perjantai 22. kesäkuuta 2018

Lähtemisestä


Saatoin olla levoton sielu jo syntyessä. Tulin maailmaan vain yhdeksän vuotta sotien jälkeen. Ilmassa oli jälleenrakentamisen dynamiikka ja ainakin meillä maattomilla epävarmuutta tulevaisuudesta. Perheenä elettiin liikkuvaa elämää. Siitä on pelkästään hyviä muistoja. Kotoa käsin lähdin jatkuvasti. Olin varsinainen kyläluuta. Pienellä kylällä ei ollut monta taloa, mutta lähes kaikissa lapsia ja kaikki piti kiertää vähintään kerran viikossa. Kesät menivät tätien ja enojen autojen takapenkillä seilatessa väliä Pietarsaari- Savo. Toisten kyydissä menin ja toisten tulin. Maailman hahmottamisen kannalta on ollut merkittäviä kesät kaupunkilaisserkkujen kanssa, poikia muuten. Ikiajoiksi on aistimuistiin jäänyt kuuman asfaltin haju, kun sai ajaa kovalla tiellä polkupyörällä. Entäs venematkat meren saaristoon! Toki myös korven kinttupolkupyöräilyt, tien jokainen lätäkkö on syvässä muistissa ja isän kanssa tehdyt yölliset onkimatkat Pyöreen järvelle. Kala söi hyvin aamuyöstä.  Jo 16-vuotiaana lähdin kotoa, piikomaan, opiskelemaan, töihin, naimisiin. Olen asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Tähän päälle kun lisää eri opiskelu- työ- ja harrastuskuviot niin ei ihme, että on jäänyt tunne, että lähteä pitää. Ainoat lähtemiset, mitä harmittelen, sijoittuu  lasten lapsuusaikaan. Olisi voinut jättää jonkun menon vähemmälle varsinkaan, kun ei se vallankumous sitten tullutkaan. Anteeksi äidin keskenkasvuisuus muutenkin.

Tästä päivästä saattaa tulla kuva, että minä sitä ravaan jatkuvasti jossain. Totta on, että paljon on kiinnostavaa, jonne pitää mennä. Puhunkin nyt enemmän yksityisestä lähtemisestä. Ennen oli pakko lähteä, halusi tai ei. Nyt saa valita menemisensä. On kuitenkin hyvä miettiä,  että onko lähtemisestä tullut itsetarkoitus. Sitä ryhdyin pohtimaan, kun kävimme Pia kanssa mm. tästä kirjeenvaihtoa.

Minä: En ole terve. Oli tosi vaikea soittaa X:lle ------ Piti tosissaan pakottaa itsensä soittamaan ja kun puhelin hälytti, olin ihan paniikissa. Onko minusta tulossa mökkihöperö erakko?

Pia: Huomenta, olet terve, mutta olet herkkä ja vaistonnut sen, mikä on tämä aika! Sinä olet varmaan myös mökkihöperö erakko, kuten minäkin, mutta niin tällaisten kirjoittavien ihmisten tulee ollakin. (Lue Siri Hustvedtin Vapiseva nainen, jos et ole lukenut, saatat muuten ollakin lukenut, miten se nyt oli tämän Hustvedtin kanssa? Mulla on sulle…. odotas... mikäs se nyt olikaan, minkä haluaisin lukea kolmannen kerran, taide- ja kulttuuritodellisuutta käsittelevä … Aaro antoi mulle toisen kappaleen sitä.. Säihkyvä maailma … siinä on neurologiaakin.. Saat sen Aaron mulle antaman kappaleen, kun sain nyt Aarolta niin monta kirjaa viime tapaamisella.

Siis nyt, kun ei ole pakko mennä mihinkään niin pienetkin lähdöt ja kohtaamiset ovat työn takana. Tähän tosin vaikuttaa se, että nykymenetelmin voi olla yhteydessä ihmisiin muutenkin kuin lähtemällä. Sukulaisten ja tuttavien kukkapenkit tulevat tutuiksi ihan sohvalta käsin. Nykyisin voi olla suhteellisen helposti sosiaalinen ihan kotoa käsin. Vai onko se sosiaalisuutta, onko edes tarpeellista. Juuri tästä Pia sanoo, että aika on tämä.  Käykö niin, että kun on paljon virtuaalisessa kontaktissa ihmisiin, ei enää uskalla ottaa edes puhelua kenellekään. Voi sentään. 

Kyllä minä lähteä haluan edelleen ainakin lastenlasten juttuihin, kirkkoon ja kiinnostaviin kulttuuritapahtumiin. Menen mihin vain, missä  on jokin itseä kiinnostava funktio. Yleisönä olisin  vaikka joka päivä lähes missä tahansa tilaisuudessa paitsi viinijuhlille en viitsi lähteä seisoskelemaan. Se on tällaisen lyhyen ihmisen hankala kökkiä väkijoukossa, kun ei näe mitään. Siks toisekseen onko mieltä mennä viinijuhlille ryystämään olutta kertakäyttötuopeista. Olen kerran ollut, enkä muista, juotiinko siellä viinikin kertakäyttömukeista., kun en juo viiniä (närästää). Muutenkin olen sillä tavalla vanhanaikainen, että juhlan on oltava juhla kattauksineen kaikkineen. En kokenut tapahtumassa mitään juhlaa. 

 Pia tuossa kirjeenvaihdossa avaa, että kotona oleminen, mökittyminen saa olla yhtä arvokas vaihtoehto kuin jatkuva ravaaminen. Helpottava havainto. Sitä paitsi kirjallisuuden ystävä on aina jossakin muualla kuin fyysinen habitus. Loppujen lopuksi paikka ei ratkaise elämänlaatua. Se ratkaisee, öllötätkö vai elätkö.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti