En halua halvaantua enkä dementoitua

En jaa kaikkea, mitä  blogiin kirjoitan, koska tämä on myös jonkinlainen päiväkirja, mutta taidan tämän julkaista ihan asian yleishyödyllisyyden takia.  Puhutaan siis terveydestä, minun kohdallani paino-ongelmasta.Törsäsinkin siihen vähän. Tilasin 50€:n verkkokurssin niin saattaa näitä painopäivityksiä tulla enemmänkin. Jos lukijoista  löytyy kanssakulkija tähän matkaan niin mennään yhdessä!

Motivaatio
Niin kuin kaikki minut nähneet tietävät, minulla on aika rutkasti ylipainoa. On ollut aina, enkä ala sepittämään, etteikö se olisi ongelma ja ettenkö ajattelisi asiaa päivittäin. Asia on möykky sisällä. Ei niin iso eikä musta  kuin vaikka surussa, masennuksessa tai pelossa, vaan sellainen hämärä, valoton seinä kaiken takana. Jokapäiväiseen elämään sillä ei ole vielä vaikutusta paitsi koulun mäkeä kiivetessä puuskututtaa ja kahvakuulailun loppuvenetyksessä masukka on vähän niin kuin tiellä. Tulevaisuudessa asia voi olla toinen. Veressä on lievästi liikaa sokeria ja kolesterolia suonien seinissä hiukkasen yli normaalirajojen. Lääkitys kyllä pitää arvot normaalin rajoissa ja  siinä on se hankaluus onkin. Ei sitten viitsi muilla konsteilla tai oikeastaan sillä yhdellä ainoalla konstilla, painonpudotuksella, yrittääkään korjata tilannetta. En halua halvaantua enkä dementoitua ja haluan elää vielä kauan, ainakin 20 vuotta. Siinä on motivaatiota tarpeeksi taas kerran yrittää.
Ravinto
Minä syön pieniä annoksia, mutta usein. Napostelen sitä sun tätä vähän koko ajan. Seison jääkaapin edessä, vaikka ovessa lukee isolla ISTU. En ole erityisen kiinnostunut kokkailusta, vaan valmistan mieluummin nopeasti perusruokaa. Koska ruokapöydässä istuu toinenkin, ruokaa on tehtävä, onneksi vuoropäivin. Syömme joka päivä yhden lämpimän ruoan, usein pottua ja soossia ja lihaa pitää olla. Jos innostun kasviskeittoon, kumppani syö jossain muualla. Suuren paaston aikana emme juurikaan ruokaile yhdessä.  Kasviksia ostan tunnollisesti, mutta ne eivät ole naposteluruokaa  minulle ja usein menee nahistunut salaatin puolikas roskiin. Noloa. Voisin elää pelkällä leivällä ja maidolla, leikkeleistä en niinkään välitä. Vaikka käytän levitteenä  vain Beceliä niin ei sekään ole hyväksi isoina määrinä. Nyt on jääkaapissa avokadotahnaa, mutta viitsiikö tuota jatkuvasti sörssätä, aika näyttää. Sitten pullapuoli. Voi, sitä menisi ja meneekin. Vaikka kuinka monta kertaa on tullut tehtyä päätös, että vain yksi pulla viikossa. Kun kumppani tulee kyliltä niin korvat hörössä kuuntelen, että rapiseeko pulla- tai karkkipussi ja useinhan se rapisee.
Kaikkien oppien mukaan ihmisen pitäisi syödä säännöllisesti, kaksi ateriaa päivässä ja väliin jotain terveellistä kuten hedelmää. Siis pitäisi kokata kaksi kertaa päivässä, kun yksikin kerta tuntuu työläältä. Nyt päätettiin kokeilla, että tehdään samaa ruokaa niin paljon, että sitä on kahteen ateriaan. Eilinen eli ensimmäinen ruokataparemonttipäivä meni hyvin. Syötiin kaksi kertaa lohikeittoa. Karkkia ja pullaa  ei mennyt ollenkaan eikä leipääkään kuin kolme palaa, tosin maksamakkaralla, kun sitä jäi lapsivierailun jälkeen niin poishan se piti syödä.  Juurtuneet tavat ovat tiukemmassa kuin arvaakaan. Haaveissa on kuitenkin oppia ihan uusi, ihana ja terveellinen tapa syödä, mutta ehdottomasti kuitenkin nauttien.
Liikunta
En ole koskaan ollut täydellinen sohvaperuna, vaan liikkumiseen löytyy jonkinlainen pohja.  Metsäautoteillä tulee käveltyä viikoittain. En saa sanoa metsässä, koska kumppanin mielestä tietä pitkin kävelyä ei voi sanoa metsäkävelyksi. Hän ottaakin aina harppauksia sinne oikeaan metsään kun minä taaperran tasaisemmalla. Sieniaika on eri asia. Silloin minäkin menen metsään, paitsi joskus sieniä ilmestyy tienkin varteen. Vesiuinnissa käyn kerran viikossa ja tämän syksyn ilo on ollut kahvakuulailu maantaina ja jumpparyhmä torstaina. Siis liikun. Tässäkin piilee  huijaamisen mahdollisuus. Se on se, että hidastan vauhtia heti, kun alkaa pienikin hiki nousta pintaan. Täytyy huilata. Ryhmäliikunnassa kyllä hikoilen, kun ei siellä kehtaa pysähdellä ja onhan se olokin sitten ihan huikea, kun on saanut hien pintaan. Ehkä hikoilen myös vedessä, ainakin lihakset tärisee, kun nousen 45 minuutin vesikävelyn jälkeen ylös. Oikein huojun porealtaaseen. Liikunnan suhteen asia on siis kunnossa. Valppaana kun olen niin tapa varmaan säilyykin.
Nyt tekstinä katsottuna tilanne ei ehkä olekaan niin paha. Putken päässä näkyy valo ja siihen heijastuu vetreä, pyöreähkö, mutta ei aivan läski minä.

Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen

Syksyn uutuuskirjoista varsinkin näin ortodoksisesta näkökulmasta ylitse muiden nousee Marko Annalan Paasto, Like 2018.

Kirjailija Annala on mielenkiintoinen persoona; pitkätukkainen metallimusiikkia soittavan Mokoma-yhtyeen keulakuva ja rocklyyrikko, joka ulkoiselta olemukseltaan istuu niin metallimusiikin kuin ortodoksiseen muottiin partoineen. Jo tällainen asetelma herättää mielenkiinnon kirjaan.

Paasto kertoo syvällä ortodoksisessa uskossa eläneen Matiaksen Jumalan olemassaolon epäilyksestä, uskon kriisin hitaasta kehityksestä ja lopullisesta ratkaisusta, jos nyt lopullista ratkaisua on olemassakaan sekä kriisin vaikutuksesta koko miehen elämään. Kirjassa on itse asiassa vähän varsinaista hengellistä pohdiskelua, vaan tarina ja asia on istutettu sulavasti Matiaksen arkielämään. Väillä tuntui, että tarina lähtee vähän liikaakin sivuraiteille, mutta loppujen lopuksi jokaisella sivulauseellakin on tehtävänsä tarinassa. Matiaksen taakka tuntuu selässä ja Panacodia menee. Kipu on uskottavasti kuvattu. Vaimon muutolla Afrikkaan on myös tarinassa vahva symbolinen merkitys. Samoin uuden ihmisen, Tessan, ilmestyminen miehen elämään. Onneksi Tessan ja Matiaksen suhteesta ei tule  perinteistä ihmissuhdemössöä, vaan siinä on jotain syvempää, kiehtovaa mystisyyttä. Tessa on haavoittunut enkeli niin kuin Matiaksen usko, tärkeä asia, josta pitää kuitenkin luopua ja joka jää ikuiseksi arvoitukseksi.  Erityisesti kosketti kuvaus kirkosta eroamisesta netin kautta, sormien leikki hiirellä, lasi vettä ja paluu toimenpiteeseen. Sitten klikkaus ja se oli siinä. Näin helppoa se on olevinaan.

 Matias ei jää pelkästään uskonsa kanssa harhailevaksi mieheksi, vaan hänen elämäntarinansa rakentuu kokonaiseksi muistojen kautta. Tyyne-mummi tekee lähtöä vanhainkodissa ja samalla tulee kuvatuksi hyvin konkreettisesti Matiaksen lapsuuden kotia maton hapsuja myöten.

 Matias on rauhallinen mies, joka tekee ratkaisunsa lähes arkisesti niiden vaikuttavuuteen nähden. Kirkon palkkalistoilta lähtö ja antikvariaatin perustaminen on vähän liiankin jokapäiväinen tapahtuma.

 Isä Herman kuvataan juuri niin lempeänä kuin ortodoksipappi ikinä voivaan kuvata. Hän ei tuomitse, ei saarnaa, ei koeta käännyttää, näyttää vain surunsa hiljaisesti hylkäämättä Matiasta. Isä Hermannin antikvariaatin siunaaminenkin on kuvattu hyvin minimalisesti. Jää lukijan arvailun varaan, mitä Matiaksen mielessä liikkuu, kun hän käy viimeisen kerran ehtoollisella, jo juridisesti kirkosta eronneena. Syntyy kuva, että Matias ei tunnetasolla kuitenkaan ole irti kirkosta. Toisaalta niinhän se on, että rutiinit saattavat säilyä pitkäänkin, vaikka asiallisesti henkilö ei niitä koe tarvitsevansa. Vai tarvitseeko?

Matiaksen tarinassa oli paljon tuttua. Itse olen vain kokenut kirkko- ja jumalanpohdinnan käänteisessä järjestyksessä. Tiedän, miten yksin ihminen on tuossa tilanteessa. Elin vuosikymmeniä vahvasti ateistisessa ympäristössä. Silloinkin toki perusarvoja olivat heikomman puolustaminen, ihmisestä välittäminen, tasa-arvo. Arvot eivät ole kadonneet mihinkään, eikä niitä tarvinnut lähteä etsimään kirkon piiristä. Mutta aivan kuten Matiaksella epäily Jumalan olemassaolosta hiipi hiljaa tajuntaan, kuitenkin toisin päin, että jospa Hän sittenkin on. Tunne kasvoi ja vahvistui kunnes tuli ratkaisun aika. Minun elinpiirissäni ei ollut lempeää Isää saattelemassa, ei kyllä pilkkaakaan, asia vain vaiettiin ja sille hymähdeltiin väheksyvästi. Taisi jonkinlainen hullun leimakin ilmestyä, mutta sehän nyt ei ole mitenkään haavoittavaa, pikemminkin hymyilyttävää.  Ja samoin kuin Matiaksella, ratkaisulla oli omalta, joskin pieneltä osaltaan, vaikutusta konkreettisiin muutoksiin.

Hengellinen elämä on jatkuvaa pohdintaa kuten Paaston loppulauseessa sanotaan   Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen.

Rakkauden haavoittama

Ortodoksisessa kirjallisuuspiirissä oli luettavana Rakkauden haavoittama - Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset (Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö 2011).

Tartuin kirjaan, vaikka jo kirjan kansitekstien  kirjoittamisen vaati tarkkuutta. En ole aiemmin kuulutkaan tällaisesta pyhästä kuin Porfyrios. Pyhiähän meillä ortodoksikirkossa riittää. Pyhäksi pääsee Kirkon kanonisoinnin kautta. He ovat ihmisiä, jotka ovat eläneet  esimerkillisesti. Moni heistä on kokenut martyyrikuoleman ja heihin liitetään usein ihmetekoja.  Valtaosa pyhistä  eli ja kilvoitteli yksinäisyydessä, jopa erämaassa ilman merkittävää kontaktia ulkomaailmaan. Silti he lausuivat jopa tähän päivään soveltuvia viisauksia elämän pienistä ja suurista kysymyksistä. Näin ollen heidän opetuksensa on suurin anti meille, eikä voi välttyä ajatukselta, että he todella saivat viisautensa suoraan Jumalalta. Jokaisella ortodoksilla on oma pyhänsä, minulla pyhä Margareetta. Pyhät ovat meille tärkeitä esirukoilijoita ja  heidän sanansa ja opetuksensa on  ehtymätön hengellisen elämän aarrearkku.
 En ala tässä kertaamaan Porfyrioksen (1901-1991) elämäkertaa, vaikka sitä on 588-sivuisessa kirjassa peräti 191 sivua. Sen sijaan nostan  joitakin kohtia hänen opetuspuheistaan.

Porfyrios puhuu palavasti Jumalan rakastamisesta, nostaa sen kristityn tärkeimmäksi tehtäväksi. Hienoa, innoittavaa ja lyyristä tekstiä, mutta kyllä minä aloin kaivata ensi alkuun "mitä se on"- osiota, jossa vähän konkretisoitaisiin tuota rakkautta.  Siksi Porfyrioksen opetukset tuntuivat aluksi vähän sanahelinältä, kunnes tultiin kohtaan:  Rakkaus on kaiken yläpuolella. Juuri lähimmäisenrakkauden tulee askarruttaa meitä, lapseni; ------ Kylväkäämme rakkauttamme epäitsekkäästi kaikille välittämättä siitä, mikä on heidän asenteensa meitä kohtaan. (s. 388)Lähimmäisen rakastaminen  on hyvin  vaativaa ja lähes mahdoton toteuttaa tässä itsekkäässä ja hektisessä maailmassa. Mutta mitä enemmän se on ohjenuoramanne sitä lähempänä olemme  Jumalaa. Näin olen ymmärtänyt. Tähän tehtävään tarvitsemme  todella  suurempia voimia,  Jumalan rakkautta meihin päin.

Porfyrios maalaa eteemme kuvan oikeasta kristitystä. Kristitty on  kohtelias, Pitäkäämme parempana kärsiä vääryyttä kuin puolustautua. Jos hyvyys ja rakkaus tekevät majansa sisimpäämme, unohdamme meihin kohdistuneen pahan.(s.391) Olen  vetänyt tähän kohtaan kirjan sivua aran kysymysmerkin. Minusta ei ainakaan ole tällaiseen nöyristelyyn. Jeesuksen kehotus kääntää toinenkin poski on niitä vaikeimmin toteutettavia hänen opeistaan. Toki ymmärrän sen teoreettisen päätelmän, että jos kaikki, joka ikinen meistä toimisi niin, ongelmaa ei olisi, mutta näinhän ei ole. Jäin miettimään, että sulkeeko tällainen ajatus pois mahdollisuuden  vaikuttaa olemassa oleviin asioihin täällä maan päällä. Minusta rakkauden käsky ulottuu kaikkeen, siihenkin, että koetamme rakentaa ympäröivää yhteiskuntaa mahdollisimman hyväksi ihmisen elää unohtamatta luontoa. Näissä toimissa tulee väistämättä ihmisten väliin konflikteja, joissa ei auta posken kääntäminen. Paha ei häviä unohtamalla, vaan puuttumalla syihin, jotka pahaa aiheuttaa.

Vaikka tämä kohta nyt nousi erityiseen käsittelyyn, kirja on kuitenkin  hyvin voimaa antava teos. Varsinkin rukouksesta Porfyrios opettaa lohduttavasti. Riittää, kun sanomme "Herra jeesus, armahda minua", sillä Jumala ei tarvitse selontekoa tarpeistamme. Hän tuntee kaiken verrattomasti paremmin kuin me ja tarjoaa meille rakkauttansa.----- Meidän on käytävä Jumalan eteen yksin, yksinkertaisin sydämin ja vilpittömästi ss. 255-56. Tämän  pitäisi  riittää. Silti ainakin minulta vaatii jatkuvaa ponnistelua pysyä näinkin yksinkertaisessa ohjeessa. Mieli ei tahdo pysyä rukouksen tilassa, vaan etsii ja jaottelee mitä erilaisimpia tarpeita, joiden toteutumiseen pitäisi saada apuja. Kuitenkin käytäntö on osoittanut, että jossain muualla on osattu määritellä tarpeeni paljon paremmin kuin ikinä olisin osannut itse kuvitellakaan.

PIETARSAARI

Pietarsaari on minulle unien alitajuntainen kaupunki siinä missä Pajusenmäen korpipolut. 

Viime lauantaina vietimme siellä  minulle rakkaan Ellu-enon muistojuhlaa. Ellu oli äidin toiseksi nuorin veli. Iloinen ja komea, lapsuuden odotettu vieras niin kuin kaikki muutkin äidin sisarukset. Minulla oli alun perin seitsemän enoa. Jäljellä enää kaksi. Kiuruveden Nurkkalasta lähtöisin oleva sisarusparvi on tiiviisti sitoutunut toisiinsa. Heistä yli puolet lähti nuorena Pietarsaareen tehtaisiin töihin. Meille Savoon jääneille oli juhlaa, kun sieltä tultiin joukolla kesäloman viettoon sukulaisiin. Talvisin serkkuja pölähti junalastillinen hiihtolomalle. Minä aloin jo alle kymmenen vuotiaana seilata kodin ja Pietarsaaren väliä milloin kenenkin kyydissä. Korven tyttö näki kaupunkielämää ja pääsi seikkailemaan serkkujen kanssa omenavarkaisiin sun muuhun jännittävään.
 Olin 16-vuotias, kun lähdin Pietarsaareen hoitamaan Ellu-enon lapsia. Se oli tapa siihen aikaan, että sukulaistyttö tuli lapsenlikaksi. Voin sanoa, että asuminen enon perheessä oli hyvin pehmeä lasku omaan elämään. Ellu ja Katri olivat aidosti kiinnostuneita nuoren asioista. Heille pystyi kertomaan poikajutut ja muutkin murheet, ehkä erilailla kuin olisi omille vanhemmilleen olisi ikinä  kertonut. Minua pidettiin tasavertaisena aikuisena ja perheenjäsenenä.  Se kasvatti vastuuntuntoa. Lähellä asuvat saman ikäiset poikaserkut olivat hyvä turva liikkua nuorten menoissa. Kävin rippikoulun Pietarsaaressa ja se kyllä oli ovi koko oman ikäluokan suomenkieliseen nuorisoon. Tuli monta kymmentä kaveria yhdellä iskulla.
Kun enon tytöt  ja sisaren lapsi Oulussa oli hoidettu, suoritin Kälviän opistossa oppikoulun ja tiedotusopin linjan. Kälviältä piti pykiä Tampereelle toimittajatutkintoon, mutta tässä vaiheessa Lassi-eno bongasi minulle toimistonhoitajan pestin SKP:n Pietarsaaren piirijärjestöstä. Siitä alkoi poliittinen aktivoituminen, vaikka olin kyllä jo Ellulla asuessa selaillut Maon Pientä Punaista kirjaa, se kun oli jollain tapaa muotia 1960-luvun lopulla. Kälviän opistolla hoilattiin rauhanlauluja ja kyllä lapsen mieleen oli jollain tasolla jäänyt isän ja enojen kiihkomieliset keskustelut politiikasta.  Asuin siis  jo omillani, mutta eno-tätiverkosto oli äärettömän suuri turva edelleen. En muista, että olisi ikinä keneltäkään tullut poikkipuolista sanaa, vaikka ihan varmasti olin välillä rasittava kouhottaja. Sitä on tietysti turha miettiä, että mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut sitä työpaikkaa. Elämä olisi mennyt varmasti täysin eri lailla, mutta se meni näin ja sillä siisti.

Rautavaara

Rautavaara sijaitsee Savon reunamilla koilliseen päin ja on kuuluisa ainakin  erämaistaan. Meillä on sukulaissuhteiden ansiosta mahdollisuus nauttia tästä ihanuudesta silloin tällöin. Siitä suuri kiitos!
Toissa kesänä kiersimme Tiilikkajärven polun, mutta ei tainnut tulla tehtyä merkintää siitä.

Komeat on näkymät Rautavaaralla katsoi minne tahansa.

Männä viikonloppuna piti tehdä sellainen kevyt kuuden kilometrin patikointi kuuluisaa Virvatulten polkua Pumpulikirkon eli mahdottoman suuren hiidenkirnun ja Pumpulilammen ohi Pankasuon laavulle ja takaisin.
Koko reissuun meni kuusi tuntia siis tunti ja kilometri!
Ja syy on tässä! Luonto oli vähän heitellyt luontopolulle esteitä. On täytynyt olla melkoinen tuuliainen asialla, kun tätä riitti varmaan kaksi kilometriä.

Polun etsintää. Välillä oli polun merkkipuutkin nurin.

Minnekä se emäntä   jäi....

Ennen tätä oltiin onnellisen tietämättömiä tulevasta taivalluksesta ja jaksettiin ihailla itse Pumpulikirkkoa. Vedellä on mennyt semmoiset 10.000 vuotta  peruskallion selätykseen.

Jompsa hiirdenkirnun katolla

… ja Siru lattialla.

Seuraavana päivänä kipu oli pohkeissä sellainen, että ei pitänyt liikkua mihinkään. Lähdettiin kuitenkin tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Löytyi näköalatorni. Tieltä tornille oli  Jompsan mukaan vain kilometri... joo, linnuntietä... Ei paras paikka korkeanpaikan kammoiselle ollut se torni, vaikka oli kyllä  rakennettu tuhdisti. Jäi kuvatkin ottamatta, kun tuli niin kiire alas.









Suurten ponnistusten jälkeen maistui sauna ja uinti Keyrityssä.  Mietittiin, että että onko siellä keritty vai köyritty vai mistä lie järvi saanut nimensä.

Loppuaika menikin lepäillessä ja ihaillessa luontoa vain ikkunasta käsin.

Välillä bisneksiä...

 Luonto kyllä hoitaa pihatyöt, kun antaa sille mahdollisuuden.

Arto Melleri: Varjon suura

Se jolla ei ole

varjoa itsessään 

 Varjoa johon voi vetäytyä

ihmisten joukosta

        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä

hiljaa solisevaa

        Lähdettä jonka vesi parantaa

hengen kuumeesta 

on avuton erämaassa,

auringon sokaisema,

tuomittu ottamaan tosissaan

jokaisen kangastuksen,

ja erämaan hiekka koko ajan

muuttaa muotoaan,

kartalta kadonnut kaupunki

pysyy yhtä kaukana 

Se jolla ei ole varjoa itsessään

        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä

hiljaa solisevaa

        Lähdettä jonka vesi parantaa

hengen kuumeesta

Onneton se jolla ei varjoa itsessään

Tämä itsesuojeluruno etsiytyy mystisesti eteen yleensä  silloin, kun alan käpertyä itseni ympärille liikaa tai kun ei pääse mitenkään eteenpäin, kun suuntavaisto alkaa kadota. Suomeksi, kun kaikki tuntuu takkuavan tai kun tulee sellainen tympeä mitääntekemättömyyden tila tai sitten valtaa  päätön vauhti.   Ei tarvitse kiemurrella runoilijan tavoin hengen kuumeessa, riittää ihan tällaiset tavalliset tympimiset tai tolkuton arkikiire. Varjoa saa jokainen etsiä ja hyväksikäyttää ihan omiin tarpeisiinsa sekä miettiä, että  mikä on se juttu, jonka alla voi hengähtää. Parantava vesi viittaa helposti hengellisyyteen, mutta se voi olla aika paljon muutakin. Vaikkapa joku harrastus, kuten blogin kirjoittaminen, sukan kutominen, kukkien nyppiminen, mikä tahansa, jonka avulla pääset flow-tilaan. Pääasia, että   kaikki muu ympäriltä katoaa. Ehkä olen opiskellut koko ikäni sitä sun tätä juuri tuon takia, että paneutumalla jonkun tietyn asian tutkimiseen pääsee eroon kaikesta ympärillä olevasta sälästä. Edes huonot uutiset eivät kosketa silloin, kun tekee jotain hyvin intensiivisesti. Joskus voi onnistua pääsemään pelkällä runon tutkimisella flouw-tilaan.  Minulle takuuvarmat varjot löytyvät aina metsästä ja kirkkosalista.  Nyt joku sanoo, että tuohan on pakenemista ja yhteiskunnallisen tietoisuuden sumentamista. Niin onkin. Mutta ymmärrä, ystävä hyvä, että hetkellisesti vaan. Varjossa istuskelemisesta ei saa tulla elämäntapa, sinne ei saa jäädä lorvimaan. Kuten runoilija sanoo, että jolla ei ole tätä lepopaikkaa, on  

on avuton erämaassa,

auringon sokaisema,

tuomittu ottamaan tosissaan

jokaisen kangastuksen,

ja erämaan hiekka koko ajan

muuttaa muotoaan,

kartalta kadonnut kaupunki

pysyy yhtä kaukana

 Toisin sanoen, jos et lepää yhtään, et jaksa suorittaa niitä tehtäviä, joita sinulla on, et jaksa esimerkiksi parantaa maailmaa. Kaikkihan me suoritamme jotakin ja pitääkin, kuka isompia, kuka pienempiä tehtäviä ja tästä taas tulee mielleyhtymä toiseen elämänviisauteen, Desiderata-runoon, jossa kielletään vertailemasta itseään ja tekemisiään muihin. Kaikki inhimillinen tekeminen on arvokasta. Sairaalle se on itsensä hoitamista, hoitajalle toisen hoitamista. Joskus pelkkä hengissä säilyminen vaatii voimia niin, että varjo on tarpeen. Jokainen on varjonsa ansainnut paitsi rahan perässä juoksijat  tukehtukoon erämaansa hiekkaan.

Ps. Suura on muuten koraanin luku. Sellaisen nimen on runoilija runolleen antanut. Mielenkiintoista.

Hankaluudesta pelastaa maailma

Ukkonen jytää facebookin ja muun tiedotuksen mukaan eri puolilla Suomea. Sähköttömiä koteja tuntuu olevan vähän siellä sun täällä.
Lapsuuden perheeni siirtyi sähköjen äärelle vasta siinä vaiheessa, kun meikäläinen oli jo 11v. Tosin tuosta voi vähentää  elämäni ensivuodet kaupungissa, mutta kun siitä en muista paljon mitään niin voi sanoa, että sähkö tuli tutuksi vasta murrosiän kynnyksellä.
 Sonkajärven Pajusenmäki lienee ollut niitä viimeisimpiä sähköttömiä perukoita Suomessa  niin kuin oli viimeisimpiä kyliä, joissa vielä 60-luvulla oli supistettu kansakoulu. Siis koulua oli 1.-4. luokkalaisilla yksi päivä viikossa ja isommilla viisi päivää viikossa. Tämä siksi, että ei ollut kuin yksi opettaja ja sekin epäpätevä. Oppikoulun käynyt tyttö kelpasi, kunhan jonkun sai. Koulu toimi milloin minkin talon nurkissa. Kiertokoulu siis. Näillä voitan aina köyhyyskilpailun. Nyt niillä nurkilla  ei ole koulua ei mailla halmeilla niin kuin ei ole lapsiakaan.
 Talvisin, siinä  hämärän alussa, kun oltiin tultu kotiin kuka mistäkin, isä töistä, siskot junalta oppikoulusta, juotu kaakaota ja tervehditty mummo kammarissa, viriteltiin öljylamput. Lampun sydän, sellainen puuvillainenn nauha, joka imee öljyä lampun sisuksista, tarkastettiin että oliko sen pää palanut karstalle ja jos oli, se leikattiin saksilla puhtaaksi. Puhdassydäminen valo on aina kirkkaampi kuin savuttava, eikö niin. Metallikannusta liruteltiin öljyä lampun sisuksiin, kun oli ensin varovasti hölskytellen tarkastettu öljyn määrä. Öljyä tuotiin kolmen kilometrin takaa kaupalta, jossa käytiin kerran viikossa jalkapelillä paitsi talvella potkurilla. Se oli se päivä, kun saatiin lakritsipatukka. Maito ei päässyt happanemaan, kun se parilitranen, mikä tarvittiin,  haettiin naapuritalosta joka ilta. Emäntä kaatoi vastalypsettyä maitoa pieneen peilariin. Ei sitä homogenoitu ei pastöroitu, juotiin pois ja käytettiin ruokaan saman tien. Liha valmistettiin ja syötiin heti kauppareissun jälkeen, osa säilöttiin talvella kylmässä eteisessä ja kesällä lähteessä. Mökki lämpeni puilla ja pyykit pestiin saunalla, kuivatettiin ulkona ja silitettiin raskaalla raudalla, kun se oli kuumennettu puuliedellä sopivaksi. Näitä rautoja näkee jokaisessa kotiseutumuseossa.
 Muistan iäti, kun isä osti kulkukauppiaalta patterilla toimivan matkaradion. Tämä kulkukauppias oli Einari Vidgren, Ponssen perustaja, joka asui naapurikylässä ja jonka sisko tuli lähinaapuriin emännäksi. Einari oli kauppamies jo silloin. Mistä lie radion saanut Einari. Se  oli vaaleansininen ja kaunis, se radio. Einari puolestaan tanssitti vain kylän kauneimmat, kylällä kerrottiin. Olikohan transistoriradio mennyt rikki tai jotain oli tapahtunut, kun tuntui, että siitä sinisestä kuului kaikki upeasti. Kun iltakuunnelma alkoi, öljylamput sammutettiin ja asetuttiin kuunteluasentoon kuka mihinkin tuvan nurkkaan.. Oli jänniä tarinoita. Kaleidoskooppi oli musiikkiohjelma. Se keskeytyi  silloin, kun John.F.Kennedy ammuttiin. Mitään ei sensuroitu lapsilta. Siinä elettiin noottikriisit ja kuunnelmat kaikki samassa jännityksessä. Vielä kun isä joutui kertausharjoituksiin ja oli siellä  upseerismiehenä kauan niin sodanuhka oli todellinen. Kahvia jo hamstrattiin. Yleensä uni tuli kesken iltauutisten n. 22.00. Sitä ennen oli kipitetty ulkohuussiin iltapissille. Mummolla oli sanko sängyn vieressä ja siihen sai lirauttaa, jos yöllä tuli hätä.
 Yhtenä talvena naapuriin tuli matkatelevisio. Sitä katsottiin traktorin akun kautta. Sunnuntaisin koko kylä kokoontui siihen tupaan, jossa toosa oli, katsomaan kotimaista elokuvaa, Niskavuorta ja kaikkea sellaista. Oli vaikea pidättää itkua, kun Aarnen ja Ilonan välejä selviteltiin koululla. Piti katsella ulos ja ajatella muuta, ettei pojat näkiksi vetisiä silmiä. Eräs kevättalvi muutettiin kirkolle.Näin elämä alkoi pikkuhiljaa lipua kohti yltäkylläisyyttä, etääntyä roussealaisesta idyllistä kohti kerskakulutusta ja maapallon tuhoa.

1960-luvulla sähkö tuotettiin vielä koskista ja polttamalla puuta ja kivihiiltä. Vähitellen mukaan tuli turve (voi soitamme)  ja sitten ydinvoima. Ydinvoima ei varsinaisesti kuluta luontoa, mutta laitos voi kosahtaa koska tahansa ja entäs se jäte. Uraani on ikuista ja ydinvoimalat ovat terroristeille oivallinen kohde, tuli se terroristi mistä tahansa. Entäs maalämpö. Mitä tapahtuu, jos kaikki alkavat porata reikiä maan kuoreen? Tiedemiehet ovat varoitelleet tästäkin.

Tässä artikkelissa evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius selvittää hyvin kansantajuisin sanakääntein, mikä ei ole professoreille aina itsestäänselvyys, maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Voi tietysti olla, että jutun toimittajat ovat selkokielistäneet professorin ajatukset. Oikein hyvä niin. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Merkittävää jutussa on, että siinä katsotaan maapallon tilaa pitkällä aikajanalle menneisyydestä, jopa raamattua lainaten, pitkälle tulevaisuuteen.
 Itseäkin on joskus turhauttanut vihreän liikkeen pipertäminen jonkun tietyn lajin kimpussa ja nyt saan epäilevälle mielelle vahvistusta viisaammalta taholta. Forseliuksen mukaan yksittäisen lajin suojelemista  tulisi siirtyä pohtimaan kattavasti sitä, miten saadaan tämä ekosysteemi pysymään toimintakykyisenä. Tässä tullaan siihen ikuisuusongelmaan, että helpompi on nähdä yksi kukka kuin koko niitty. Niin kuin jossakin kunnan budjetissa on helpompi nähdä yksi tie kuin koko tieverkko. Esimerkkejä on lukuisia. Kun itsekin suren norppaa ja mehiläistä niin en oikein voi osoittaa muitakaan sormella. Koetetaan yhdessä nähdä laajemmin ja onhan toki välinpitämättömyys pahempaa kuin että edes jotain yrittää.
Jos oikein rehellinen olen niin onhan se Linkola ihan oikeassa, että ihminen on maapallon suurin vihollinen. Forselius ilmaisee sen kauniimmin sanomalla, että ihminen on poikkeuslaji paratiisissa ja että maailmassa ei ole sellaista ekologista lokeroa, johon ihminen ei olisi tunkeutunut. Voi meitä!

Mutta miten tämän pallon saisi pelastettua. Olisiko toivo ihmislajin tuhoutumisessa kuten Linkola esittää. Sterilisointi ei kuulosta näin humanistin, kristityn ja hoitotyön koulutuksen saaneen  korvaan kovin hyvältä vaihtoehdolta ja epäilyttää myös, että voiko ihminen muuttua ennen kuin on liian myöhäistä.  Entäpä jos ihminen kuitenkin pelastuu oman kekseliäisyytensä avulla. Jospa vaikka alkaisimme tuottaa fosforia jätelaitoksissa. Sitähän tarvitaan kasvistuotannossa. Riittäisikö ruokaa silloin kaikille? Tästä tietysti seuraisi se, että rikkaat rohmuaisivat päältä  parhaat palat.

Palataanpa takaisin yksityiseen. Mitä minä voisin tehdä, että voisin nukkua yöni hyvin. Tosin unenlahjat ovat kyllä loistavat sen jälkeen, kun pääsin työn oravanpyörästä ja monenlaisesta muusta vastuusta vapauteen. Pikemminkin voisi kysyä, että mitä minä voisin tehdä, etten heräsi ahdistukseen, siihen tunteeseen, että kaikki on menetetty ja geenieni siirtymä eteenpäin on katkeamassa. Onhan perimäni sen verran arvokas, lapset ja lastenlapset sen verran  kauniita ja älykkäitä, että dnani pitäisi olla kuolematon. Vai pitäisikö?

Minulla on tapana paastota kevättalvisin. En syö eläinkunnan tuotteita. Virkistyn. Miksi en jatka tällä linjalla. Siksi, että olen laiska, herkkujen perään ja  kaavoihin kangistunut löhöttelijä. Voi minua!