keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kulttuurr´kipale


Mittee myö syyvvään ja mille myö naaretaan
Mittee pannaan piälle ja keijen kanssa laaletaan.
Lompsastaanko kättä vae hierotaanko nokkoo
vae katotaanko pitkillä uppo-ootoo ukkoo.
Aatetaanko nuapur´rukka pahan päevän ylj
vae annetaanko ihan ite löötee avon sylj.
Millalaella tiällä joka päevä eletään
sitä kansankulttuuriksi koululoissa nimetään.
Mummovaenaan piirongista lööty salasoppi
Eepä runonrutaleita sieltä kukkaa kopsi.
Lähtisköhän kielikooluun vaeko kirkkokuoroon
vae oeskohan nuo körmyniskat tulleet ruokavuoroon.
Nyt ee aata lorutella enkä tännään paesta
ukko kun on kientämättä iänestämmää naesta.



tiistai 11. syyskuuta 2012

Löytäjä saa pitää (ja sotkea)?

Kun kullankaivaja saa hippusen kiiltävää Lemmenjoesta, on hän aarteensa ansainnut. Entä kun ulkomaalainen kaivosyhtiö upottaa koneensa maaperäämme, erittelee malmin, vie maasta ja jättää jälkeensä raiskatun aukion, joka kaiken lisäksi liruttaa uumenistaan raskasmetalleja vesistöihin vielä vuosikymmeniä?
Vuoteen 1994 asti lainsäädäntö rajoitti kaivostoiminnan kotimaisen teollisuuden yksinoikeudeksi, mutta nyt uusi laki sallii myös kansainvälisten yhtiöitten harjoittaa toimintaa. Muualla maailmassa malmi on valtion omaisuutta, mutta Suomessa ulkomaisia kaivoyhtiöitä ei edes veroteta, vaikka 70 % kansalaisista kannattaa kaivosveroa.
Australialainen kaivosyhtiö Altona Mining hakee lupaa aloittaa nikkelin ja kuparin louhinnan Oravikoskella. Leppävirran kunta suhtautuu toimintaan myönteisesti, koska ” leppävirtalaisilla yrityksillä saattaa olla mahdollisuuksia päästä kaivostoimintaan mukaan”. (Virve Wright Soisalon Seutu 9.8.2012). Siis edes kaivoksen työllistävästä vaikutuksesta ei ole varmaa tietoa.
Kaivostoiminnan aloittaminen tarkoittaa räjäytyksiä, raskaasta liikenteestä koituvia häiriöitä, kuten pölyä ja meluhaittoja, joista asukkaat saattavat joutua kärsimään kilometrien päässä kaivoksesta. Maisema muuttuu peruuttamattomasti, ja vesistöjen tila heikkenee entisestään. Luonnonarvojen heikkenemisen myötä harrastus- ja virkistysmahdollisuudet vähenevät ja alueen viihtyvyys heikkenee.
Kotalahden kaivostoiminta loppui 1987. Jäljelle jäi ruma jätealue, jonka metsittyminen kestää vuosikausia.Arkkuselästä löytyi vuonna 2011 nikkeliä 2700mikrogm/l. Talousvedessä sitä saa olla enintään 20 mikrogm/l. Ehkä ei pitäisi juoda Oravilahden vettä, mutta kalat siellä kuitenkin joutuvat asumaan. Ehkä ei pitäisi kalastaa.

Valkoisesta koirasta tulee uintiretken jälkeen kullan – siis nikkelinruskea ja kun joutsen laskeutuu kaivoksen jätealueen vesialtaaseen, sen alaosa muuttuu ruskeaksi.

Onko uuden kaivostoiminnan hyöty- ja haittasuhteita tarkasteltu riittävästi ja tarpeeksi kattavan tiedon valossa, kun lupia sille on puollettu? Onko esimerkiksi Talvivaarassa esiintyviä ongelmia hyödynnetty riskikartoituksessa?
Onko kaivostoiminta ylipäätään mahdollista ilman ympäristöpäästöjä ja voittojen virtaamista ulkomaille?

tiistai 7. elokuuta 2012

Puheenvuoro Savon Yrittäjien vaalipaneelissa 7.8.2012

Tarkastelen Leppävirran elinkeinokenttää tässä puheenvuorossa pienyrittäjän näkökulmasta, teemana hoiva- ja hyvinvointiyrittäjyys sekä pienyrittäjän asema.

Pörssiyhtiö on minulle pelottava sana niin kuntalaisena kuin yrittäjänäkin. Viekö se leivän pienyrittäjiltä? Tekeekö se jonakin päivänä kunnalle palveluista sellaisen tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä, jolloin käy kuin elokuvassa Kummisetä: löydät vuoteestasi rakkaimman hevosesi pään.
Kun toimintoja ostetaan yksityisiltä, tulee aina huolehtia, että tarjouskilpailut pysyvät reiluina ja kooltaan sellaisina, että pienet paikalliset yritykset pystyvät niihin osallistumaan.

Tällä hetkellä Leppävirralla on sekä kunnan, kolmannen sektorin että yksityisten tuottamaa palvelutoimintaa. Yhteistyö on pääasiassa hyvää, mutta sitä voisi edelleen tiivistää vaikkapa luomalla varahenkilöstöjärjestelmä ja henkilöstön koulutustoimintaa. Miksi ei myös henkilökuntakierto helpottaisi ja piristäisi kuormitettua hoivakenttää.

Uutena toimijana voisi aloittaa pieni Perinnepäiväkoti, joka tarjoaisi sekä lapsille, että vanhuksille päivähoitoa. Ei niin, että lapsille tuotaisiin joku mummo näytille, vaan vanhukset ja lapset eläisivät luontevasti päivän toistensa kanssa niin kuin ennen vanhaan maalaistaloissa. Nykyinen pirstaleinen työelämä ei juurikaan anna mahdollisuutta tähän perhepiirissä. Päiväkodin visio olisi siirtää paikkakunnan kulttuuriperinnettä jälkipolville konkreettisen tekemisen kautta ja opettaa lapsia suhtautumaan luontevasti ikääntymiseen ja sen tuomiin erityispiirteisiin.

Suomalaisilla on vahva luontosuhde ja meillä Leppävirralla on luonto lähellä, jonka varaan on helppo ryhtyä rakentamaan kaikenlaista hyvinvointia edistävää toimintaa.
Joku voisi perustaa vaikkapa johonkin tyhjään kyläkouluun tällaisen Metsämajan, jossa voisi järjestää luontoarvoja korostavaa toimintaa. Tätä voisi kehitellä yhdessä matkailuyrittäjien, maatilojen ja Vesileppiksen kanssa. Metsämaja voisi toimia samalla paikallisten kulttuurintuottajien kotipesänä, miksi ei vaikkapa osuuskuntatyyppisesti.
Perinnepäiväkodin ja Metsämajan lisäksi nopeassa katugallupissa toivottiin antikvariaattia, seksishoppia ja Oravikoskelle baaria.

Pienet yrittäjät ovat tärkeitä paikkakunnalle ja heitä tulee tukea sekä kuntana että kuntalaisena.
Tulevissa vaaleissa pyörähtää euro jos toinenkin: suositaan tässäkin asiassa paikallisia toimijoita: valokuvaajia, graafisia suunnittelijoita, kirjakauppaa, mainosten jakajia, paikallislehteä. Ehdokkaat kaunistautukoon paikallisessa kampaamossa ja eikä haeta edustusasuja Citymarketista. Pidetään vaalirahat paikkakunnalla.

Ostamisen lisäksi pienyrittäjä kaipaa joskus pientä kiitoksen sanaakin. Vuoden yrittäjäpalkinnon saa yrittäjäjärjestöaktivisti ja ne, joiden mielenkiinto ei kohdistu järjestötyöhön, saavat itse vuolla pokaalinsa.

Toppuuttelisin liian aktiivisesta yrittäjyyteen kannustamisesta.
Yrittäjyydestä haaveilevalla pitää olla vankkaa alansa osaamista ja intohimo omaan työhönsä. Se, että kokee antavansa iloa ja hyvinvointia asiakkaalleen, tekee yrittämisestä eettistä.

Pienyrittäjien ja etenkin itsensä työllistävien yrittäjien asema on hyvin samankaltainen palkkatyöläisen kanssa, joskus jopa heikompi. Tästä Vasemmistoliitto on huolissaan.
Ymmärrän, että teollisuus tuo työpaikkoja, mutta haluan tukea myös sellaista elinkeinopolitiikkaa, joka ei kuormita luontoa ja tuottaa mahdollisimman vähän lisää tavaraa. Toivon, että kuluttajat ostavat mieluummin palveluja kuin roinaa.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Kolme kuntaa, kolme virkamiestä

Tapaus 1.

Maija ja Matti tekivät 3-vuorotyötä paperitehtaalla 40 vuotta, maksoivat veronsa, elivät terveellisesti ja säästeliäästi. Lapsia ei siunaantunut, jäivät eläkkeelle. Matti kuoli. Maija jatkoi elämää kodissaan, kunnes herra Alzheimerin myötä Maijan asiat siirtyivät edunvalvojalle. Tämä löysi Maijalle hyvän kodin naapurikunnan pienestä hoitokodista, möi Maijan talon ja sijoitti rahat Maijan hoitoon. Maija asui ja voi hyvin hoitokodissa neljä vuotta. Sitten rahat loppuivat. Edunvalvoja haki Maijalle maksusitoumusta hänen kotikaupungistaan. Virkamies vastasi, että ei niitä niin vain tipu ja niin siirtyi Maija kotikuntansa palveluyksikköön, jossa kuoli kahden kuukauden kuluttua. Hoitokotiin oli sijoitettu samaisen kunnan muita, myöhemmin tulleita asukkaita, joiden ”vaihtamista” Maijaan pontevasti esitettiin. Ei auttanut.

Halusiko virkamies näpäyttää toista virkamiestä, edunvalvojaa, kärsijänä Maija, joka oli säästänyt kunnan rahoja vuosia asumalla hoitokodissa omalla kustannuksellaan?

Tapaus 2

Pikkuinen, arka, ja asuntoonsa eristäytynyt Taimi, virallisesti mielenterveyskuntoutuja, ei enää kyennyt asumaan omassa kodissaan. Kotikunta päätti sijoittaa Taimin yksityiseen hoitokotiin, kun sillä hetkellä ei sattunut omassa kunnassa olemaan paikkaa. Arka Taimi vahvistui nopeasti hoitokodissa, pelokkuus katosi ja puhumaton Taimi alkoi ilmaista asiansa jopa sanallisesti. Parin vuoden kuluttua virkamies kyseli hoitokodista, että karkaileeko Taimi. Eipä tietenkään karkaile, kun kykenee ottamaan vain muutaman askeleen kahden tukemana. Taimi oli virkamiehen mielestä sopiva henkilö sattumalta vapaana olevalle paikalle yksikköön, jossa on ovet auki. Invataksi haki Taimin pois. Samaan aikaan hoitokodissa oli kyseisestä kunnasta muitakin asukkaita, joiden siirto ei tullut kysymykseen, kun he saattavat karata.

Näin toimii virkamiehen pelilauta nappuloina eläviä ihmisiä.

Tapaus 3

90-vuotias muistisairas Anni pärjäili kotona runsaan kotipalvelun ja omaisten turvin. Anni sairastui sairaalahoitoa vaativaan keuhkokuumeeseen. Kun suonensisäinen lääkitys oli ohi, virkamies päätti, että heikentynyt Anni siirtyy palvelukotiin. Siellä hänet sijoitettiin huoneeseen, joka oli suunniteltu kampaamoksi, mutta paikallisten ihmisten mukaan siinä oli käynyt kuolemassa monta ihmistä. Huoneessa ei ollut hälytinjärjestelmää, ei huonekaluja, ei vessaa, jota hätääntynyt Anni kovasti kyseli. Lakanat ja lääkkeet piti tuoda kotoa. Tytär löysi Annin seuraavana päivänä kovissa kivuissa ja tilasi ambulanssin, kun henkilökunta ei suostunut sitä tekemään. Sairaalassa Annilla todettiin alkava infarkti ja alhainen hapetus, johon hän sai lisähappea ja sydänkipuihin vahvan lääkityksen. Tätä hoitoa hän ei olisi saanut palvelukodissa, vaan olisi kuollut koviin kipuihin henkeä haukkojen.

Virkamies nähtäväsi katsoi, että ongelma nimeltä Anni poistuu häneltä parhaiten palvelutalon entisessä kampaamossa.

Vanhusten nimet on muutettu. Millainen hirviölauma onkaan liikkeellä vanhustenhuollossa?

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Saako haaveilla?

En ymmärrä kunnallispolitiikasta höykäsenpölähystä, mutta eikös tämä koko kuntahässäkkä johdu yksinkertaisesti siitä, että Suomessa väki vähenee, automatisaatio syö ihmisvaltaiset työpaikat ja ihmiset kouluttautuvat ammatteihin, joita ei voi harjoittaa ”korvessa”.
Kunta itsessään ei vie kouluja, vaan koululaisten puute. Kunta ei vie kauppoja vaan asiakkaitten puute. Jos ostajia piisaa niin kyllä myyjiäkin, tämä on kaupan laki.

Jo vuosikausia on terveyspalveluja järjestetty kuntien yhteistyöllä, himmeleillä, joiden päätöksenteon monimutkaisia prosesseja tuskin kukaan hallitsee. Veret tutkii Islappi, keuhkot kuuntelee Kysteri. Logot muuttuvat. Himmeli viuhuu katossa, kaukaa katsottuna nättinä, mutta hajoaako tiukemmalla tutkimisella olkikasaksi? Tietävätkö edes valtuutetut, miten asioita niissä hoidetaan saatikka tavallinen kuntalainen? Näin äkkiseltään vaikuttaisi paremmalta, että kuntayhtymien sijasta asioita hoitaisi yksi kunta.

Jottei tästä seuraisi näennäisdemokratialla toimivaa uutta himmeliä, pitäisi koko kuntakeskutelun rinnalla yhtä aikaa ja yhtä kovaäänisesti puhua lähidemokratian luomisesta. En sano turvaamisesta, koska ei se kovin hyvissä kantimissa ole tälläkään hetkellä, kiitos jäyhän poliittisen järjestelmän, joka lakisääteisyyteensä nojaten viis veisaa eläjien mielipiteistä ja tarpeista. Väestö on tähän tottunut ja elää kuin haaleessa veessä mitään pyytämättäkään.

Voisiko olla mahdollista, että kuntavaali olisi kaksiosainen: yhdellä lapulla valittaisiin suurvaltuusto, joka hoitaisi kustannustehokkaasti korkeatasoisen terveydenhuollon ilman kuntien keskinäistä riitelyä rahoista. Ihmiset saisivat elää kauan ja terveinä omilla kylillään. Toisen asteen koulutus voisi myös olla tämän kunnan hoidossa. Tällä kunnalla olisi suuri väestömäärä.

Toisella lapulla valittaisiin pitäjäneuvosto. Pitäjiä olisivat nykyiset kunnat. Neuvostolla olisi lakisääteinen oikeus päättää alueensa kaavoituksesta, lasten, vanhusten ja vammaisten perushoidosta ja peruskoulusta sekä liikunta- ja kulttuuripalveluista. Tietysti sillä olisi verovaroista ohjattu budjetti toimintansa rahoitukseen. Näin säilyisi jokapäiväiset palvelut ja päätöksenteko lähellämme. Arvokas kotiseutuidentiteetti vahvistuisi.

Pitäjä tukisi asukkaiden henkistä hyvinvointia kannustamalla osallistumaan päätöksentekoon ja yhteisöllisyyteen erilaisten harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kautta. Henkinen kasvu jatkuu hautaan saakka. Sitä tukemalla raihnaisuus hidastuisi ja suurkunta säästäisi.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Retki Savonlinnaan

Vanha kotikaupunki. Järvituuli puhaltaa entiseen tapaan. Näen itseni kävelemässä sillalla vihreä, leveä takki päällä, viimeisilläni, vyötärön ympärys 105 cm ja pituus 155. Naapurin mies sanoi, että siellä se menee kuin pieni norsu.
Sitten juoksen sillan yli kiivasta vauhtia tärkeään kokoukseen. Ostan kioskista tupakkatopan, jonka sisällöllä maksan kokouksissa pummaamani tupakat. Tupakkalakko ei kestänyt kokoussauhutteluja. Nyt viimeisestä savukkeesta on kulunut 18 vuotta.



Kaupungintalo, entinen Lyseo, ei ole muuttunut. Samat verhot, lamput ja tuoksut. Ajan kulun huomaa vain miespuolisten valtuutettujen päälaesta, jotka loistavan valtuuston lehterille. Monet heistä olivat 30 vuotta sitten nousevia tähtiä, nuorison edustajia.

Tosin erotan joukosta isänsä näön perusteella myös Koikkalaisen Jaron (kesk), jota on tullut pulkalla vedeltyä. Kuulema ryhmänsä pääideologi. Hyvä Jaro!

Backmanin Jouni (sd) oli reipas vanhainkodin talonmiehen poika ja vanhukset mielellään äänestivät ”meidän Jounia”. Ovat äänestäneet valtakunnan päättäjäksi asti.

Entäs Turusen Kaitsu, uusi senaattori (ps). Kaitsu oli 1980-luvulla Selmun (Savonlinnan elävän musiikin yhdistys) puheenjohtaja ja muutenkin virkeä nuori mies. Jokainen kulkekoon omat polkunsa, suvaitsevaisena koetan ajattelen Kaitsusta.

Lehterillä istuu myös ajaton Löppösen Maukki, (ikuinen kansalaisaktivisti) anorakissaan ja maihareissaan tuttu huolen ryppy otsalla. Maukki oli ja lienee edelleen tuttu näky sillankorvassa jakamassa tiedotteita milloin mistäkin tärkeästä asiasta. Kunnia sitkeälle huolelle maailman tilasta. Maukin paikka olisi valtuustosalissa eikä lehterillä.

Bilundin Julle (vas) jaksaa ihmetellä kuntaliitoskiimaa, joka on vallannut maan. Toisin kuin Maukin, Jullenkin hiustyyli on muuttunut.

Paikallisesta lehdestä luen tutustakin tutumman otsikon: Orkesterin tila vaakalaudalla. Vieressä kuva harmaantuneesta Vesiojan Hannusta, jota olin valitsemassa kuoronjohtajaksi 30 vuotta sitten.
Lehtijutun sisältö on pysynyt samana vuosikymmenet. Uskomatonta, että kulttuurikapunki Savonlinnassa ei ole edelleenkään omaa kaupunginorkesteria, vaan pumppu joutuu sinnittelemään yhdistyspohjalta. Ihmettelen, että Hannu jaksaa.



Muutosta edustaa tämä ohikulkutie, jolla kai halutaan varmistaa turistien ohiajo. Vaikka sydän on tässä asiassa Pro Savonlinna-liikkeen puolella, on silti tunnustettava, että saattaahan tuo tie helpottaa paikallisliikennettäkin.




maanantai 2. tammikuuta 2012

Henkilkohtainen on poliittista




On kesäinen, lämmin päivä, lapset puettu parhaimpiin. On tultu päivittämään kuulumisia!
Meikäläinen kiemurtelee tuossa äidin sylissä, ei malta istua, kun takana on siskoa, serkkua, tätiä, peräti kuusi enoa, isä ja ukkikin . Mistä he tulivat, kuka otti kuvan, kuka puuttuu, miltä he kuulostavat, tuoksuvat, tuntuvat, mitä he toivovat, mitä opettavat?


Tammikuussa alkaa Pohjois-Savon Vasemmistonaisten järjestämä elämäkertakirjoituskurssi, joka kulkee työnimellä Ohdakkeiden tallaajat.
Elämäntarinan kirjoittaminen on ainutlaatuinen retki. Matka ei välttämättä ole helppo, eteen saattaa tulla kaikenlaista. Matka kuitenkin kannattaa, koska eletty elämä saa merkityksen usein vasta jälki-käteen ja vasta kirjoittaessa sille löytyy muoto. Yllättäen muistoissa on informaatiota myös nykyisistä ajatuksista, toiveista, motiiveista ja uskomuksista.

Kurssilla tutkitaan erityisesti sitä, millaiseen yhteiskuntaan/ sukuun/perheeseen olemme syntyneet ja mikä vaikutus näillä on ollut arvoihimme, asenteisiimme ja elämänvalintoihimme. Samalla avautuu myös se, minkä merkityksen minä jätän omaan elinpiiriini.

Tutkimme siis elämäämme ylisukupolvisuuden ja oman sosio-kulttuurisen taustamme kautta.
Henkilökohtaista historiaa käsitellään kehityspsykologian ja erilaisten elämänkaariteorioitten kautta apuvälineenä monipuoliset kirjallisuusterapettiset menetelmät.
Kurssi on avoin kaikille, jotka haluavat tallata ohdakkeet ja tylsät pöpeliköt kedonkukkien tieltä!

Kurssin tarkempi esittelytilaisuus on Siilinjärven, Kuuslahden työväentalolla 14.1. 12.00- 14.00.
Kurssi on avoin myös miehille!