Henkisesti virkistynyt

Näin keväisin, toukokuussa on ollut tapana matkustaa Nurmekseen pitämään kirjailija Matti Pulkkisen seuran vuosikokousta, kirjailija kun on siellä syntynyt. Näin tänäkin vuonna. On ollut myös tapana, että seuran eteläiset hallituksen jäsenet Gerry Birgit Ilvesheimo ja Asta Torpo pysähtyvät tässä Oravikoskella pariksi yöksi. Näin tänäkin vuonna. Kun olimme temunneet apurahaselvityksen kanssa ja saaneet sen onnistuneesti lähtemään viranomaisille, siirryimme Oravikosken Pubille grilliruokien ääreen. Valkosen Anna kuskasi perheensä myös paikalle. Anna suorittaa ajokorttia Matin opetuksessa ja siististi ajaa! Olin paistanut lettuja ja valmistanut simaa. Siinä jälkiruoka.
 Pienessä asunnossa on puolensa, mutta voi miten paljon ja usein kutsuisin vieraita, jos olisi  iso pöytä ja hulppea keittiö. Kun tupa on täynnä omia hengenheimolaisia, ystäviä vaikka hetkenkin,  niin joka nurkkaan tarttuu heistä  positiivisia säikeitä. Niillä  tulee toimeen pitkään. Näitten vieraitten jälkeen ei tarvitse tuulettaa eikä siivota viikkokausiin.
Varsinainen vuosikokous pidettiin Penan Pubissa Nurmeksessa. Oli pubin pitäjä tyhjentänyt koko pubin meitä varten ja ovessa oli lappu, että yksityistilaisuus. Tila oli meidän kahvikupposen hinnalla. Valittelin pubin Penalle, että nyt menetit monta asiakasta niin tämä tuumasi, että kyllä niitten pitää pystyä olemaan pari tuntia jossain muualla. Selvästi tunsi asiakaskuntansa.
Joukkotapahtuma kokous ei ollut ja hyvä niin. Pystyimme kunnolla käymään läpi tulevan vuoden toimintaa.  Gerry tottuneena apurahapuljaajana ja verkostoitujana ottaa päävastuun, että ensi syksynä Lapinlahdella järjestetään Luonto Pulkkisen tuotannossa tms. niminen seminaari. Rahaa jäi sen verran edellisestä avustuksesta, että tämä on mahdollista, itse asiassa pakollista, että raha tulee käytetyksi siihen tarkoitukseen, mihin kunnianarvoisa Taike on sitä meille myöntänyt. 
Ensi vuonna tulee Matin syntymästä 75-vuotta. Tätä juhlavuotta varten myös teimme suuret suunnitelmat.
Seura pitää edelleen yllä haavetta saada kirjailijan elämäkerta joskus kansiin. Tätä varten koetetaan haarukoida kaikki mahdolliset rahoituskanavat. Sitkeyttä ja pitkää pinnaa se vaatii ja minulla ainakin sitä, etten ota kaikkia hylkyjä liian henkilökohtaisesti ja masennu niistä.
Gerry valittiin seuran uudeksi puheenjohtajaksi, Asta varapuheenjohtajaksi, Pia sihteeriksi ja minä hoidan  kirjanpidon, jäsenhuollon ja perushallintovinkkelit. Hallituksessa jatkaa edelleen myös kirjailijat  Simo Hämäläinen ja Pentti Stranius. Nurmeksen asiamies on kirjailija Veikko Huotarinen. Hyvä työnjako. Gerryllä on taustaa ja intoa verkostoitua. Minulle se on tuskaa ja ahdistun kaikista vastoinkäymisistä, mitä mikä tahansa järjestötyö tuo eteen. 
Pitää tässä yhteydessä vielä mainita, ettei pääse unohtumaan, että ilman Pia Valkosta ei kukaan muistaisi Matti Pulkkista. Siitä lähtien, kun kirjailija kuoli v. 2011, alkoi Pia ruplattaa seuran perustamisesta ja sai viimein minut ja Astan, kirjallisuuden kävelevän tietosanakirjan,  houkutelluksi mukaan. Pikkuhiljaa ollaan muistuteltu ihmisiä Pulkkisen tuotannosta erilaisilla tapahtumilla ja saatukin kaivetuksi erilaisia tärkeitä nimiä esiin. Hallituksen mieluisia yllätysvieraita ovat olleet Simo Hämäläinen ja Gerry Birgit Ilvesheimo, joka kiinnittyikin seuraan kuin positiivinen sähkönapa.
Kulttuuriteot voivat olla pieniä, mutta silti merkittäviä. Kaikkeen, mikä herättää pientäkin vipinää sielussa, kannattaa tarttua.

Pienesti hyvä

Kohta on luvatut velvoitteet suoritettu. Kurssit loppuu, Pulkkisseuran puheenjohtajuus päättyy ja kun Saimi kedolla-tapahtuma on ohi 7.7. niin jo alkoi kaivelemaan, että mitä sitten. Jotenkin sitä haluaa edelleen olla jollain tasolla hyödyllinen ihminen. Muutenhan on turhaa kaikki itsensä virkistäminen. Siinä minä olen erityisen hyvä kyllä. Osaan ottaa ilon perheestä, ystävistä, luonnosta, kirjoista, kirkosta ja kulttuurielämyksistä, mutta riittääkö se loppuiäksi. Siis mitä hyvää ryhtyisi tekemään. Järjestötoiminta on nähty. Ei siis politiikkaa, ei kylätoimintaa eikä mitään hintavaa, kun eläke juuri ja juuri riittää omaan elämiseen.   Mihinkään uusiin yhteisöihin en halua liittyä ja sellainen yhdessä tekeminen ei nyt oikein vedä.
Haluaisin vielä kokea sen hiljaisen ilon, joka tulee, kun peittää puhtaan ja kylläisen vanhuksen yöunille. Ehkä jotain tämän tyylistä voisi ajatella tai sitten päättää, että kirjoittaminen on sitä minun hyvän tekemistä. Mutta entäs jos tulee ihan soopaa tai jos iskee tyhjän paperin kammo, menikö hukkaan sekin yritys. 
Kumppani kyllä sanoi, että riittää, kun olen hänelle ja koiralle hyvä ja kun Pia vielä vahvisti tämän oikeaksi ja riittäväksi niin jos kokeilisi sitä vaikka tuonne syksyyn.

Hyväntekeväisyyskohteet kesäpuuhissa

Savumerkkejä

Kun ei tullut viestiteltyä ystävälle mitään  pariin päivään, tuli häneltä viesti, että anna elonmerkki.
Se on hyvä, että joku toivoo, että henki vielä tässä suunnassa pihisee.
Ennen maalla seurattiin naapurin savupiippua ja jos ei sieltä savuja noussut niin piipahdettiin katsomaan, että mikä hätänä vai onko luuta ovella merkkinä, että reissuun on lähdetty. Nyt tuntuu siltä, että valtiovallan ympärillä pyörii varsinainen palokunta, joka haluaa sammuttaa kaikki savut peräkyliltä ja lähempääkin asutuskeskuksia. Ihmisiä tormuutetaan aktiivimalleilla sun muilla kasvukeskuksiin ja jäljelle jääneet köijätään saman katon alle vanhenemaan, jos on ketä köijätä. Olipa nimittäin  uutinen, että jossain Turun seudulla lopetetaan yli 65v. sairauksien tutkiminen. Ole ankka, ole ankka, koetin loihtaa sitä  lukiessa, mutta kuten päivän otsikkoon sopii, ei savua ilman tulta. Kun tässä pian tuo maaginen ikä koittaa niin tässäkö se sitten oli.  Ei piruja seinälle eikä voi muuta kuin toivoa inhimillisyyttä päättäjiltä, kun ei ole vielä ollenkaan sellainen tuntu, että joutaahan tästä. Ei jouda.  Paljon on tekemättä ja näkemättä vielä. Koetan olla rasittamatta terveydenhuoltoa mahdollisimman kauan.

Intiaanit kehittivät savukielestä oman internettinsä. Nuotio sytytettiin, eri pituisilla savutupsauksilla  oli omat merkityksensä. Kun jokaisella heimolla oli oma koodinsa niin ei  salaisuudet levinneet ulkopuolisten tietoon. Tänä päivänä, vaikka on käytössä huipputekniikka, tieto vuotaa valtioitten välillä ja sisällä. Meistä ihmisistä tallennetaan kaikki tieto markkinoiden käyttöön. Kun googlaan pyykkipulverin niin jo on Surffimainos Facebookissa. Eniten ärsyttää oma itsensä, se, ettei riitä kykyä astua tästä systeemistä ulos. Savumerkkiä itsestään pitää päästä lähettämään jos ei päivittäin niin viikottain kuitenkin. Ennen, kun pyörin maailmalla, kirjoitin äidille ja ystäville kirjeen, pistin postiin ja oletin, että viikon kuluttua ehkä tulee vastaus. Äidin jäämistöstä sitten löytyikin omia nuoruuden kirjeitä. Liikuttavan lapsellisia, vaikka silloin vielä muka tiesin kaiken. Tekstiviestit eivät jää perikunnan tutkittavaksi. Jääkö edes tämä blogi. Ei voi tietää, kun tekniikka ja alustat muuttuu koko ajan. Pitäisiköhän jotain printata? Nythän tämä tuntuu ihan arkipäiväseltä, mutta 50 vuoden kulutta olisi mielenkiintoista materiaalia lapsenlapsenlapselle sukututkimukseen.

Vapaus!

Poistatin nettisivuni.  Kiitos Anssi hienosta grafiikasta ja kaikesta tuesta näiden yhdeksän vuoden aikana, jota olen saanut. Jos tarvitsette hyvää graafista suunnittelua niin suosittelen ja jos luonto kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista Anssin kädenjälkeä täältä.

Vaikka sivu meni niin tämä blogialusta jäi. Koetan rohkaistua ottamaan tämänkin rennommin. En kuitenkaan niin rennosti kuin ystäväni Pia, joka jättää kirjoitusvirheitä blogitekstiin autenttisuutta lisäämään. Tähän en vielä kykene, vaan koetan oikolukea tekstin ennen kuin julkaisen.

 Itsekin odotan, että irtooko mitään ja saanko sisäisen kontrollin vaikenemaan.

En tarvitse nettisivua  enää, kun ei ole mitään tiedotettavaa. Alkaa nimittäin viimeinen kurssi vedellä viimeisiään. Päätöstä lopettamisesta kun en itse saanut aikaiseksi niin asiaan puuttui tietty episodi, josta ei tässä, ei ainakaan nyt, tämän enempää.  Ehkä jotain pientä kurssitusta tulee jatkossakin, mutta kyllä tämä nyt oli tässä. Täytän piakkoin 65v. ja eikös silloin pidä alkaa oleskelemaan entistä enemmän mukavuusalueellaan. Minullehan se taas on mitä milloinkin ja kestää suunnilleen kolme vuotta.  Kirjoittaminen ei kuulu tähän kategoriaan. Siinä ei tosin ollakaan pilvissä kuin ihan hetkittäin. Silleen sopivasti, että kiinnostus säilyy. Kerrankin, viimeinkin voi sanoa, että kirjoittaminen on nyt elämän päätehtävä. Siitäkin olen  onnellinen, että voin nyt häiriintymättä elää kirkkovuotta ja sehän meillä ortodokseilla on hyvin rikas.

Luin Juice Leskisen elämäkerran Risainen elämä. Tuttua.  Lähdetään liikkeelle Pohjois-Savon perämetsistä, innostutaan runoista ja rockista, koetetaan parantaa maailmaan ja lyödään päätä seinään. Näinhän se noin niinkuin lyhyesti meni minullakin. Juice nyt oli nero ja niinpä hänelle kävikin huonommin kuin tällaiselle keskinkertaiselle tallaajalle. Vai kävikö? Juice elää niin kuin klassikot, ikuisesti.
Ensi kesän Saimi kedolla- kirjallisuustapahtumaa ja kevään Sanastus-tapaamista varten luvun alla on Saima Harmaja. On vähän haasteellista kyllä ottaa Juice ja Saima peräkkäin käsittelyyn, mutta toisaalta, sama tuska näitä tuntuu kalvavan.

Elämä on tarinan arvoinen

Sieppari on Elävien Runoilijoiden Seuran julkaisema kulttuurilehti. Viime numeron teema oli elämäkerta ja muistelmat. Minultakin pyydettiin lehteen artikkelia. Tallennan julkaistun kirjoituksen myös tähän blogiin, vähän lyhennettynä kylläkin.

Kirjotin siis näin: 

Lukevana ja kirjoittavana ihmisenä tarinat ovat aina kiinnostaneet. Kirjallisuusterapiakoulutuksen, luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden opintojen myötä rohkaistuin ohjaamaan elämäkertakirjoittajia erilaisten koulutusinstituutioitten ja yhteisöjen kautta.

Omaa elämääni olen läpikäynyt Valamon opiston kurssilla joskus viime vuosituhannella. Näihin lähes kymmeneen vuoteen, joina olen tätä toimintaa harjoittanut ei sisälly yhtään samanlaista vuotta. Toki kurssilaiset ovat kaikki erilaisia, mutta myös ohjaustapani ja välineeni ovat muuttuneet ja kehittyneet. Työ tekijäänsä opettaa.

Rakenteellisesti kurssini rakentuu Pepi Reinikaisen kehittämään Elämänkaarikirjottamisen malliin. Tästä mallista erityisesti pidetty on ollut se, että koko tarina aloitetaan isovanhempien ja omien vanhempien tarinasta. Kurssin aikana rakennetaan kokonainen sukupuu juurineen päivineen. Terapeuttisen sukupuun tarkastelussa pohditaan, mitä sukupolvien välisiä ketjuja kannattaa vahvistaa ja mitä katkoa. Kannammehan mukanamme tapoja, tottumuksia ja arvoja yli sukupolvisuuden. Näiden asioiden tietoiseksi tekeminen lisää, jos mikä, itsetuntemusta ja ymmärrystä omaa ja suvun käyttäytymistä kohtaan. Jo mummoni itki jokaista perhosta…Jo mummoni opetti kortinpeluun…Meidän suvussa lakaistiin pahat asiat maton alle…Esimerkkejä on lukemattomia. Tässä vaiheessa pohditaan myös sitä, millaisen jäljen itse jätän omaan elinpiiriini.  On tärkeää verrata oman elämänsä kulkua myös yhteiskunnan historiaan. Kuinka moneen on vaikuttanut sota, maaseudun rakennemuutos, yleislakko jne. Elämän tapahtumien tutkimista ja raamittaa kehityspsykologian perustuntemus. On helpottavaa huomata, että en olekaan ainoa maailmassa, jolla vielä 35-vuotiaana alkoi uusi iso inventaario- vaihe. Carl Jung korostaa tätä ikää merkittävänä elämän paaluna. Tieto, että ihmisenä olemisen kehitys jatkuu aina hautaan, antaa runsaasti uutta potkua arkeen. Vaikkapa katkeruudesta vapautuminen saattaa yllättäen avata oven ihmisarvoiseen vanhuuteen. Se oivallus, ettet koskaan ole valmis, tekee elämästä kiinnostavan.

Kurssilla voi käydä elämäänsä läpi joko seitsemän vuoden jaksoissa tai teemoittain. Kirjoittajalla on vapaus valita oma lähestymistapansa kuin myös kirjoittamistyylinsä. Tärkeintä on löytää sopiva ja itselle ominainen muoto. Kirjoittaa voi satoja liuskoja tai kuitata elämä pienellä runolla. Joka tapauksessa tavoitteena on nostaa tarinat elämää kantavaksi voimaksi.Kirjoitusprosessi ei ole välttämättä helppo. Eteen saattaa tulla kaikenlaista, mutta se kannattaa. Eletty elämä saa merkityksen usein vasta jälkikäteen ja vasta kirjoittaessa se saa muodon. Yllättäen muistoissa on myös informaatiota tähän päivään ja tulevaan.

Kurssillani ei jaeta omia kirjoituksia toisten luettavaksi. Ainoastaan minä luen ne. Kuljen tukena vaikeitten ojien yli. Koetan auttaa näkemään jotkut roskat kultana. Koska viitekehykseni on sairaanhoitajuus, olen prosessissa enemmän kansakulkija kuin terapeutti tai opettaja. Kahdenkeskinen kommunikointi tapahtuu sähköpostin kautta. Kahden viikon välein tapahtuvien lähitapaamisten merkittävyys perustuu kirjallisuusterapian kolmeen kulmakiveen; osallistujan, ryhmän ja koulutetun kirjallisuusterapiaohjaajan väliseen vuorovaikutukseen. Lähitapaamisissa jaetaan kirjoittamiskokemus, ei niinkään salaisuuksia. Tapaamissa palaudutaan edellisen tehtävän esiin nostamista ajatuksista ja käydään läpi avustavia kysymyksiä seuraavaa kirjoitusjaksoa varten. Antoisinta lähitapaamisissa on muistia avaavat erilaiset luovuusharjoitukset. Näiden tehtävien avulla osallistuja oppii luottamaan omaan ääneen, opettelee olemaan Minä itse. Kaikki tehtävät palvelevat asian ydintä eli omaa kirjoitusprosessia. Yhdessä olo tarjoaa myös suvannon tämän päivän haasteisiin.

Kun toimintaan liitetään vahva kannustus luovuuteen ja rohkeaan irrotteluun, saattaa oheistuotteena syntyä mitä loistavinta proosaa, runoa, draamaa. Sitähän elämä on.

Runoharjoite

Olen tönkkösuolattu. Sormet turvoksissa. Nilkat jäykkänä.

Tehty virhe peittää ilon, hämärtää näön. Sameuttaa pään.

Pysäyttää suolapatsaaksi vaimorukan.

Potkaise pois se hikinen peitto. Lyttää nurkkaan ja tallo lattiaan. Mutta kun ei se sillä katoa. Tarttuu vaan aina enemmän ihoon, jalan pohjiin, varpaitten väliin.

Ainoa lohtu. Eilen kaikki oli toisin.

Tarvitaan vain yksi pieni virhe ja kärsimyksen jalo malja on taas juotavissa. Koska tulee se suurin, se suurin, koska tulee se suurin se suurin.

Nyt ei lietsota pahoja henkiä enempää.

Yksi jo vilahti, onneksi meni, jätti jälkeensä minkä halusi.

Hieraisi möykyn sydänalaan. Sitä tässä sulatellaan.

Kärsimystä on kahdenlaista. Toisen tai itsesi aiheuttamaa.

Väärin kohdeltu saa sentään marttyyrin kruunun päähänsä. Eihän se paljon lämmitä, mutta koriste kuitenkin.

Itse töpännyt on avopäin ja alasti. Siinähän seisot.

Ja tämä on vielä pientä. Turhaa marinaa.

Näe oikea kärsimys, oikea nälkä ja turvotus, oikea tappo.

Tule sitten itkemään pienen elämäsi pientä kolhua.

Et ymmärrä runouttani. Kehoitat suuntautumaan muualle. 

Minäpä kerron, mihin itse voit suuntautua. Ovi on tuossa.

Ei sentään. 

Minkäs voit, jos syvyyttä ei ole.

Ei siitä rangaista, että lilluu haaleassa pintavedessä.

Uskosta

Usko on äärimmäisen henkilökohtainen asia. On silti ollut jo jonkin aikaa mietinnässä kirjoittaa muutama sana tästäkin itseäni koskettavasta asiasta. Tarkoitus ei ole käännyttää ketään, kun ei minuakaan kukaan maallinen olento käännyttänyt. Jotenkin vaan  pyörähdin.

Minä, Sergei ja Hermanni

Kaikki alkoi, kun kyllästyin olemaan pakana ja  aloin salaa mietiskellä Jumalaa. Salaa, koska elin vahvasti sellaisessa perheessä ja yhteisössä, joissa tämä teema ei ollut mitenkään relevantti. Mitään äkkikirkastumista ei tapahtunut. Jotenkin vaan alkoi tuntua, ettei kyennyt enää  omin voimin olemaan tarpeeksi oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kaikkea sitä, millaiseksi ihmisyyden mielsin.  Eniten onnistuin rikkomaan itseäni ja tietenkin siinä sivussa lähipiiriäni. Mummo ja opettajat tekivät tutuksi Jumalan, joka kyttäsi joka nurkassa, arvosteli ja rankaisi, luki jopa ajatukset. Oli helpotus  kieltää tällainen olio ja heittäytyä muitten mukana  naureskelemaan. Lapsuudesta jäi kuitenkin itämään ajatus, että jos on sittenkin olemassa jokin näkymätön voima. Jäi myös tapa hädän hetkellä ristiä kädet.

Tällä viisaudella, jossa nyt elän, näen Jumalan energiana, joka on läsnä kaikessa ja pitää yllä koko olemassaoloa. Siis filosofian ydinkysymykseen, kumpi oli ensin, henki vai aine, vastaan, että henki. Kyllä se ensimmäinen bakteeri, joka veden ja valon vaikutuksesta syntyi, tarvitsi energiaa liikkuakseen ja lisääntyäkseen. Ei vesikään liikahda ilman energiaa. Sairaanhoitajakoulutuksen kemian ja fysiikan tunnilla tämä energiakysymys avautui aika hyvin.  Kiitos myös ravitsemusopin opettajalle, joka tikusta tätä väänsi. Kutsun siis  energiaa Jumalaksi. Tämä jumalenergia on läsnä siis kaikkialla, jokaisen solun sisällä, ulkona ja pinnalla. Se on niin universaali ja ääretön, ettei sitä oikein pysty edes tajuamaan. En ole teologiassa niin pitkällä, että kykenisin analysoimaan sitä, kuinka Jumalan sana tuli tietoomme. Katsonkin, että sisältö on tärkein. Se, mitä meiltä ihmisinä vaaditaan ihmisinä.

Arvostettu hengellinen johtaja, englantilainen piispa Kallistos Ware avaa kirjassaan Ortodoksinen tie  hengellisyyden polkua puhumalla ensiksikin hyveitten harjoittamisesta. Et voi tehdä hyviä tekoja ilman tietoisuuttaa oikeasta ja väärästä, velvollisuudentunnosta. Olemme vastuussa lähimmäisistämme.  Tässä kristinusko ja marxilainen maailmankatsomus kohtaavat. Marxilaisuuden painopiste on yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, kristinuskossa enemmän ehkä henkilökohtaisissa toimissa, joita niitäkin toki voidaan suorittaa yhteisöllisesti. Onhan se toki tehokkaampaakin yhdessä ja joukkovoimalla kuin omissa pikkupiireissämme.  Joka tapauksessa molemmat edellyttävät aktiivista elämää oman itsemme ulkopuolella. Luonnon ja Jumalan mietiskely lasketaan myös hengellisen tien maamerkkeihin.  Luonto kertoo meille niin paljon kuin sitä kykenemme lukemaan. Tietoisina olentoina olemme siitä vastuussa. Ikävä kyllä, sen suurimmat viholliset myös. Jumalan mietiskely ainakin omalla kohdallani on kausiluontoista. Joskus sitä on enemmän hengellinen, joskus vähemmän. Sisäiseen pohdintaan paasto antaa hyvät raamit. Tässä ei nyt puhuta niinkään ruokapaastosta, vaan ajasta, jossa koetetaan kiinnittää huomiota omaan sisäiseen maailmaan.  Joskus on todella hyvä pysähtyä,  hidastaa omaa oravanpyöräänsä.  Paasto on minulle myös protesti nykyajan kulutusyhteiskuntaa vastaan.

Menin Valamon opistoon elämäkertakirjoittamisen kurssille 1999. Kun kurssi oli ohi, tiesin, että minun tehtäväni on kirjoittaa ja aloin suuntautua siihen suuntaan. Opiskelin kirjoittamista ja kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, kuten kirjallisuusterapiaa. Lueskelin ortodoksista kirjallisuutta. Todella jäyhää ja vaikeaselkoista se oli. Kävin kirkossa silloin tällöin, pääasiassa Valamossa, jonka lyhytkursseja olen käynyt monta. Olen myös koulutettu luostariopas.  Kirkossa oli aluksi parasta, että sai olla ihan rauhassa omien ajatustensa kanssa ja esteetikko kun olen, myös ympäristö viehätti.  Liityin kirkkoon vähän liian suurella rytinällä 2002. Ovet eivät olleet auki eikä sydämeni. Tarvitsin ne pari yksinäistä vuotta, jota siitä seurasi. Olin yksin kotona ja yksin  kirkossa. Otin etäisyyttä, mutta menin kuitenkin naapuriseurakunnan opetettavien kerhoon vähän sillä mielellä, että minähän katson tämän ihan pohjia myöten. Kiitos isä Timo Hirvosen, liityin takaisin kirkkoon ja aloitin alusta.  Tämä meni vähän kuin Leninin opeilla, että kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Uskoni ei ole juurikaan vahvempi tai heikompi kuin ennenkään, mutta aina, kun epätoivo valtaa, muistan kunnioitetun filosofi Torsti lehtisen sanat:  En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa ja minua hymyilyttää. Ortodoksien jumalanpalveluselämän vahvuus on sen samankaltaisuus aina ja kaikkialla. Menit sitten kirkkoon Kreikassa, Virossa tai Leppävirralla, kaava on kutakuinkin sama ja tiedät, mitä siinä tapahtuu. Vähitellen minunkin seisominen on muuttunut tietoiseksi osallistumiseksi yhteiseen rukoukseen. Enää ei tarvitse kiinnittää huomiota ulkoisiin seikkoihin kuten ristinmerkin tekemiseen, polvistumiseen, liikahteluun. On tilaa rukoukselle. Toki ajatus karkaa välillä, riippuen tilanteesta ja mielenalasta, mutta sitä on tullut itselleen armollisemmaksi tässäkin suhteessa, eikä vaadi itseltään enempää kuin mihin kyvyt riittävät. Uskomme, että Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Siksi kaikki toiminta niin kirkossa kuin täällä maailmassakin, on suoraan verrannollinen siihen, mitä itse tahdot tehdä.

Kirkkoa sanotaan sielun sairaalaksi ja sitä se todella on. Jos ei aivan ehjänä niin ainakin jonkin verran parantuneena sieltä lähtee. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti ja sen oivaltaminen onkin tässä tietotoyhteiskunnassa elävälle todellinen haaste. Intuition kuuleminen vaatii todella opettelua, mutta siihenkin, luulisin, harjaantuu pikkuhiljaa.

Tärkein ohje, minkä olen saanut tällä kirkkotiellä on tämä: Se hetki, jonka juuri tällä hetkellä sivuutat, se ihminen, jonka kohtaat juuri tässä ja nyt, se tehtävä, jota juuri nyt olet suorittamassa – nämä ovat elämäsi tärkeimmät asiat. ( Kallistos Ware: Ortodoksinen tie s. 188)