Kirjamessut 2019

Tässä raportti Helsingin kirjamessuilta, mikä oli minulle kuin paratiisimatka. Siellä oli noin 1000, laskit nollat oikein, kirjojen ja kirjailijoitten esittelypistettä. Teimme ystäväni ja serkkuni Astan kanssa kartan, jonka mukaan suunnistimme. Pysyimme kutakuinkin  suunnitelmassa sen jälkeen, kun jättiläismäinen messuhalli tuli hahmotetuksi.  Otan tässä esille vain kaksi mieleenpainuvinta kirjaesittelyä.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. Valitsin tämän esittelyn, koska olen jo kirjan lukenut,  kuunnellut  sen kuunnelmana ja on ollut suunnitelmissa ottaa se Hota-klubiin jossain vaiheessa.

 Kirja kertoo Irakista Suomeen tulleen Hussein al Taen pakolaisperheen tarinan. Perhe joutui pakenemaan henkensä edestä, kun isä kuului Saddam Husseinin vastaiseen vastarintaliikkeeseen. Kirjasta tekee erikoisen sen, että siinä katsotaan asioita lapsen silmin. Lapselle marmorikuulat, pikkukepposet, opettajan ihanuus ovat  isoja asioita. Lapsi leikkii samalla tavalla pakolaisleirillä kuin kotikadullakin, kunhan perusturva, äidin helmat ovat lähellä. Myös pakolaisleirin äitien yhteisyys on suuri suoja. Lapsi pääsee kammottavista asioista kuten isän etsimisestä vankilan ruumiskasoista sulkemalla silmänsä. Kun perhe joutuu kantamaan mitä tahansa salaisuutta, sillä on iso vaikutus lapseen, tekee vahvan erilaisuuden tunteen.  Myös nuoruuden rakastumiset, tarve samaistua toisiin, perheen ja ympäristön arvojen yhteen sovittaminen tekee yksityisestä yleisen. Hienosti Hirvonen kuljettaa päähenkilöä sitten  Suomessa pakolaisnuorukaisena, lapsena, joka joutuu toimimaan kodin ja yhteiskunnan välisenä tulkkina. Ikävä omaan maahan on kaiken kattava tunne kautta koko kirjan.

Eira Mollberg, Villahousuhäpeä. Tässä on sitten ihan rehellinen dokumenttiromaani. Kirjailija ei yritäkään kätkeä omia kokemuksiaan fiktion taakse, vaan sanoi rehellisesti, että kaikki kirjassa on totta. Nyt kirja on vasta luvussa, mutta vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Paljon on tapahtunut tälle naiselle ja kerronta on hyvin kaunokirjallista, kuvauksellista. Pieniä piikkejä lentelee sinne sun tänne. En tiennyt sellaistakaan, että elokuvaohjaaja Rauni Mollberg "testamenttasi"  tyttärelleen Eiralle ajatuksen tehdä dokumentti virolaisesta Pythistan luostarista. Eira pyysi dokumentaristi Pirjo Honkasalon tutustumisretkelle mukaan. Kaikki tiedämme, että syntyi palkittu dokumentti Mysteerio. Mollbergien roolia en tähän tiennyt. Eira Mollberg liikkuu paljon itänaapurissa Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin, näkee ortodoksisuuden kömpimisen kellareista ja paljon muuta. Ehkä tästä kirjasta lisää, kun olen lukenut.

Nyt kun tässä muistelen, että ketä muita kuulin, ei tule mieleen eli ei kovin merkittäviä kai olleet, vaikka kymmenkunta pistettä kolusin. Miina Äkkijyrkästä sen verran, että joutava pelle näihin kuvioihin. Tuskin osaa kirjoittaa, mutta olipahan rekvisiittana toimittajalle, joka on hänen elämäkertansa kasannut. Yhtään kirjaa en ostanut, lohikeittoa ja kahvia vain. Punainen myrsky minulla oli jo lainattuna ja kirjatoautolta hain tiistaina Villahousuhäpeän.
Vähän ennen Eira Mollbergin esiintymistä ko. salissa alkoi yllättävä vipinä. Tv-kameroita viriteltiin ja kravattimiehiä alkoi liikehtiä. Solmiothan eivät ole tyypillisen kirjamessuvieraan vaatetusta. Selvisi, että seuraava esittelijä oli pääministeri Antti Rinne elämäkertansa kanssa. Poistuimme, koska alkoi olla kiire junaan.
Sunnuntaina, enne messuille menoa kävimme Tapiolan jumalaisessa ortodoksikirkossa, josta pieni videonpätkä tähän loppuun näin tulevan pyhäinpäivän kunniaksi.

Palmu

Ajatellen H.O.T.A-klubia ryhdyin selvittämään, kuinka Palmu-hahmot päätyivät korkealle arvotetun kirjailija Mika Waltarin tuotantoon. Lähteenä "tutkimuksessa" käytin Mika Waltari - elämäkertaa Unio mystica, Panu Rajala, 2008.
Kirjallisissa piireissä 1920- luvulla vaikutti ja hämmensi Madame Craucher salonkeineen. Hän käytti mm. Waltaria häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen Olavi Paavolaisen koukkuunsa ja muutenkin kohteli kirjailijaa juoksupoikanaan. Tilanne oli niin hankala, että Waltari alkoi haaveilla  madamen kaasuttamisesta, mutta päätyi pehmeämpään tapaan päästä eroon tästä. Hän ikään kuin osti itsensä irti madamesta lainaamalla tälle rahaa. Murhahaaveesta syntyi kuitenkin 1938 ilmestynyt salapoliisiromaani Kuka murhasi Rouva Skroofin? Salapoliisiromaaneilla Waltari oli hoitanut unettomuuttaan, ei kuitenkaan suomalaisilla, Rajala nimeää Rva Stroofin ensimmäiseksi suomalaiseksi maininnanarvoiseksi dekkariksi. Ensimmäiseksi hän mainitsee Jalmari Finnen Veren lyhty 1928. Lajityypin kokeilu onnistui ja Waltari voitti kirjalla Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen sarjan. Kirja herätti laajan keskustelun ajanvietteen ja taiteen välisistä eroista, tutkijat alkoivat pohtia salapoliisiromaania, olihan siihen sotkeutunut itse Mika Waltari. Kirjasta filmattiin 20 vuotta myöhemmin, 1960, elokuva Kaasua, komisario Palmu.
Seuraava teos Komisario Palmun erehdys julkaistiin 1940. Siinä Waltari ruotii yläluokan mädännäisyyttä ja degeneraatiota kuten muissakin Palmuissa. Erehdyksessä vilahtelee myös Waltarin aikalaiskirjailijoita kuten P. Mustapää ja Lauri Viljanen, eikä välttämättä positiivisessa valossa. Särkkä varasi teoksen elokuvaoikeudet heti, mutta sekin elokuva tehtiin vasta 1960-luvulla. Ohjaajaksi Särkkä valitsi Matti Kassilan. Tämä kirjoitti itse elokuvakäsikirjoituksen. Hän kevensi romaanin rappiokuvausta huumorilla ja Joel Rinteen esittämä Palmu on kirjan Palmua ärhäkämpi. Erehdys on ensimmäinen filmattu palmu.
Kaasua komisario Palmua Särkkä ei halunnut tuottaa. Kassila sai kuitenkin tuottajaksi Mauno Mäkelän ja puhui entisen näyttelijäkaartin mukaan.
Tähdet kertovat, komisario Palmu-romaani syntyi kolmessa viikossa 1962, kun Kassila tahtoi lisää tarinoita. Rajalan mukaan Waltari halusi tällä kirjalla kokeilla osaako kirjoittaa koneella. Siis oliko hän kirjoittanut tähän saakka käsin? Kirjassa näkyy ajankuvana nuorison liikehdintä, lättähatut ja Helsingin rakennusympäristön muuttuminen. Katajanokalta oli juuri purettu Waltarille tärkeä Enso talo ja tilalle nousut laatikkorakennuksia. Waltari sijoitti murhan tapahtumat tähän purettuun taloon ja näin tallensi tarkalla kuvauksellaan talon historiaan. Näinkin voi ottaa kantaa. Kirjan ihmiskuvaukset ovat myös hienoja ja tarkkoja, vaikka juonirakenne vähän tökkiikin sekä kirjassa että elokuvassa. Ei parasta Waltaria.
 Lepää rauhassa, komisario Palmun Waltari kirjoitti näytelmän muotoon. Siinäkin otetaan kantaa rakennusten suojeluun, kun vanhan talon suojelija murhataan. Kassilan kiireet ja näytelmälakko vaikutti, että siitä ei tehty elokuvaa, eikä sitä ole missään julkaistu. Siksi Rajala ei kerro näytelmästä enempää, vaikka on toki näytelmän tutkijana lukenut.
Vodkaa komisario Palmu on Matti Kassilan kirjottama. Hän sai Waltarilta luvan käyttää Palmu-hahmoja. Waltari oli elokuvan ensi-illassa, mutta ei sanonut Kassilalle mitään teoksesta. Luultavasti ei pitänyt.

Nämä käsittelyssä lauantaina 28.9. klo. 14.00 H.O.T.A-klubissa, Pub Oravikoski

HOTA-klubi

Kaikkihan tiedämme, että kirjasta on moneksi. Niistä tehdään elokuvia, teatteriesityksiä, kuunnelmia. Kirja toimii viihdyttäjänä, tiedon lähteenä, terapiavälineenä, monenlaisen inspiraation kohteena tai jää parin sivun jälkeen pöydälle lojumaan. Kirjan tekijää, kirjailijaa, voi tentata, että kuinka tällainen tuli tehtyä tai siitä voi askarrella kaikenlaista hauskaa.

 Kirjoista inspiroituneina käynnistelemme  täällä Oravikoskella, Partasen Seija ja minä, HOTA-klubia.
Hota  tarkoittaa  Hyvää Oloa Taiteen Avulla. Nimellä on yhteys kaivoskylämme historiaan. Kun kaivoksen uumenissa tuppasi tulemaan päänsärkyä niin yhtiö tarjosi mainareille Hota-pulveria vähän kuin työterveyshuoltona tuomaan  Hyvää Oloa, ainakin parempaa.  Kaikenlaista legendaa liikkuu Hotasta. Pulverin nimi tuli intiaanien pyhää kukkaa tarkoittavasta sanasta, siksi pussin kyljessä intiaani. Vielä kaivoksen loppumisen  jälkeen (1984) entiset kaivosmiehet tarjoilivat toisilleen Hota-pusseja kuin tupakkaa. Luultavasti riippuvaisuus oli enemmän sosiaalinen, koska amfetamiini oli poistettu lääkkeestä jo ajat sitten.

Klubi-illat käynnistyvät  28.9. klo. 14.00  Pub Oravikoskessa Mika Waltarilla ja Komisario Palmulla.  Katsomme elokuvan Tähdet kertovat, komisario Palmu ja juttelemme tuosta Waltarin teoksesta. Kirjan voi lukea, mutta se ei ole välttämätöntä, eikä elokuvaa tarvitse jäädä katsomaan jos pelkkä kirjan käsittely kiinnostaa.
Muut illat ovat vielä auki. Ideoidaan yhdessä niitä. Ehkä teemme teatteriretkin johonkin. Ainakin Kuopiossa menee Stephen Kingin Piina ja Varkaudessa Myrskyluodon Maija. Keväällä voisimme kutsua  jonkun kirjailija paikan päälle. Kuka kiinnostaisi?  Jospa joku lauantai tekisimme joutavista kirjoista käyttöesineitä (ks.kuva) ja kuuntelisimme samalla runoja.

Kirjasta on moneksi

Kuoharit I-III

Kustannusyhtiö ntamon arvostettu perustaja, kirjallisuusmies, kääntäjä, runoilija Leevi Lehto kuoli vast ikään. ntamon uusimmista kirjoista olen tässä blogissa käsitellyt Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan. Nyt on vuorossa Jouni Tossavaisen Kuoharit I-III. Jouni Tossavainen on tuottelias kirjailija ja runoilija, savolainen ja hyvä ihminen.
 Kirjan ensimmäinen osa on itseasiassa kirjailija Matti Pulkkisen elämäkerta. Se, jota on yritetty aikaansaada vuosia. Kirjailija sanookin kirjassaan selityksen  Pulkkisseuran turhalle työlle " Niin myös Pulkkinen kuuluu tänä päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kustannustoimittaja Kati Hitruhin mukaan niihin "jokseenkin tuntemattomiin" tekijöihin, joiden elämäkerrat "eivät kokemuksemme mukaan löydä riittävää yleisöä"." (Kuoharit I-III s 9.) Siinä se on. Vain myynti merkitsee. Kulttuuriteoille ei löydy arvostusta. Onneksi toimittaja Tossavainen tapasi Pulkkista useiden vuosien  aikana, teki  huolellisia muistiinpanoja, säilytti ne ja vielä kirjasi tähän kirjaan. Historia tulee kiittämään! Kirjasta löytyy paitsi Pulkkisen persoonaa avaavia kohtauksia myös   teosten analyysia. Täytyy tunnustaa, että Elämän herrat on nipin napin aloitettuna hyllyssä. Siihen on ehdottomasti palattava.
Toinen osa käsittelee kirjailija Eino Säisää. Minun  on täytynyt olla jo pois kotoa, kun Säisän Kukkivat roudan maat kirjasarja alkoi ilmestyä. Ensimmäinen muistikuva on se, miten isä naurattelee kirjaa lukiessaan. Yläsavolaisena hän tunnisti kirjasta monia tuttuja hahmoja. Isän innostus varmaan tarttui, kun muistan lukeneeni Säisäni, luultavasti koti-ikävään Pohjanmaalla. Kukkivat   kuvaa yläsavolalaista sielunmaisemaa ja elämäntapaa sotien jälkeen. Pääsin lukemalla takaisin lapsuuteen. Näin sen nyt tulkitsen ja vasta nyt ymmärrän kirjojen merkityksen itselleni. Saattaa olla, että olisin unohtanut koko Säisän ilman Kuohareita. Kukkivat on nyt pysyvässä haussa omaan hyllyyni ja odotan, että pääsen niitä uudelleen rauhassa tutkimaan. Olisi mielenkiintoista katsoa, miten Epin ja minun yhteinen taival tällä kertaa taittuisi. Jukka Sipilä ohjasi kirjan pohjalta keskinkertaisen tv-sarjan, josta Säisä itse sanoo: "Mies vain juo ja pilaa minun elämäntyöni". Harmillista yleisradion rahojen tuhlaamista.
Kuoharit II:m yläotsikko on Kohti kesää  1979 ja siitä ensimmäinen osa nimeltä Aika saaressa 1987. Kohti kesää  on Jouni Tossavaisen omaa historiaa.  Olen jonkin verran nuorempi kuin Eino Säisä ja vähän vanhempi kuin Jouni Tossavainen, sopivasti siinä välissä, että jaan molempien kanssa samoja kokemuksia samasta ajasta, samoista maisemista. Kurjenpolven ja Pajusenmäen välinen matka on lyhyt, ehkä 20 km, Tervon Saariskylään tuskin sataa kilometriä.  Elän Epin kanssa 1950-luvun maaseutua, töllien sähköttömyyttä, rankkaa työtä taustalla vielä  sodan kumu, supistettua kansakoulua. Pois lähden Jounin kanssa kansanopistoon. Autot ja mankat samat, uutiset pieniä ja suuria, kaukorakkautta ja taustalla ikävä omiin maisemiin. Jossain vaiheessa eksymme hoitotyöhön, mistä Jouni jatkaa määrätietoisesti kohti omaa missiotaan, kirjoittamista, toimittajuutta. Minulle ei käy yhtä hyvin, jään vuosiksi vetelemään viivoja kakkalistoihin, lihon ja masennun. Näin käy, kun ei juokse. Nuori Jouni  sen sijaan juoksi ja kirjoitti v. 2014 Savonia- palkitun elämäkerran juoksija Hannes Kolehmaisesta, New Yorkin Lentävä suomalainen, Like-kustannus. Kuohareitten  loppuosa  etenee takaa eteenpäin, vähän niin kuin blogimerkinnät. Marraskuussa lähdetään menemään kohti edellistä kesää, ei seuraavaa. Tähän rakenteelliseen valintaan löytyy kirjan myöhemmässä vaiheessa filosofinen selitys.

Aika saaressa on Eino Säisän päiväkirjaromaani vuodelta 1980.  Tässä osassa   kirjailija menee kirjailijan sisään. Einojouni antaa tulla tuutin täydeltä kaiken maailman kirjallisille kuohareille kuten Jouko Tyyrille, Jari Tervolle, rusettikaulus Klingelle sillä intensiteetillä, ettei ole epäilystäkään, etteikö tunteissa ole aitoa  kokemusta. Samalla nousee vanhempi nuorempansa avustuksella arvoonsa.  Kirjailijoitten yleistä tuskaa kuvataan vaikeuksilla kustantajien ja palkintoraatien kanssa. Valitettavasti on edelleen se käytäntö, että Savonia palkintoraati valitaan Kuopion kaupungin poliittisten voimasuhteitten mukaan. Ei kysellä Kirjailijaliiton,  Kirjallinen yhdistys Vestäjien, taidetoimikunnan eikä minkään muunkaan kirjallisuutta lähellä oleva tahon kantaa. Tällehän nauraa kaikkien Suomen kaupunkien puuhevoset, ei yksin Kuopion. 
Kirjan viimeisessä osiossa tutustutaan kirjailijan  biologiseen isään. Kuoharit nimikin saa lisämerkityksiä, olihan Pauli Tossavainen eläinten kuohitsija ammatiltaan, myös lehtiasiamies.Tämä osa kirjasta on pitkälti Jounin omien kirjojen synnyn kuvausta. Mielenkiintoinen,  minulle uusi tuttavuus on rautalampilainen runonlaulaja, Elias Lönnrotin aikalainen Vihta Paavo, josta hän kirjoitti teoksen Vihtapaavo, Like 1999. Tossavainen siirtyy aiheesta toiseen vähän kai tajunnanvirtansa mukana. Murrepohdinta tarttuu mieleen. Se, miten suuri merkitys on murteella, oman  kielisellä  ajattelulla asioitten  ja tunteiden käsittelylle. Muistan sen hyvänolon  tunteen, kun kuuden Länsi-Suomen vuoden jälkeen menin Savonlinnassa paikallislinjuriin. Kuskin aksentti  tarttui korvaan kuin unohdettu äidin hellä suudelma. Tai kun soittelin työpaikkoja niin keskusneiti niin kauniisti sanoi, että yhistettäänpäs. Murteen peittelyllä saattoi olla minulle, vielä keskenkasvuiselle tytölle, kehitystä  taannuttava vaikutus mualimalla.
Kuoharit on miesten kirja. Naisia vilahtelee vähän siellä täällä, mutta he jäävät avoimeksi kuten kirjailija Makkonen (Oksanen?)  Oman isän tarinaa ja suhdetta häneen käydään läpi toisten isähahmojen, Pulkkisen ja Säisän rinnalla. Kaikki isät ovat sekä kuohareita että kuohittuja, myös kuohuva maistuu kenelle missäkin muodossa. Mielenkiintoinen on huomio siitä, että varsin moni taiteilija on menettänyt isän suhteellisen nuorena. Vaikka isyyttä pohditaan paljon, kirjalijan oma isyys jää vähemmälle, ehkä siirtyy seuraaviin teoksiin. Vaikka teos on jonkinlainen muistelma, tekijän perhe-elämään ei juurikaan päästä kurkistamaan ellei sellaiseksi tulkita sitä, että teoksen lukija, kuulija on kautta linjan sinä. Vaimoko.  Kuva hämyisestä loppiaisateriasta on hellä ja pehmeä kuin lepotauko kirjailijan hellittämättömässä työputkessa. Samoin hiihto omaan saareen talvi-illassa. Teini-ikäinen tyttö piipahtaa  kuvassa kuten teinit ainakin. Maailmalle lähteneen pojan ikävöinti kirjataan. Tällaisia asioita tarvitsemme ja hyvä, että muutama kuvaus on tarttunut tämänkin kirjan liepeisiin.
Kuohareita voi kuunnella kirjailijan itsensä lukemana tästä.

Heinäkuu 2019

Pitkästä aikaa Pömpelissä

Kuukausi meni Pömpelin ulkopuolella, vähän kodinkin, ei sentään itseni. Tein serkkuni Astan kanssa perinteisen kesäturneen.
Satakunnassa Honkajoella viivyimme muutaman päivän. Sieltä käsin kävin Porissa tervehtimässä rakasta, lähes elinikäistä ystävää. Tapasin Annelin 1974 Savonlinnassa ja se oli ystävyyttä ensi silmäyksellä. Astan kanssa istuimme yhden kauniin kesäillan Honkajoen kirkon edessä penkillä lähellä Sepon hautaa ja muistelimme häntä, myös pitkäaikaista ystävää, Astan aviomiestä.
Luin  Astalle Gerryn Ilmestyskirjan ääneen. Kirja kun ei ole Celia-kirjastossa, jota Asta käyttää. Oikeastaan kirjasta pitäisi tehdä uusi merkintä, aukesi kirja niin paljon syvemmin ääneen lukien ja kun Astan kanssa lukee, ei tarvitse googlailla. Suuri kunnioitus sitä sivistyksen määrää kohtaan, joka hänellä on. Myös näin keskustelemalla lukien teksti saa aivan uusia merkityksiä, jota yksin lukiessa ei tule ajatelleeksikaan. Tulimme siihen johtopäätökseen yksimielisesti, että Gerryn kyky nähdä tulevaisuuteen on käsittämätön. Tietysti toivomme, että hän olisi väärässä ja maailma menisi parempaan suuntaan kuin mitä se Ilmestyskirjassa menee. Myös olimme sitä mieltä, että Ilmestyskirja kuuluu ehdottomasti Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Närpiön Svartnäsissa, umpiruotsinkielisessä pikkukylässä, niin kaukana kaikesta, että jää verkkoyhteyskatveeseen, sijaitsee Astan suloinen  torppa.

Svartnäsin tupa

Perheellä, tätini sukukunnalla on tapana kokoontua siellä kerran kesässä, serkkuni Kain syntymäpäivien aikana "Kaitsun skapoihin" -  ovat kokoontuneet yli kolmekymmentä vuotta. Uskomaton, jotenkin kaurismäkeläinen tunnelma on siinä, kun istumme sähköttömän mökin pihalla nauttimassa  valkoisten liinojen päälle katettua ateriaa. Eikä siihen kuulu makkaraa, vaan siikaa, entrecota, lipstikkamuhennosta, shampanjaa (oikeaa, ei mitään kuohuviiniä) ja kaikkea, mitä  viiden tähden ravintolassa kuuluu olla. Minun panokseni ateriaan oli kyllä savolaiset muurinpohjaletut. Tarjoilun seremoniamestarina toimii Riikka vuosien kokemuksella.  Kulttuuria edustaa runo, jonka miehet tekevät savusaunaa lämmittäessä. Runon he lausuvat juhlallisesti ennen saunaa. Kortinpeluu edustaa mummolamme Nurkkalan perinnettä. Mummo siellä on opettanut lapset pelaamaan ja näin edistänyt matemaattista ajattelua. Myös Svartnäsissa läiskitään kortteja pitkälle yöhön. Ei se mitään uhkapeliä ole, vaan mukavaa yhdessä oloa hämärtyvässä tuvassa. Kiinnitin hyvilläni huomiota sellaiseen, että Astan ja Sepon poika Ari on perinyt isänsä luontevan tavan huolehtia, että pöydässä riittää syömistä ja juomista ja kaikilla on hyvä olla. Oli taas voimaannuttavaa tavata serkkuni, nuoruuskaverini  ja vaimonsa. Ali ja Nane ovat aina Ali ja Nane, vaikka kuinka harmaannumme ja hidastumme ja vaikka kuinka ympärillämme pyörii jälkipolvea kuten suloinen Sylvia.
Kiitos, että sain olla mukana juhlissa!
Loppukesää oli tarkoitus jatkaa patikoimalla Rautavaaran saloilla, meloa ja uida. Lastenlasten piti tulla näyttäytymään kunnolla, kun oli koko kesä mennyt ilman heitä. Säätkin olivat suosiolliset. Astan kanssa ilmoittauduimme pyhiinvaellusmatkalle Armeniaan, joka sitten peruuntui. Tuli kuitenkin luettua kunnolla munkki Serafimin Araratista itään - 12 avainta kauneuden ja kärsimyksen Armeniaan. Valamoonkin piti mennä opashommiin.
Sitten se pamahti, polvi asfalttiin keskellä kirkasta päivää, kaupan parkkipaikalla.

Äkkiä ylös (hävetti)  ja autoon, kotiin, josta saman tien takaisin kirkolle. Ei nimittäin nahka enää venynyt  polven ympärillä, kun nestettä pakkasi niin paljon. Tänään tulee kolmas viikko kyynärsauvoilla. Sen verran on menty eteenpäin, että paikallaan ollessa ei koske ja tässä Pömpelissäkin kärsii istua. Selvisin huippuhyvän omaishoitajan avustuksella. Kiitoskiitoskiitos! Lapsetkin piipahtivat yönseudun ja kisa kävi siitä, kuka auttaa eniten mummoa. Rakkaat! Tyttökin oli lomalla ja tukena omalla ammattiaidollaan. Kiitos Jenni! Siis ei tässä elämässä muuta voi, kuin kiitellä vain!

Referaatti Ilmestyskirjasta

Gerry Birgit Ilvesheimo: Ilmestyskirja (ntamo 2018) 

Kirjassa eletään vuoroin tätä päivää, vuoroin v. 2126. Rakkaansa Kia Kuusen menettänyt Christa Sandström masentuu, menettää elämän ilonsa ja suostuu tieteen koekaniiniksi, antaa siirtää tietoisen minänsä aluksi robottiin, sitten kissoihin ja näin ollen tulee valinneeksi itselleen ikuisen elämän. Myös taloudellinen tilanne on romahtanut. Saamme tietää, miltä tuntuu olla leipäjonossa, raahata tavaraa vetolaukulla ja toivoa, että naapurit luulevat hänen tulevan Tallinnasta. Kun vielä rakastettukin on menetetty, ei jäljellä ole mitään. Ei ihme, että siirrännäinen kelpaa. Taloudellinen tilanne paranee, kun S pääsee koehenkilöksi. Kirjan herkullisimpia kohtauksia on, kun S lähtee Amerikkaan, jossa hänen datansa siirretään robottiin ja häntä onkin kaksi, paitsi että robottina elämästä lohkesi iso pala ruoan ja seksin mukana eikä viinastakaan ollut iloa. Toisaalta ei tarvinnut kärsiä aikaerosta, krapulasta eikä vatsataudista-(Ilvesheimo s. 128).S:n ihmisruumis kuolee aplodien saattelemana ja aivot otetaan tutkijoitten käyttöön, mutta data säilyy ikuisesti, joskus jopa pelkkänä tiedostona. Kutkuttava yksityiskohta on, kun S on hyvästelemässä ihmisiä  ennen kuolemaansa niin kirjailija Ilvesheimo pyytää anteeksi, että kirjoitti S:n ja Kuusen tarinan ja nimittää kohtausta lukijoiden mielistelyksi ja lupaa, että jatko tulee olemaan helpompaa. Ilvesheimon mukana kohtauksessa on toinen kirjailija, pitkäkoipinen blondi. Vaikka en ole biograafisesti suuntautunut lukija, luulen, että se toinen on Laura Lindstedt. 

Kissa-Sandströmin mukana päästään kurkistamaan hyytävään tulevaisuuteen aina vuoteen 2126. Kissa asustaa Murmanskissa tutkija K:n kanssa. K tutkii markkinoiden hyödyksi, että kuinka saada ihmismieli hallintaan, kun kaikki muu data on jo kerättävissä tietoa. Koe-eläimet ovat tietenkin ihmisiä. Lähes koko elämä tapahtuu 2126 immersioseinällä. Se tallentaa jokaisen hengenvedonkin. Sen kautta voi harrastaa jopa seksiä, eikä se ole mitään pornografiaa, koska ihmiseen sijoitettu NS-siru toimii hermotasolla, jopa tallentaa aktit, että niitä voi sitten kelailla edestakaisin. Kätevät ovat puoli-immersiolasit, joihin voi ohjelmoida esimerkiksi kirittäjäjäniksen, vaikka pikajuoksijan, kun lähtee juoksulenkille.Kissa on pääasiassa informaatiota, jolla ei ole elämäkertaa, omaa ainakaan. Sillä ei ole sisäistä maailmaa. Ei tilaa, noita ruumiillisten olioiden ja esineiden välisiä suhteita----Ei ollut ketään, jolla olisi ollut kielettömiä sisäisyyksiä: ahdistusta, pelkoa, jännitystä, lumoa, nautintoa, ruumiin ja mielen valtaamia hyökyjä, joissa minuus räpistelee kuin kärpänen siirapissa. (Ilmestyskirja s 47). Tämähän on selvästi elämäntarkoituksen ja ilon kadottaneen ihmisen mielentila. Näköalattomuus voi johtaa juuri tuollaiseen robottimaiseen olotilaan meistä kenet tahansa. Teoksen toisen osan päähenkilö on Nike, jolla geenissiirtojen lisäksi on geenejä esivanhemmaltaan kuten Kia Kuuselta.  Ihmiset myyvät lastensa geenejä lääke- ja urheiluteollisuuden tarpeisiin. Koska perimälle ei voi mitään geeniteknikotkaan niin siksikö Nike on vähän omapäinen, itsenäiseen ajatteluun kykenevä.  Nike lähetetään Lappiin vahtimaan, että kukaan ei liiku luonnossa ilmaiseksi, eikä varsinkaan kalasta eikä marjasta. Koko luonnon omistaa globaali sijoitusyhtiö. Ivalon väkiluku oli kasvanut, koska vedenpinnan nousu on pienentänyt maapinta-alaa.  Lisäksi pohjoisen kultakaivoksissa tarvittiin työväkeä. Se kerättiin eri maiden ilmastopakolaisista. Yhtiö rakensi sinne yhdyskunnan palveluinen kuin Outokumpu ikään Oravikoskelle. Nike törmää luontopummeihin, joita hänen piti tulla vartioimaan. Hän istahtaa näitten kanssa nuotiolle ja jotenkin mieltyy heihin. Telkänpönttökapakassa Nike vähän ihastuu norjalaiseen tarjoilija Maaritiin. Maarit kuolee tautiin, joka on istutettu Murmanskin laboratoriosta karanneisiin koe-eläin-karkulaisiin. Nike ei geenisekoituksensa ansiosta saa tautia. Niken yksinäisyys tuntuu samalta kuin S:n yksinäisyys Kuusen kuolen jälkeen. Miksi rakkaudet katoavat kaikilta tämän kirjan henkilöiltä? Onneksi lopussa on vähän valoa kuitenkin.Välillä käydään kirjailija Ilvesheimon limbuksessa, tuonpuoleisen välitilassa, jonne joutuvat katolisen teologian mukaan mm. kastamattomat. Kirjailija vaikuttaa elävän ihan mielenkiintoista elämää limbuksessaan. Tällaiset kohtaukset sitovat kirjan tarinaa hyvin tähän päivään ja  historiaan.

Kulttikirjailija Oravikosken Kuninkaansillalla 2017

Kissa ottaa yhteyttä Nikeen immersioseinän kautta ja kehottaa menemään Helsinkiin Rottaholmaan. Siellä asustaa sekalainen joukko eri tavalla ajattelevia ihmisiä, joita pitäisi yhdistää ajatus, että kaikkia hallituksia on vastustettava ja vain itse olet ainoa auktoriteetti. Vaikuttaa kuitenkin, että paikalla oleva väki on vain apaattista istuskelijaa. Ehkä kissa on erehtynyt tai sitten koko Rottaholma on kansanperinnettä. Pettynyt Nike lähtee takaisin Lappiin, joutuu putkaan ja jossa syö nälkäänsä selliin jumittuneen työntekijän. Sehän on mahdollista, koska Nikellä on myös petoeläimen geenejä. Hän pääsee takaisin kotaan Marian luo ja yllätys, kissakin on siellä. Marian hän tapasi vaihtoehtoihmisten livebileissä ja tarjosi tälle kotaansa taudilta turvapaikaksi ennen Helsinkiin lähtöään. 

Vaikka kissa on pelkkää informaatiota, siihen on kuitenkin siirtynyt S:sta oikeudentuntoa ja huolta ihmiskunnasta ja maapallosta.  Se haluaa tappaa käärmedemonin Apophiksen.  (Apophis, maata kiertävä asteroidi, on kreikkalainen nimitys egyptiläisten Apen käärmedemonille, joka on pahuuden, hävityksen ja pimeyden jumala.)

 Pientä toivoa herättää se, että kaiken tämän järjestelmällisen markkinaehtoisuuden keskellä ja siitä huolimatta on säilynyt sitkeä, pieni joukko ihmisyyden puolesta taistelevia ihmisiä. Heikkoja he ovat vielä 2126, mutta ehkä ja ehkä...Koska isoäitinä omilla geeneilläni saattaa olla tulevaisuutta ja muutenkin ihmiskunnalle kaikkea hyvää toivovana haluaisin tämän  joukon paljon suuremmaksi ja vahvemmaksi.

Kyseessä ei ole tieteisromaani, vaikka sen tyylilajin piirteitä löytyykin rakenteesta, koska kautta kirjan mukana kulkee inhimillisiä sävyjä, filosofista pohdintaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Luulen, että kirjailija on kirjoittanut kirjan ennemminkin syvästä huolesta ihmiskunnan tulevaisuutta kohtaan kuin halusta kehitellä monimutkaista teknistä tarinaa maailman kehityksestä tai vielä vähemmän halusta mässäillä ihmisen riekaleilla. Kun kaikki revitään niin miksi ei ruumistakin. Tämä teos todistaa sen, että kirjailijat todella kykenevät ennustamaan tulevaisuutta intuitiollaan. On myös vaatinut valtavasti taustatyötä, että kaikki on saatu näyttämään näinkin uskottavalta. 

Erityiskiitos huumorille, joka vähän helpottaa lukijaa, vaikka kirjan loppua kohden hymy hyytyykin. Halusin kirjoittaa tämän referaatin, koska toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän upean teokseen, jolle toivon menestystä ja pitkää ikää ja että se saisi kaiken ansaitsemansa huomion kirjallisuuden kentässä.

Nurkkala

Minä keskellä äidin sylissä kuikuilen taakse, jossa tätejä,

 enoja, siskoja, isä valkoisessa paidassa. Edessä liuta serkkuja.

Lapsuuden suuria juhlahetkiä oli, kun alettiin suunnitella matkustamista äidin kotipaikalle Nurkkalaan. Matkaa ei maantieteellisesti ollut kuin 38 km Eniron reittikartaston mukaan. Autolla  sen sujauttaisi alle tunnissa, mutta 50-luvulla matkaan varattiin koko päivä. Ensin Pyöreen pysäkiltä junalla Iisalmeen, siellä, kun jäätelöt oli syöty juna-asemalla ja kävelty jonkin matkaa nupukivistä katua,  Makkosen  linjurilla Nurkkalaan. Autokyyti oli katkuinen ja pysähdyttiin joka talon kohdalla, jos tarve vaati. Pikkusiskolla oli tapana aina oksentaa ennen kuin päästiin Nurkkalan pysäkille. Usein meitä oli vastassa serkkulauma, tätejä ja enoja. Siltä ainakin tuntuu, että "kaikki" oli siellä aina, kun sinne mentiin. Nurkkala oli pikkuinen pellon ympäröimä mökki. Muutama lehmä, hevonen, lampaita haassa. Ukki oli hankkinut Nurkkalan pari vuotta ennen sotia. Näin perhe pääsi Ryönän sahan tuntumasta vähän väljemmille vesille. "Pois pappien silmien alta", kuten tätini sanoi. Ennen kaikkea Nurkkala oli oma. Ei tarvinnut käydä polkemassa kirkon urkuja vuokraa vastaan. Kun minä tulin kuvioon, Nurkkalan mummo ja ukki kuolivat aika pian. Ukista on yksi muisto. Siinä hän kynii kanaa aitan seinustalla. Ukin hautajaisista muistan, että minut nostettiin haudalta tullessa uunin pankolle sulamaan. Kun Heikki-eno toi morsiamen näytille, olin sanonut, että tyttöhän tuo on eikä mikään täti. Heikki-eno istui kiikkustuolissa ja veteli maniskalla haikeita slaavilaisia sävelmiä ja oli ilmetty James Dean. Nuori morsiamensa oli Marilyn Monroe. Yhdennäköisyys oli pikkutyön mielestä silmiinpistävä. Veikko-enon vinttipömpelissä pääsi tutustumaan ihmisen anatomiaan jännien lehtien kautta ja Inkku-täti kertoi hurjia kummitusjuttuja. Minulle on kerrottu, että oli ihan tavallista, että tuvassa luettiin kirjoja ääneen öljylampun valossa. Enot kävelivät käsillään ja tekivät kaikenlaisia voltteja pihamaalla. Taru kertoo, että sokea Liisa-mummo erotti vieraan askelista. Vieras käveli jaloilla.  Elämä 50-luvun Suomessa ei ollut helppoa, ei varsinkaan maaseudun pienviljelijällä. Kotimökistä oli lähdettävä etsimään omaa leipää tehtaisiin, savotoihin, kuka minnekin. Nurkkalan jälkeläiset pitivät huolen, että elämä on muutakin kuin työtä ja työtä. Jo kotikylällä, mutta ennen kaikkea  muualla osallistuttiin kaikenlaisiin kulttuuririentoihin. Oli lausujaa, näyttelijää, laulajaa ja poliittista toimintaa. Äiti kirjoitti sktesejä vielä 80-vuotiaana, ohjasi ja esitti niitä Vieremän Torpalla, kävi Kuntorannassa kursseja kurssin perään. Lassi-eno on saanut muc.dir. arvon kuoron johtamisesta.  Kun Nurkkalan perilliset alkoivat perustaa perheitä, syntyi huikea serkkulauma. Nyt oli jo mahdollisuus koulutukseen. Alkoi tulla maistereita, lääkäreitä, insinöörejä, ekonomia, professorikin ja jotka eivät niinkään kiinnostuneet koulun penkillä istumisesta, hakivat intohimonsa muualta kuten ammattisyhdistysliikkeestä tai yrittäjyydestä. Tuntuu, että jokaisella on ollut jokin missio, jota on seurannut.  Yhdistävä tekijä on perhekeskeisyys. Ukki ja mummo eivät ikinä arvanneet, miten heidän geeninsä liikkuvat maailmalla. Heitä tästä on kiittäminen. He loivat uskoa vaikeina aikoina, näyttivät, että elämä on aina elämisen arvoinen, aina löytyy hyvä syy elää ja aina on elämässä naurun ja ilon aihetta. Tällaisia tuli mieleen eilen Heikki-enon 90-vuotisjulilla  siinä uudemmassa Markku-Nurkkalassa, jos näin voi sanoa. Siellä raikui nauru kuin ennen vanhaan ja huumori kukki. Oli ihanaa kuulla helisevää lasten ja nuorten naurua. Miten siellä Nurkkalassa nauretaankin aina!