maanantai 5. marraskuuta 2018

Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen

Syksyn uutuuskirjoista varsinkin näin ortodoksisesta näkökulmasta ylitse muiden nousee Marko Annalan Paasto, Like 2018.
Kirjailija Annala on mielenkiintoinen persoona; pitkätukkainen metallimusiikkia soittavan Mokoma-yhtyeen keulakuva ja rocklyyrikko, joka ulkoiselta olemukseltaan istuu niin metallimusiikin kuin ortodoksiseen muottiin partoineen. Jo tällainen asetelma herättää mielenkiinnon kirjaan.
Paasto kertoo syvällä ortodoksisessa uskossa eläneen Matiaksen Jumalan olemassaolon epäilyksestä, uskon kriisin hitaasta kehityksestä ja lopullisesta ratkaisusta, jos nyt lopullista ratkaisua on olemassakaan sekä kriisin vaikutuksesta koko miehen elämään. Kirjassa on itse asiassa vähän varsinaista hengellistä pohdiskelua, vaan tarina ja asia on istutettu sulavasti Matiaksen arkielämään. Väillä tuntui, että tarina lähtee vähän liikaakin sivuraiteille, mutta loppujen lopuksi jokaisella sivulauseellakin on tehtävänsä tarinassa. Matiaksen taakka tuntuu selässä ja Panacodia menee. Kipu on uskottavasti kuvattu. Vaimon muutolla Afrikkaan on myös tarinassa vahva symbolinen merkitys. Samoin uuden ihmisen, Tessan, ilmestyminen miehen elämään. Onneksi Tessan ja Matiaksen suhteesta ei tule  perinteistä ihmissuhdemössöä, vaan siinä on jotain syvempää, kiehtovaa mystisyyttä. Tessa on haavoittunut enkeli niin kuin Matiaksen usko, tärkeä asia, josta pitää kuitenkin luopua ja joka jää ikuiseksi arvoitukseksi.  Erityisesti kosketti kuvaus kirkosta eroamisesta netin kautta, sormien leikki hiirellä, lasi vettä ja paluu toimenpiteeseen. Sitten klikkaus ja se oli siinä. Näin helppoa se on olevinaan.
 Matias ei jää pelkästään uskonsa kanssa harhailevaksi mieheksi, vaan hänen elämäntarinansa rakentuu kokonaiseksi muistojen kautta. Tyyne-mummi tekee lähtöä vanhainkodissa ja samalla tulee kuvatuksi hyvin konkreettisesti Matiaksen lapsuuden kotia maton hapsuja myöten.
 Matias on rauhallinen mies, joka tekee ratkaisunsa lähes arkisesti niiden vaikuttavuuteen nähden. Kirkon palkkalistoilta lähtö ja antikvariaatin perustaminen on vähän liiankin jokapäiväinen tapahtuma.
 Isä Herman kuvataan juuri niin lempeänä kuin ortodoksipappi ikinä voivaan kuvata. Hän ei tuomitse, ei saarnaa, ei koeta käännyttää, näyttää vain surunsa hiljaisesti hylkäämättä Matiasta. Isä Hermannin antikvariaatin siunaaminenkin on kuvattu hyvin minimalisesti. Jää lukijan arvailun varaan, mitä Matiaksen mielessä liikkuu, kun hän käy viimeisen kerran ehtoollisella, jo juridisesti kirkosta eronneena. Syntyy kuva, että Matias ei tunnetasolla kuitenkaan ole irti kirkosta. Toisaalta niinhän se on, että rutiinit saattavat säilyä pitkäänkin, vaikka asiallisesti henkilö ei niitä koe tarvitsevansa. Vai tarvitseeko?
Matiaksen tarinassa oli paljon tuttua. Itse olen vain kokenut kirkko- ja jumalanpohdinnan käänteisessä järjestyksessä. Tiedän, miten yksin ihminen on tuossa tilanteessa. Elin vuosikymmeniä vahvasti ateistisessa ympäristössä. Silloinkin toki perusarvoja olivat heikomman puolustaminen, ihmisestä välittäminen, tasa-arvo. Arvot eivät ole kadonneet mihinkään, eikä niitä tarvinnut lähteä etsimään kirkon piiristä. Mutta aivan kuten Matiaksella epäily Jumalan olemassaolosta hiipi hiljaa tajuntaan, kuitenkin toisin päin, että jospa Hän sittenkin on. Tunne kasvoi ja vahvistui kunnes tuli ratkaisun aika. Minun elinpiirissäni ei ollut lempeää Isää saattelemassa, ei kyllä pilkkaakaan, asia vain vaiettiin ja sille hymähdeltiin väheksyvästi. Taisi jonkinlainen hullun leimakin ilmestyä, mutta sehän nyt ei ole mitenkään haavoittavaa, pikemminkin hymyilyttävää.  Ja samoin kuin Matiaksella, ratkaisulla oli omalta, joskin pieneltä osaltaan, vaikutusta konkreettisiin muutoksiin.
Hengellinen elämä on jatkuvaa pohdintaa kuten Paaston loppulauseessa sanotaan   Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti