lauantai 16. maaliskuuta 2019

Opas Karamazoviin


Viikko sitten hain postista paketin, Rax Rinnekankaan kirjan Mestarin viimeinen toivomukset. En tietäisi tästä mitään, ellei Teppo Kulmala olisi tehnyt kirja-arvostelua siitä Savon Sanomiin. Rinnekangas sai Kalle Holmbergilta testamentiksi mennä Valamoon, lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset kolme kertaa ja tulla sitten hänen haudalleen, joka myös Valamossa, kertomaan tuntemuksistaan. Rax teki työtä käskettyä ja prosessista syntyi  kirja. 
Kiinnostuin heti ja syystä, että Karamazovin veljekset on kirja, jota olen säännöllisin väliajoin yrittänyt lukea loppuun. 
Rinnekangas luki kirjan kolme kertaa siten, että luki jokaisen sivun ensin hompsien, toisen kerran hitaasti ja kolmannen kerran alleviivaten. Mahtava metodi. En malttanut olla kokeilematta tätä heti Karamazoviin ja toimi. Jo ensimmäisessä luvussa oikeentui väärin luettu juttu. Olin nimittäin aina luullut, että isä Karamazovin ensimmäinen vaimo teki itsemurhan. Ei tehnyt, vaan kuoli joko nälkään tai lavantautiin Pietarissa karattuaan nuoren seminaarilaisen kanssa koheltaja-ukkoaan. Itsemurha-ajatus tuli siitä, että Dostojevski oli sijoittanut yhteen kappaleeseen jonkun nuoren naisen itsemurhan, jotenkin irralllisena, mutta kuitenkin ajankuvauksena. Siihen aikaan saattoi itsemurha olla monenkin naisen ainoa selviytymiskeino. Käsittääkseni kirjan arvo ei ole kuitenkaan itse juonessa,  vaan ihmisten välisisssä suhteissa,  Dostojevskin  ihmisyyden monikasvoisessa hyvän ja pahan kuvauksessa. Voi olla, että moni muukin  asia avautuu eri tavalla, kunhan saan oman urakkani Karamazovin kanssa loppuun ja tällä kertaa aion sen tehdä. Laskin, että paaston aikaa on viisi viikkoa ja kun 1000-sivuinen kirja jaetaan viiteen osaan niin eihän tuossa ole kummonenkaan urakka jaettuna näin 200 sivua/viikko. Kirja on tehnyt kautta aikojen niin suuren vaikutuksen, että onhan se viimein katsottava. Rinnekangas tekee kyllä romaanin juonta tutuksi, mutta kuvaa ennen kaikkea lukemisen  aiheuttamaa tunnetilaa. Lisäksi kirja kertoo kahden, itseasiassa kolmen taitelijan  Holmergin, Rinnekankaan ja Hannu-Pekka Björkmanin ystävyydestä, muistelee yhteisiä kävelyretkiä. Nämä miehethän pohtivat kärsimyksen anatomiaa ihan kipurajoille asti. Sen koin heidän Kärsimys-seminaarissaan Valamossa.  Rinnekangas lähtee Valamosta lähes psykoosin kaltaisessa tilassa, kuten itse sen ilmaisee. Kiinnostaa myös se, että miksi lukenut Kalle Holmberg, armoitettu taitelija ja ajattelija, nosti juuri Karamazovit omaksi ykköskirjakseen. Tästä on otettava selvää.










lauantai 2. helmikuuta 2019

Sana-asana - kirjoittamis- ja joogaretriitti


Paikka: Luova Puu, Lapinlahti 
Aika: 23.-24. 2.2019 klo 9.00 – 16.00
Ohjaajat: Raili Miettinen, kirjallisuusterapeutti, psykiatrian erikoissairaanhoitaja, kirjailija        
Joogaohjaus: Hannah Weissenberg

Tämä intuitiivisen kirjoittamisen ja joogan kurssi vahvistaa itsetuntoa, auttaa tunnistamaan omat voimavarat ja kannustaa kirjalliseen itseilmaisuun. Asiat selkiytyvät kiireettömän ja turvallisen ilmapiirin sekä monipuolisten ja mukavien tehtävien avulla. Osallistuminen ei vaadi kirjallista lahjakuutta, mutta saattaa hyvinkin nostaa sellaisen esiin. Olipa elämäntilanteesi millainen tahansa, sanojen avulla saat uusia oivalluksia ja näkökulmia elämääsi. Tule siis kirkastamaan käsitystäsi siitä, mihin olet matkalla.Kirjoittamisen lomassa   teemme lyhyitä, lempeitä ja luovuutta tukevia hathajooga harjoituksia. Hathajooga on yksi parhaista tavoista kehittää omaa sisäistä, luonnollista elämän iloa, joka on synnynnäisesti meissä kaikissa. Keho ja mieli saadaan tasapainoiseen seesteiseen tilaan asanaharjoituksella ja hengityksen hidastempoisella luonnollisella rytmillä. Harjoituksessa etenet oman kehosi tahdissa ja tuntemusten mukaan. Päivän loppupuolella on pitempi ohjattu syvärentoutus tiibettiläisten äänimaljojen sointukylvyn siivittämänä.

Lyhyesti kirjallisuusterapiasta:

Kirjallisuusterapia kuuluu luovuusterapeuttiseen toimintaan. Sen tavoitteena on parantaa itseilmaisua, lisätä itsetuntemusta, kohottaa itsetuntoa sekä kehittää ryhmässä tapahtuvaa yhteistyötä ja ihmissuhteita. Kirjallisuusterapiassa tavoitteet saavutetaan kirjoittamalla ja suullista kerrontaa hyväksikäyttäen. Tavoitteena ei ole tekstin tai muun materiaalin sisällön analyysi, vaan tekstin tunnelmien ja teemojen tarkastelu. Tarkoitus on auttaa osallistujaa tiedostamaan omia tunteitaan ja vaikuttimiaan. Yleisimmin keskustelujen pohjana käytetään runoja ja kaunokirjallisia tekstejä, musiikkia, kuvia, jne. Kirjallisuuden kiehtovalla alueella moni innostuu, iloitsee ja saa lohdutusta. Kirjallisuusterapia mahdollistaa ristiriitaistenkin tunteiden tutkimisen ja tarkastelemisen ja antaa tilaa tutkia omaa sisäistä maailmaa. Vaikeittenkin asioitten käsittely mahdollistuu, kun ne etäännytetään tarinoitten avulla.
OHJELMA:
Luova Lauantai 9.00 – 16.00
Joogahetki Metsän hohtava pensas - tajunnanvirtakirjoittamista
 Lounas
 Joogahetki
 Kuka minä olen? Millainen minä olen?Miksi minä olen?
Joogahetki 
Seesteinen Sunnuntai 9.00-16.00
Joogahetki
Tuleen tuijottaminen, taakan tyhjentäminen
Minulla on lupa - nautintotehtävä
Lounas
Joogahetki
Viiden kortin tarina. Mitä minun on tehtävä… ja onnellinen loppu
Voimasanoja matkalle
Joogahetki
Retriitin hinta 165€/2pv. Ruokailuhinnat ovat erikseen. Jos tulet kauempaa, kysy tarvittaessa majoitusta. Hienoja vaihtoehtoja löytyy ihan Luovan Puun läheltä. Ilmoittautuminen luovapuu@gmail.com tai p. 0445953301. Voit kysyä tai laittaa yksityisviestiä  myös facebookin kautta: Luova Puu tai Raili Miettinen










keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Vanhusten hoidosta

Nyt puhutaan vanhusten hoidon laadusta. On noussut esiin runsaasti kamalia esimerkkejä, että millaista se on. Tosin, täytyy totuuden nimissä huomauttaa, että asiat saadaan näyttämään joko hyviltä tai pahoilta tai hyvin pahoilta. Pieni esimerkki tästä se kauhistelu, että vanhuksia makuutetaan märissä vaipoissa yön yli. Nykyvaipat ovat pintakuivia ja vetävät usean litran nestettä. Niiden tulo aikoinaan markkinoille takasi vanhuksille keskeytymättämän yöunen ja siitä me hoitajat olimme iloisia. Oli ikävää mennä penkomaan sikeästi nukkuvan vanhuksen housuja keskellä yötä.  Mutta tämä on sivuseikka ja vain pieni muistutus, että kaikkeen tietoon on syytä suhtautua kriittisesti eikä pitäisi vakavia asioita uhrata tarkoitushakuisuuden alttarille.
On kerrassaan mahtavaa, että huoli vanhusten hoidosta nostetaan esille ja kerrassaan upea, että nämä asiat tulivat esiin viime tipassa ennen kuin Suomen herrat ehtivät lyödä päätään markkinavoimien teräksiseen runkoon.
En ole mitenkään matemaattisesti lahjakas ja siksi kai en voi ymmärtää, että miten on mahdollista se, että palvelujen ostaminen on halvempaa jättiyritykseltä, kun sillä on kuitenkin samoista rahoista mahdollisuus tuottaa miljoonavoitot. Samoista rahoista! Kertokaa, miten se on mahdollista!
 Pyöritin pientä perhehoitokotia 12 vuotta. Yrityksen voitto oli sama kuin meidän yrityksessä työtätekevien yrittäjien palkka. Joskus se ylitti tessin, mutta parikin tyhjää vuodetta muutaman päivän tai henkilökunnan flunssa-aalto veti tilipussin kyllä armottomasti miinuksen puolelle. Se oli se yrittäjän riski. Toimin vuosia alueellisen hoivayrittäjärjestön puheenjohtajana. Enpä ole tavannut niin sitoutunutta ja työstään innostunutta joukkoa missään. Koulutus ja hoidon laatu olivat avainsanoja ja ymmärsimme, että ne ovat myös markkinavaltti, yritysmaailman kielellä kun puhutaan. Viranomainen eli avi vaati meiltä hoitotyön  laadunvalvontaa ainakin 15 vuotta sitten ja itsekin halusimme sitä valvoa. Satsasimme tuhansia euroja näihin projekteihin. Joskus koulutus oli paikallaan, joskus aiheutti turhantumista. Yhteinen tahtotila oli kuitenkin, että näitä ei jätetä paperille homehtumaan, vaan viedään aidosti käytäntöön. Sitten siirryin pariksi vuodeksi kunnalliseen vanhustenhoitoon ja silloin, vasta 2015, vanhuspalvelulaissa säädettiin julkiselle puolelle velvollisuus ottaa käyttöön suunnitelmallinen hoitotyön omavalvonta. Minähän innostuin tästä, että nyt pääsen tuomaan tännekin sitä tietotaitoa, jota olin yrittäjänä itselleni hankkinut. Mielessäni jo suunnittelin pitkäkestoista henkilöstön perehdyttämistä laatuun alkaen filosofisesta ydinkysymyksestä Mitä on hyvä elämä. Esimies sanoi, että ei tässä mitään pumaskoita aleta laatimaan. Rastit vaan ruutuun siihen paperiin, jonka viranomainen oli lähettänyt täytettäväksi. Toivottavasti missään muussa kunnassa ei ohitettu laadunvalvontaa näin kevyesti. Tästä tullaankin kysymykseen, että kuka valvoo julkisen sektorin palvelua? Nyt sosiaalijohtavat ottavat kantaa yksityisen puolen valvontaan hanakasti, että kyllä me valvotaan ja vaaditaan. Valvooko se myös itseään, omaa toimintaansa? Yhdenkään kunnallisen tirikan ei nyt kannattaisi pullistella. Esimiesasemassa oleva  kollegani yritti muuttaa yksikkönsä  käytäntöjä ja kun mitään ei tapahtunut, otti yhteyttä Valviraan. Sieltä tultiinkin ja istutettiin koko kunnallinen virkamieshierarkia saman pöydän ääreen. Ehkä jotain positiivista tapahtui, mutta arvaatte varmaan, kuka istui sen palaverin jälkeen tulisilla hiilillä. Ihan samaa varmasti kokevat ne yksittäiset hoitajat, jotka uskaltavat arvostella yritysten ongelmia.
Vaikka nyt ehkä vaikuttaa, että puolustan yrittäjiä  - ja niin puolustankin, niitä pienyrittäjiä, jotka pyörittävät yrityksiään sydänverellä ja ovat mukana kaikessa  toiminnassa 24/7. Kuitenkin eniten minä puolustan hoidon laatua, annettiin sitä hoitoa sitten missä tahansa. Resurssit ovat tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on käydä yksikössä kuin yksikössä jatkuvaa arvokeskustelua siitä, miksi me olemme täällä. Organisaation johto, ihan sieltä hierarkian huipulta asti ja hoitotyön koulutus on tässä avainasemassa. Koulutuksen kautta ne arvot  tulevat hoitajien mukana työpaikalle ja niiden toteutumisen turvaa vain se, että myös johto tietää ne arvot  ja tukee niiden toteutumista. Miksi sitten on nykyisin viitteitä siitä, että alalle on päässyt pujahtamaan jos minkälaista kengänkuluttajaa? En tiedä, mutta pelkään joutua jonkun sellaisen hoitajan käsiin vanhana.  Siis otetaanpa nyt lusikka kauniiseen käteen ja tarkastellaan tätä huonon hoidon ongelmaa vähän laajemmin. Totuus ei ketään tapa.
Vielä selvennykseksi sanon, että olen ihan kauhuissani, jos terveydenhuolto annetaan jättiyritysten käsiin. Sitä pelkäävät kaikki pienyrittäjätkin ja niinhän on jo käynytkin, että heidät syödään markkinoilta ja jälki näyttää tosi pahalta.

torstai 22. marraskuuta 2018

Voihan sitä vähän ottaa


No niin. Toinen kunnonkohotusviikko menossa ja kompuroinnista huolimatta -1,1 kg. Otin tavoitteeksi mahdollisimman vähälihaisen ruokavalion, onhan myös joulupaasto menossa, enkä syönytkään viime viikolla muuta kuin parina päivänä kanaa, jos ei oteta lukuun pientä napsimista koiran karjalanpaistikupista.  Kuuri, ei kun elämäntapamuutos, oli hyvä aloittaa Lapinlahden Luovan Puun taidekurssilla, kun siellä tarjoiltiin vain kasviskeittoa ja ystäväperheen aamupala oli todella terveellinen. Kotiin tulin sunnuntaina ja toki piti juhlistaa koiran ISÄntää berliininmunkilla. Voihan sitä vähän ottaa. 
 Maanantaina kävin uuden ruokalistan kanssa kaupassa. Ei siinä muuta muutosta entiseen ollut kuin että kasviksia enemmän, eikä pullaa, ei lihaa. Verkkokurssin ohjeen mukaan pitäisi syödä kunnolla kaksi kertaa päivässä plus välipalat. Vaikeaa. Päätin rakentaa oman syömiseni napostelulinjalle, koska se on minulle luontainen tapa ravita itseäni. Varasin naposteluun turkkilaista jogurttia marjoilla, raejuustoa, kananmunaa ja paistoin kylmää kanaa. Siis proteiinia. Rakkaan leivän päätin säästää iltaan. Se on välttämätön unen tulon kannalta. Keittelin muutamat kasviskeitot. Kauhean makuista oli parsakaalikeitto, mutta menihän se yökkäillen. Puuttui se pehmentävä kerma siitä. Keskiviikkona oli lonkan röntgen ja hoitajan vastaanotto, jota odottelin terveyskeskuksen kahvioissa. Ihana tuoreen pullan tuoksu oli ylipääsemätön. Voihan sitä vähän ottaa
Parasta uutta ruokaa oli röstiporkkanat. Teepä porkkanaraasteesta, sipulista, kananmunista ja pienestä määrästä jauhoja taikina pihvejä ja paista öljyssä. Sellainen jouluinen porkkanalaatikon maku siinä oli. Joku kasvis-jogurttisösseli ja potut siinä rinnalla niin hyvää oli. Makean himon illalla sain taltutettua ihanan silkkisellä, valkealla, jätskin näköisellä turkkilaisella jogurtilla ja marjoilla. Onneksi pakastin on täynnä mustikoita. Torstai oli haasteellinen päivä. Kun ei oikein ollut nälkä niin aamupäivän syömiset jäi vähä niukaksi ja sitten tuli kutsu Emman, lapsenlapsen kaverisynttärirääppiäisiin. Jäätelökakkua, karkkia, sipisiä ja mummolla vähän nälkäkin, mutta Voihan sitä vähän ottaa
Vielä tehtiin reissu Kuopioon ja tulomatkalla alkoi kädet vapista ja päässä humista. Kotona mitatessa verensokeri 4.3mmol/l. Olisiko kannattanut syödä kunnolla? Viikonlopussa ei moittimista. Saattoi välillä jäädä kasvisten määrä pieneksi. Tähän on kiinnitettävä iso huomio. Kourallinen salaattia ei ole puolta kiloa, eikä aina viitsi kärryyttää porkkanaröstiä. Ruokakaveri kun kammoaa kasviskeiton hajuakin niin ei niitäkään viitsi joka päivä kokata ja aika tyhjää se liemi on ilman leipää.  Yhtenä päivänä kävimme pubilla muikuilla. Tein oikeaoppisen annoksen lautasmallin mukaan ja siitä olen ylpeä. Kyllä osaisin syödä oikein, jos joku tekisi sen ruoan. 
Lupasin tehdä Emman varsinaisille synttäreille kuivakakun ja kun samoilla kippeillä pyörität kaksi kakkua niin toinen sitten jäi omiin tarpeisiin. Voihan sitä vähän ottaa ja tässä tapauksessa se tarkoittaa neljäsosaa kuivakakusta plus taikinan maistelua ja kulhon nuolemista huolellisesti. Eilisestä kakkusessioista on vieläkin öklöttävä olo sekä fyysisesti että psyykkisesti. Sokeria en ole viitsinyt edes mitata. Tänään on tiedossa herkullinen riistapäivällinen ja huomenna Emman synttärit. Voihan sitä toki vähän ottaa.




keskiviikko 7. marraskuuta 2018

En halua halvaantua enkä dementoitua

En jaa kaikkea, mitä  blogiin kirjoitan, koska tämä on myös jonkinlainen päiväkirja, mutta taidan tämän julkaista ihan asian yleishyödyllisyyden takia.  Puhutaan siis terveydestä, minun kohdallani paino-ongelmasta.Törsäsinkin siihen vähän. Tilasin 50€:n verkkokurssin niin saattaa näitä painopäivityksiä tulla enemmänkin. Jos lukijoista  löytyy kanssakulkija tähän matkaan niin mennään yhdessä!
Motivaatio
Niin kuin kaikki minut nähneet tietävät, minulla on aika rutkasti ylipainoa. On ollut aina, enkä ala sepittämään, etteikö se olisi ongelma ja ettenkö ajattelisi asiaa päivittäin. Asia on möykky sisällä. Ei niin iso eikä musta  kuin vaikka surussa, masennuksessa tai pelossa, vaan sellainen hämärä, valoton seinä kaiken takana. Jokapäiväiseen elämään sillä ei ole vielä vaikutusta paitsi koulun mäkeä kiivetessä puuskututtaa ja kahvakuulailun loppuvenetyksessä masukka on vähän niin kuin tiellä. Tulevaisuudessa asia voi olla toinen. Veressä on lievästi liikaa sokeria ja kolesterolia suonien seinissä hiukkasen yli normaalirajojen. Lääkitys kyllä pitää arvot normaalin rajoissa ja  siinä on se hankaluus onkin. Ei sitten viitsi muilla konsteilla tai oikeastaan sillä yhdellä ainoalla konstilla, painonpudotuksella, yrittääkään korjata tilannetta. En halua halvaantua enkä dementoitua ja haluan elää vielä kauan, ainakin 20 vuotta. Siinä on motivaatiota tarpeeksi taas kerran yrittää.
Ravinto
Minä syön pieniä annoksia, mutta usein. Napostelen sitä sun tätä vähän koko ajan. Seison jääkaapin edessä, vaikka ovessa lukee isolla ISTU. En ole erityisen kiinnostunut kokkailusta, vaan valmistan mieluummin nopeasti perusruokaa. Koska ruokapöydässä istuu toinenkin, ruokaa on tehtävä, onneksi vuoropäivin. Syömme joka päivä yhden lämpimän ruoan, usein pottua ja soossia ja lihaa pitää olla. Jos innostun kasviskeittoon, kumppani syö jossain muualla. Suuren paaston aikana emme juurikaan ruokaile yhdessä.  Kasviksia ostan tunnollisesti, mutta ne eivät ole naposteluruokaa  minulle ja usein menee nahistunut salaatin puolikas roskiin. Noloa. Voisin elää pelkällä leivällä ja maidolla, leikkeleistä en niinkään välitä. Vaikka käytän levitteenä  vain Beceliä niin ei sekään ole hyväksi isoina määrinä. Nyt on jääkaapissa avokadotahnaa, mutta viitsiikö tuota jatkuvasti sörssätä, aika näyttää. Sitten pullapuoli. Voi, sitä menisi ja meneekin. Vaikka kuinka monta kertaa on tullut tehtyä päätös, että vain yksi pulla viikossa. Kun kumppani tulee kyliltä niin korvat hörössä kuuntelen, että rapiseeko pulla- tai karkkipussi ja useinhan se rapisee.
Kaikkien oppien mukaan ihmisen pitäisi syödä säännöllisesti, kaksi ateriaa päivässä ja väliin jotain terveellistä kuten hedelmää. Siis pitäisi kokata kaksi kertaa päivässä, kun yksikin kerta tuntuu työläältä. Nyt päätettiin kokeilla, että tehdään samaa ruokaa niin paljon, että sitä on kahteen ateriaan. Eilinen eli ensimmäinen ruokataparemonttipäivä meni hyvin. Syötiin kaksi kertaa lohikeittoa. Karkkia ja pullaa  ei mennyt ollenkaan eikä leipääkään kuin kolme palaa, tosin maksamakkaralla, kun sitä jäi lapsivierailun jälkeen niin poishan se piti syödä.  Juurtuneet tavat ovat tiukemmassa kuin arvaakaan. Haaveissa on kuitenkin oppia ihan uusi, ihana ja terveellinen tapa syödä, mutta ehdottomasti kuitenkin nauttien.
Liikunta
En ole koskaan ollut täydellinen sohvaperuna, vaan liikkumiseen löytyy jonkinlainen pohja.  Metsäautoteillä tulee käveltyä viikoittain. En saa sanoa metsässä, koska kumppanin mielestä tietä pitkin kävelyä ei voi sanoa metsäkävelyksi. Hän ottaakin aina harppauksia sinne oikeaan metsään kun minä taaperran tasaisemmalla. Sieniaika on eri asia. Silloin minäkin menen metsään, paitsi joskus sieniä ilmestyy tienkin varteen. Vesiuinnissa käyn kerran viikossa ja tämän syksyn ilo on ollut kahvakuulailu maantaina ja jumpparyhmä torstaina. Siis liikun. Tässäkin piilee  huijaamisen mahdollisuus. Se on se, että hidastan vauhtia heti, kun alkaa pienikin hiki nousta pintaan. Täytyy huilata. Ryhmäliikunnassa kyllä hikoilen, kun ei siellä kehtaa pysähdellä ja onhan se olokin sitten ihan huikea, kun on saanut hien pintaan. Ehkä hikoilen myös vedessä, ainakin lihakset tärisee, kun nousen 45 minuutin vesikävelyn jälkeen ylös. Oikein huojun porealtaaseen. Liikunnan suhteen asia on siis kunnossa. Valppaana kun olen niin tapa varmaan säilyykin.
Nyt tekstinä katsottuna tilanne ei ehkä olekaan niin paha. Putken päässä näkyy valo ja siihen heijastuu vetreä, pyöreähkö, mutta ei aivan läski minä.


maanantai 5. marraskuuta 2018

Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen

Syksyn uutuuskirjoista varsinkin näin ortodoksisesta näkökulmasta ylitse muiden nousee Marko Annalan Paasto, Like 2018.
Kirjailija Annala on mielenkiintoinen persoona; pitkätukkainen metallimusiikkia soittavan Mokoma-yhtyeen keulakuva ja rocklyyrikko, joka ulkoiselta olemukseltaan istuu niin metallimusiikin kuin ortodoksiseen muottiin partoineen. Jo tällainen asetelma herättää mielenkiinnon kirjaan.
Paasto kertoo syvällä ortodoksisessa uskossa eläneen Matiaksen Jumalan olemassaolon epäilyksestä, uskon kriisin hitaasta kehityksestä ja lopullisesta ratkaisusta, jos nyt lopullista ratkaisua on olemassakaan sekä kriisin vaikutuksesta koko miehen elämään. Kirjassa on itse asiassa vähän varsinaista hengellistä pohdiskelua, vaan tarina ja asia on istutettu sulavasti Matiaksen arkielämään. Väillä tuntui, että tarina lähtee vähän liikaakin sivuraiteille, mutta loppujen lopuksi jokaisella sivulauseellakin on tehtävänsä tarinassa. Matiaksen taakka tuntuu selässä ja Panacodia menee. Kipu on uskottavasti kuvattu. Vaimon muutolla Afrikkaan on myös tarinassa vahva symbolinen merkitys. Samoin uuden ihmisen, Tessan, ilmestyminen miehen elämään. Onneksi Tessan ja Matiaksen suhteesta ei tule  perinteistä ihmissuhdemössöä, vaan siinä on jotain syvempää, kiehtovaa mystisyyttä. Tessa on haavoittunut enkeli niin kuin Matiaksen usko, tärkeä asia, josta pitää kuitenkin luopua ja joka jää ikuiseksi arvoitukseksi.  Erityisesti kosketti kuvaus kirkosta eroamisesta netin kautta, sormien leikki hiirellä, lasi vettä ja paluu toimenpiteeseen. Sitten klikkaus ja se oli siinä. Näin helppoa se on olevinaan.
 Matias ei jää pelkästään uskonsa kanssa harhailevaksi mieheksi, vaan hänen elämäntarinansa rakentuu kokonaiseksi muistojen kautta. Tyyne-mummi tekee lähtöä vanhainkodissa ja samalla tulee kuvatuksi hyvin konkreettisesti Matiaksen lapsuuden kotia maton hapsuja myöten.
 Matias on rauhallinen mies, joka tekee ratkaisunsa lähes arkisesti niiden vaikuttavuuteen nähden. Kirkon palkkalistoilta lähtö ja antikvariaatin perustaminen on vähän liiankin jokapäiväinen tapahtuma.
 Isä Herman kuvataan juuri niin lempeänä kuin ortodoksipappi ikinä voivaan kuvata. Hän ei tuomitse, ei saarnaa, ei koeta käännyttää, näyttää vain surunsa hiljaisesti hylkäämättä Matiasta. Isä Hermannin antikvariaatin siunaaminenkin on kuvattu hyvin minimalisesti. Jää lukijan arvailun varaan, mitä Matiaksen mielessä liikkuu, kun hän käy viimeisen kerran ehtoollisella, jo juridisesti kirkosta eronneena. Syntyy kuva, että Matias ei tunnetasolla kuitenkaan ole irti kirkosta. Toisaalta niinhän se on, että rutiinit saattavat säilyä pitkäänkin, vaikka asiallisesti henkilö ei niitä koe tarvitsevansa. Vai tarvitseeko?
Matiaksen tarinassa oli paljon tuttua. Itse olen vain kokenut kirkko- ja jumalanpohdinnan käänteisessä järjestyksessä. Tiedän, miten yksin ihminen on tuossa tilanteessa. Elin vuosikymmeniä vahvasti ateistisessa ympäristössä. Silloinkin toki perusarvoja olivat heikomman puolustaminen, ihmisestä välittäminen, tasa-arvo. Arvot eivät ole kadonneet mihinkään, eikä niitä tarvinnut lähteä etsimään kirkon piiristä. Mutta aivan kuten Matiaksella epäily Jumalan olemassaolosta hiipi hiljaa tajuntaan, kuitenkin toisin päin, että jospa Hän sittenkin on. Tunne kasvoi ja vahvistui kunnes tuli ratkaisun aika. Minun elinpiirissäni ei ollut lempeää Isää saattelemassa, ei kyllä pilkkaakaan, asia vain vaiettiin ja sille hymähdeltiin väheksyvästi. Taisi jonkinlainen hullun leimakin ilmestyä, mutta sehän nyt ei ole mitenkään haavoittavaa, pikemminkin hymyilyttävää.  Ja samoin kuin Matiaksella, ratkaisulla oli omalta, joskin pieneltä osaltaan, vaikutusta konkreettisiin muutoksiin.
Hengellinen elämä on jatkuvaa pohdintaa kuten Paaston loppulauseessa sanotaan   Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Rakkauden haavoittama

Ortodoksisessa kirjallisuuspiirissä oli luettavana Rakkauden haavoittama - Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset (Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö 2011).

Tartuin kirjaan, vaikka jo kirjan kansitekstien  kirjoittamisen vaati tarkkuutta. En ole aiemmin kuulutkaan tällaisesta pyhästä kuin Porfyrios. Pyhiähän meillä ortodoksikirkossa riittää. Pyhäksi pääsee Kirkon kanonisoinnin kautta. He ovat ihmisiä, jotka ovat eläneet  esimerkillisesti. Moni heistä on kokenut martyyrikuoleman ja heihin liitetään usein ihmetekoja.  Valtaosa pyhistä  eli ja kilvoitteli yksinäisyydessä, jopa erämaassa ilman merkittävää kontaktia ulkomaailmaan. Silti he lausuivat jopa tähän päivään soveltuvia viisauksia elämän pienistä ja suurista kysymyksistä. Näin ollen heidän opetuksensa on suurin anti meille, eikä voi välttyä ajatukselta, että he todella saivat viisautensa suoraan Jumalalta. Jokaisella ortodoksilla on oma pyhänsä, minulla pyhä Margareetta. Pyhät ovat meille tärkeitä esirukoilijoita ja  heidän sanansa ja opetuksensa on  ehtymätön hengellisen elämän aarrearkku.
 En ala tässä kertaamaan Porfyrioksen (1901-1991) elämäkertaa, vaikka sitä on 588-sivuisessa kirjassa peräti 191 sivua. Sen sijaan nostan  joitakin kohtia hänen opetuspuheistaan.

Porfyrios puhuu palavasti Jumalan rakastamisesta, nostaa sen kristityn tärkeimmäksi tehtäväksi. Hienoa, innoittavaa ja lyyristä tekstiä, mutta kyllä minä aloin kaivata ensi alkuun "mitä se on"- osiota, jossa vähän konkretisoitaisiin tuota rakkautta.  Siksi Porfyrioksen opetukset tuntuivat aluksi vähän sanahelinältä, kunnes tultiin kohtaan:  Rakkaus on kaiken yläpuolella. Juuri lähimmäisenrakkauden tulee askarruttaa meitä, lapseni; ------ Kylväkäämme rakkauttamme epäitsekkäästi kaikille välittämättä siitä, mikä on heidän asenteensa meitä kohtaan. (s. 388)Lähimmäisen rakastaminen  on hyvin  vaativaa ja lähes mahdoton toteuttaa tässä itsekkäässä ja hektisessä maailmassa. Mutta mitä enemmän se on ohjenuoramanne sitä lähempänä olemme  Jumalaa. Näin olen ymmärtänyt. Tähän tehtävään tarvitsemme  todella  suurempia voimia,  Jumalan rakkautta meihin päin.

Porfyrios maalaa eteemme kuvan oikeasta kristitystä. Kristitty on  kohtelias, Pitäkäämme parempana kärsiä vääryyttä kuin puolustautua. Jos hyvyys ja rakkaus tekevät majansa sisimpäämme, unohdamme meihin kohdistuneen pahan.(s.391) Olen  vetänyt tähän kohtaan kirjan sivua aran kysymysmerkin. Minusta ei ainakaan ole tällaiseen nöyristelyyn. Jeesuksen kehotus kääntää toinenkin poski on niitä vaikeimmin toteutettavia hänen opeistaan. Toki ymmärrän sen teoreettisen päätelmän, että jos kaikki, joka ikinen meistä toimisi niin, ongelmaa ei olisi, mutta näinhän ei ole. Jäin miettimään, että sulkeeko tällainen ajatus pois mahdollisuuden  vaikuttaa olemassa oleviin asioihin täällä maan päällä. Minusta rakkauden käsky ulottuu kaikkeen, siihenkin, että koetamme rakentaa ympäröivää yhteiskuntaa mahdollisimman hyväksi ihmisen elää unohtamatta luontoa. Näissä toimissa tulee väistämättä ihmisten väliin konflikteja, joissa ei auta posken kääntäminen. Paha ei häviä unohtamalla, vaan puuttumalla syihin, jotka pahaa aiheuttaa.

Vaikka tämä kohta nyt nousi erityiseen käsittelyyn, kirja on kuitenkin  hyvin voimaa antava teos. Varsinkin rukouksesta Porfyrios opettaa lohduttavasti. Riittää, kun sanomme "Herra jeesus, armahda minua", sillä Jumala ei tarvitse selontekoa tarpeistamme. Hän tuntee kaiken verrattomasti paremmin kuin me ja tarjoaa meille rakkauttansa.----- Meidän on käytävä Jumalan eteen yksin, yksinkertaisin sydämin ja vilpittömästi ss. 255-56. Tämän  pitäisi  riittää. Silti ainakin minulta vaatii jatkuvaa ponnistelua pysyä näinkin yksinkertaisessa ohjeessa. Mieli ei tahdo pysyä rukouksen tilassa, vaan etsii ja jaottelee mitä erilaisimpia tarpeita, joiden toteutumiseen pitäisi saada apuja. Kuitenkin käytäntö on osoittanut, että jossain muualla on osattu määritellä tarpeeni paljon paremmin kuin ikinä olisin osannut itse kuvitellakaan.