Sielunpiirtäjän ilta (Joel Haahtela, Otava 2025) Kirja kertoo arvostetusta, nimettömästä taidemaalarista 1600-luvun Hollannissa. Vaimonsa ja lapsensa menettänyt taiteilija saa oppipojakseen lahjakkaan nuoren Jaakobin. Myöhemmin taloon muuttaa myös Jaakobin äiti Anne. Hänellä on myös pari hyvää ystävää ja taloudenhoitaja, siis elämää ympärillään. Kirjassa ei mässäillä,eikä maalata kauhukuvia Jakobin väkivaltaisesta isästä, ei puolet kaupungista tuhonneesta tulipalosta, ei lapsen kuolemasta rokkoon eikä masentuneen vaimon itsemurhasta. Silti asiat tulevat selväksi rivien välistä, kuten hyvässä kirjassa aina. Koko teoksen ajan taiteilija maalaa taulua, jota kukaan ei saa katsoa. Kirjan lopussa selviää, että hän maalasi kuollutta vaimoaan vapaaksi. Taulussa on myös hän itse. Taulun valmistuttua taiteilija itsekin kuolee. Maalaamisen lisäksi taiteilija kirjoittaa, pohtii elämää kutenjokaisessa ihmisessä on syvä ja näkymätön haava, nimeämätön suru. Meidän elämämme on arpikudosta haavan päällä. Minun maalaamiseni on arpea s.183
Joskus tuntuu, että tekeminen on unohtamista. Kuolema rakastaa taukopaikkoja ja korjaa talteen paikallaan seisovat, siksi kaikki kiirehtivät. s.178
Vasta nyt katselen maailmaa kirkkaasti ja suoraan, eikä se ole helppoa, koska samalla näen itseni. s169
Haahtelan leijuvaan, runolliseen tekstiin on helppo solahtaa. Koko lukukokemuksen ajan on varma luotto siihen, että kaikki on kuitenkin jollain kummallisella tavalla hyvin. Kirja ei ole unelmahöttöä, ei totuudesta pakenemista, vaan lepokivi tämän kaaoksellisen maailman keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti