käyvät kotikoulua ja Saila etätöissä, siskot supussa kodeissaan. Eihän tässä voi muuta kuin silmät suurina odottaa ja katsoa, mitä tulee ja toivoa, että pahasta seuraisi jopa jotain hyvää, kenties. Ilma on ainakin monessa kohtaa kirkastunut ja Venetsian vedet puhdistuneet. Ehkä Joku on päättänyt  kadottaa tämän syöpäläislajin maapallolta. Vaikka kyllä siinä kuitenkin niin käy, että puolen vuoden sisällä meno on entisenlainen. Kyllä kapitalismi siitä pitää huolen! Raha ratkaisee. 

Lähden nyt Alman ja Adelen kanssa lintuja harjaamaan.

Raili

Menkää metsään!

Kun sitä elää matemaattisesti lahjakkaan itseoppineen tilastotieteilijän kanssa niin ennuste koronan laajuudesta oli meidän huushollissa paljon aikaisemmin tiedossa kuin yleisesti. Välillä niitä lukuja, tilastoja ja käyriä tulvi kyllä ihan ylitsevuotavasti, mutta täytyy myöntää, että kaikki ennusteet ovat toteutuneet. Tulen nyt ulos kaapista laajemmin ja kerron, että olen vapaaehtoisessa karanteenissa omassa kodissa ja lähiympäristössä. Saa nauraa, jos naurattaa. Kävimme maanantaina, ennen kuin kukaan ymmärsi asian laajuutta, ostamassa muutaman kuukauden ruokavaraston. Eipä sitä kehdannut kenellekään kertoa, mutta kun elämäntilanne nyt on sellainen, että näin voi tehdä, niin miksi ei tekisi. Totta kai sitä on etuoikeutetussa asemassa, että tähän on ylipäätään mahdollisuus. Eläketilipäiväkin sattui sopivasti, että talous kesti hamstraamisen. Etähommista ja eläke-eduista tässä nyt nautitaan. Ei sekään ole paha katastrofi, että kalenteri humpsahti tyhjäksi muutamasta kulttuurimenosta ja tapaamisesta. Tietenkin on niin, että ilman puhelinta,  internettiä, telkkaria ja radiota elämä olisi huomattavasti ahtaampaa. Onneksi kirjoja  riittää ja jos ei, niin pitää kirjoittaa itse. Menojen loppuminen kauppareissua myöten antaa ruhtinaallisesti tilaa paastolle ja muutenkin syntyjen syvien pohdinnalle. Ainakin vielä oikein innostaa tämä uusi elämäntilanne. Saattaa tietysti olla, että ei enää huomenna, mutta se on sen ajan murhe.
Yleisesti ottaen toki tämä meno huolestuttaa ja välillä ahdistaakin, mutta olisiko myös niin, että tämä pakkopysähtyminen kääntyy loppujen lopuksi siunaukseksi koko ihmiskunnalle. Nythän nähdään, että vähemmälläkin kouhottamisella pärjää. Niinhän tässä kuitenkin käy, että markkinat elpyy ja kohta taas lennetään pää kolmantena jalkana eli entistä hurjemmin.

 Kävimme tänään metsäretkellä Kalaton-lammella naapurikylän suunnassa. Siitä muutama kuva piristykseksi kehotuksella: Menkää metsään!

Susi ehti ennen meitä lammelle:

Kalaton-lammelle ei toinna pilkkivehkeitä raahata.

Sunnuntailounas

Täällä saa vielä halata! Sirulla oma pikkupuu :)

Näinhän näille metsille tuppaa käymään.

Sovintosunnuntaista paastoon

Meillä ortodokseilla ei ole tapana huudella paastoistamme, mutta yleisen mielenkiinnon ja kyselyjen vuoksi rohkenen sanoa muutaman yleisluonteisen asian ilman, että sen enempää avaisin oman paastoni sisältöä.
 Olen siis tämäkin vuonna innolla osallistumassa Suureen paastoon siinä toivossa, että se johtaisi edes pieneen muutokseen minussa. Paaston perimmäinen tarkoitus on lähentyä hyvän Jumalan kaltaisuutta pienin, kullekin sopivin askelin.  Millainen ihminen olen? Olenko saanut aikaan yhtään mitään hyvää ja saanko tulevaisuudessakaan? Pohdinnan alla siis mahdollisuudet ja uhat. Mitä tahansa asiaa on helppo käsitellä kristilliseltä lähtökohdista, siitä Jeesuksen opetuksesta, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Niin kuin itseäsi. Vaikeaa. Kirkon palvelukset antavat eväitä itsensä tutkiskeluun ja mahdollisuuden kasvaa entistä vahvemmaksi toteuttaman rakastamisen käskyä. Ilman rakkautta, siis rakkauden tekoja, ei ole uskoakaan. Tämä tahtoo unohtua, kun keskitymme murehtimaan milloin mitäkin omaan elinpiiriin kuuluvaa detaljia tai keskitymme olemaan hyviä kirkkoihmisiä.
Paaston idea on, paitsi tutkia omaa sisintä, myös siirtää ajatukset ja teot pois omista mieliteoista hyvän tekemiseen muille. Ruokapaastossa oleellista on se, mitä ruoan tilalle tulee, kun ajatus ei pyöri keittiössä ja kun syö niukasti niin liikenevän rahan voi laittaa vaikka paastokeräykseen. Viime vuonna (2019) kirkon paastokeräysrahat meni Namibian maaseudun naisille starttirahaksi, että he voivat aloittaa oman rahan hankkimisen vaikkapa perustamalla pieniä käsityöpajoja ja mitä ikinä he osaavatkaan. Kovin pieneltä puro vaikuttaa, mutta vettä siinä virtaa kuitenkin. Minun rahavaroilla ei isoja ropoja jaella. Sen olen  huomannut, että ei tuo kasvisruoka ole sen kalliimpaa kuin liharuokakaan. Höttöjä en juuri harrasta  lukuun ottamatta jäätelöä ja pullaa, joista olen lähes luopunutkin. Lihaton ruoka on rakkaudenteko paitsi itseään, myös luontoa ja eläimiä kohtaan. Maidostakin pitäisi luopua, mutta vielä en ole niin pitkällä tässä kilvoittelussa. Sekin pitää hyväksyä. Ruokapaastossa on se vaara, että ajatus menee kokkailuun ja paastoruokareseptien tutkimiseen. Keittiöhommien pitäisi olla selkeää ja helppoa jo ennen paaston alkua. Tämän vuoden paastoaikaan sattuu yksi tärkeä kastejuhla ja kahden lapsenlapsen synttärit. Ne vietetään ilolla. Ei olisi paaston hengen mukaista alkaa jeesustelemaan lasten juhlissa.
Paastoon valmistaudutaan monin tavoin pitkin talvea. Parhaiten se onnistuu osallistumalla teemoitettuihin kirkon palveluksiin. Tänään on viimeinen sunnuntai ennen paastoa, Sovintosunnuntai. Silloin pyydetään ja annetaan anteeksi. Meidän elävässä kirkossa ihan konkreettisesti ääneen lausuen ja toisiamme halaten. Kun ventovieraalta menet pyytämään anteeksi ja saat anteeksi niin ensimmäisellä kerralla se tuntui jopa huvittavalta ja kiusalliseltakin, mutta toimituksen jälkitunnelma on iloinen ja puhdas. Tänään siis viimeistään mietitään, että keneltä olisi syytä pyytää anteeksi. Usein katse kääntyy itseensä. Voinko antaa itselleni  anteeksi, että siitä ja siitä ihmisestä ajattelin pahaa. Itse ihmiseltä en mene pyytämään ajatuksiani anteeksi, koska ihan varmasti vain pahoittaisin hänen mielensä. Eri asia on, jos olen tehnyt jonkin konkreettisen teon häntä vastaan. Ne pitää selvittää. Kirkon tarjoamalla synnintunnustuksella, katumuksen sakramentissa, voin puhua tällaiset asiat ääneen. Selvyyden vuoksi on sanottava, että sellaista en mene pyytelemään anteeksi, jos paheksun jonkun ihmisen tai yhteisön pahoja tekoja. Vääryyttä ei pidä antaa anteeksi, vaan yrittää vaikuttaa sen oikaisemiseen. Tässä olisi se konkreettinen hyvän teon paikka, mutta vaatii pitkäjänteisempää toimintaa. Omaa laiskuuttaan siis pitää mietiskellä vähän tarkemmin.
 Kaikki tämä saattaa vaikuttaa höpinältä, niin olisin ajatellut ennen minäkin, mutta olen vuosien aikana huomannut, että olen sen verran yksinkertainen ihminen, että tarvitsen juuri tällaista raamitusta elämään, etten ihan pökkelöityisi zombieksi. 

Nuori Hurskainen hurmaa

Jos saatte jonkin tolkun tuosta Pian joulutervehdyksestä niin kertokaa mullekin :))

Olipa hyvä, että kurmotin ystävääni Piaa siitä, että meni tuossa joulun alla analysoimaan blogissaan Antti Hurskaisen kirjaa 22kertomusta syömisestä, vaikka MINULLA kirja oli vielä kesken. Hyvitykseksi tästä Pia oli valinnut minun joululahjakirjakasaan Hurskaisen esseekokoelman  Välinpitämättömyys. Kiitoksia paljon!

Tietysti, kun tällainen mummukka avaa 1986 syntyneen kirjailijan teoksen, ajatus siirtyy väkisin sellaiseen, että mitä tietää pojankloppi elämästä tai mistään. Sitten huomaan, että herranen aika 86:nen on jo35 v. ja itse ainakin muistaa olleensa sangen kehittynyt ajatuksilta, jopa enemmän kuin tänään. Alun perin kiinnostus Hurskaiseen heräsi, kun Matti Mäkelä viimeisessä, elämäkerrallisessa kirjassaan Pidäkkeetön sivusi nuorta Hurskaista positiivisessa mielessä. Se on niin lohduttavaa, että ihmiset vielä ajattelee. Sitä ei aina uskoisi, ei varsinkaan, jos jumittuu seuraamaan vain Facebookia, twittereriä ja muuta pikatoimintoa, mitä nykytekniikka mahdollistaa. Täytyy myöntää, että kun luovuin puolipaikallisesta mullikka-lehdestä ja siirryin Hesarin digikuluttajaksi, on saattanut tapahtua pientä täyttymistä omassa ajattelussa. Kyllä se on herkkua lukea asioista vähän enemmän kuin pelkät otsikon kaltaiset tiedotteet. Toki mediakriittinen pitää olla Hesarinkin suhteen. Tokitoki, mutta mahdollista vajetta sitten täyttää nämä Hurskaisen kaltaiset älyköt ja kirjallisuus yleensäkin.
Nyt käsittelyssä oleva kirja osti minut jo alkupuheessa sillä, että siellä mainittiin Karamazovin veljekset ja Peter von Bagh.

Nimiesseessä Välinpitämättömyys Hurskainen joutuu lentokentälle kirjakaupan myyjäksi. Luulisi olevan ihannetyöpaikka kirjallisuudesta loppututkinnon suorittaneelle kaverille, mutta yllätys yllätys. H on pudota tuolilta, kun työkaveri ihmettelee, että luetsä kirjoi, pitäis joskus varmaan. Kirjakauppias, joka ei ole ikinä lukenut kirjaa! H tekee loistavan vertailun autokauppaan, että miltä tuntuisi, jos autokauppias ei tietäisi, onko autossa manuaali- vai automaattivaihde tai kukkakauppias kysyi orkideasta, että ai, onko se jokin kukka. Ainoa valopilkku kirjakaupassa on, että yksi työkavereista haisee hieltä. Se tuo jotenkin elämän tunnun ja auttaa kestämään työpäivät. Lentokentillä kun ei yleensä haise.  Esseessä pohditaan muutenkin tiloja ja mitä ne kertovat tästä ajasta. Jumboon pääsee vain omalla autolla, ja se on tarkoituskin, kun se autollinen ostaa varmimmin. Sinne ei tarvita pummeja loisimaan.

Essee Jumalaton saari se vasta imaisikin. Siinä Hurskainen löytää nerokkaasti  Kärpästen herran henkilöhahmot rippikoululeiriläisistä, sen komentosuhteista ja koko  hierarkiasta. Jos en olisi ollut aikoinani pioneerileirillä, pitäisin koko kuvausta ihan hölynpölynä, mutta näköjään samat kuviot toistuu leirillä kuin leirillä Johtajineen päivineen. Opettajaperheen poikana H menestyy ja pyrkimys isoiseksi ei lähde  hengellisyyden tarpeesta vaan ihastumisesta isoistyttöön. Kyllä nauratti, kun H pohtii, että armeijan ja riparin paikkoja pitäisi vaihtaa, koska kuka muu on niin otollinen kaikenlaiselle aivopesulle kuin kuin herkkä teini. Lopuksi H syyttä riparia siitä, että se vei häneltä Jumalan. Tekstin kirjoittaminen on selvästi ollut kirjailijalle terapeuttinen kokemus, jossa hän hahmottaa maailmankuvansa syntyä, tekee tuttavuutta itsensä kanssa.

Osa esseistä liikkuu minulle sen verran vieraassa maailmassa, nuorisonmusiikissa, että hyppelin ne yli, mutta viimeisessä osiossa Tämä on vääränlaista vettä, taas heräsin. Siinä puhutaan esikoiskirjailijan, tennistähden, työtätekevän ja vaikka kenen hiestä. Ihmetellään, että onko työ ollenkaan työtä, jos hiki hei virtaa.  Mielenkiintoinen ja koukuttava lähtökohta ajattelulle. Hiki.


Vaikuttaa, että minun esseistilistassani  tämä nuoren polven kaveri sijoittuu sangen korkealle.