keskiviikko 12. syyskuuta 2018

PIETARSAARI


Pietarsaari on minulle unien alitajuntainen kaupunki siinä missä Pajusenmäen korpipolut. 
Viime lauantaina vietimme siellä  minulle rakkaan Ellu-enon muistojuhlaa. Ellu oli äidin toiseksi nuorin veli. Iloinen ja komea, lapsuuden odotettu vieras niin kuin kaikki muutkin äidin sisarukset. Minulla oli alun perin seitsemän enoa. Jäljellä enää kaksi. Kiuruveden Nurkkalasta lähtöisin oleva sisarusparvi on tiiviisti sitoutunut toisiinsa. Heistä yli puolet lähti nuorena Pietarsaareen tehtaisiin töihin. Meille Savoon jääneille oli juhlaa, kun sieltä tultiin joukolla kesäloman viettoon sukulaisiin. Talvisin serkkuja pölähti junalastillinen hiihtolomalle. Minä aloin jo alle kymmenen vuotiaana seilata kodin ja Pietarsaaren väliä milloin kenenkin kyydissä. Korven tyttö näki kaupunkielämää ja pääsi seikkailemaan serkkujen kanssa omenavarkaisiin sun muuhun jännittävään.
 Olin 16-vuotias, kun lähdin Pietarsaareen hoitamaan Ellu-enon lapsia. Se oli tapa siihen aikaan, että sukulaistyttö tuli lapsenlikaksi. Voin sanoa, että asuminen enon perheessä oli hyvin pehmeä lasku omaan elämään. Ellu ja Katri olivat aidosti kiinnostuneita nuoren asioista. Heille pystyi kertomaan poikajutut ja muutkin murheet, ehkä erilailla kuin olisi omille vanhemmilleen olisi ikinä  kertonut. Minua pidettiin tasavertaisena aikuisena ja perheenjäsenenä.  Se kasvatti vastuuntuntoa. Lähellä asuvat saman ikäiset poikaserkut olivat hyvä turva liikkua nuorten menoissa. Kävin rippikoulun Pietarsaaressa ja se kyllä oli ovi koko oman ikäluokan suomenkieliseen nuorisoon. Tuli monta kymmentä kaveria yhdellä iskulla.
Kun enon tytöt  ja sisaren lapsi Oulussa oli hoidettu, suoritin Kälviän opistossa oppikoulun ja tiedotusopin linjan. Kälviältä piti pykiä Tampereelle toimittajatutkintoon, mutta tässä vaiheessa Lassi-eno bongasi minulle toimistonhoitajan pestin SKP:n Pietarsaaren piirijärjestöstä. Siitä alkoi poliittinen aktivoituminen, vaikka olin kyllä jo Ellulla asuessa selaillut Maon Pientä Punaista kirjaa, se kun oli jollain tapaa muotia 1960-luvun lopulla. Kälviän opistolla hoilattiin rauhanlauluja ja kyllä lapsen mieleen oli jollain tasolla jäänyt isän ja enojen kiihkomieliset keskustelut politiikasta.  Asuin siis  jo omillani, mutta eno-tätiverkosto oli äärettömän suuri turva edelleen. En muista, että olisi ikinä keneltäkään tullut poikkipuolista sanaa, vaikka ihan varmasti olin välillä rasittava kouhottaja. Sitä on tietysti turha miettiä, että mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut sitä työpaikkaa. Elämä olisi mennyt varmasti täysin eri lailla, mutta se meni näin ja sillä siisti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti