maanantai 7. maaliskuuta 2011

Pääseväthän koirat taivaaseen


Myrna Firenzia










Näin unta, että toistelin oudon kuvan vieressä : he is not killer. I now. Huusin tätä lausetta, eikä se tahtonut millään tulla kurkusta ulos, niin kuin painajaisessa käy.
Aamu tuli. Kävimme pikkulenkillä. Ajelimme Kuopioon ja koko matkan rapsuttelin sinua ja kehuin, kuinka hieno tyttö siinä on, maailman kaunein lagotto. Puoli tuntia sait haistella sydämesi kyllyydestä uusia ja ihania, vieraiden koirien tuoksuja ja peitellä niitä omilla hajuillasi. Puoli tuntia sinun kipeille polvillesi on paljon ja mieluusti jäit autoon odottamaan, kun menin hoitamaan käytännön järjestelyt. Valitsin pahvisen uurnan. Tuhka tulee kotiin postiennakolla ja ripotellaan onnelliseen metsääsi.
Vapisit alkupiikin edessä, mutta sitten rauhoituit, laskit luottavasti kuonosi jalalleni ja tuhisit kuten aina unen ja valveen rajamailla. Kun eläinlääkäri nosti sinut lavitsalle, vielä häntäsi hieman heilahti, kun sinulle kuiskasin viimeisen kerran: mamma rakastaa Myrnaa. Sitten kaikki oli ohi.
Tanssii susien kanssa - mies soitti juuri silloin: saiko Myrna piikin? Tämän täytyi olla enemmän kuin sattuma. Hän ei tiennyt matkastamme, koska halusin hoitaa tämän asian kahden vain sinun kanssasi. Tiesin, ettei se suuremman saattoväen kanssa olisi onnistunut. Nyt illalla Jouni sanoi, että hän tiesi sen aamulla klo. 9.00 samaan aikaan, kun varasin ajan eläinlääkäriin. Jotka ovat susien sukua, tietävät kyllä.
Viisi onnellista ja vauhdikasta vuotta, ehkä liiankin, koska molempiin polviisi kehittyi tuona aikana paha nivelrikko. Mitä enemmän hyppelit itsellesi ominaisella tavalla, sitä hankalammat olivat yöt kipulääkityksestä ja piikeistä huolimatta. Murisit ja ulahtelit sängyn alla. Kahdella kipeällä jalalla kävely on tuskallista.

Jos koirilla on taivas, haluan sinne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti