Voihan sitä vähän ottaa

No niin. Toinen kunnonkohotusviikko menossa ja kompuroinnista huolimatta -1,1 kg. Otin tavoitteeksi mahdollisimman vähälihaisen ruokavalion, onhan myös joulupaasto menossa, enkä syönytkään viime viikolla muuta kuin parina päivänä kanaa, jos ei oteta lukuun pientä napsimista koiran karjalanpaistikupista.  Kuuri, ei kun elämäntapamuutos, oli hyvä aloittaa Lapinlahden Luovan Puun taidekurssilla, kun siellä tarjoiltiin vain kasviskeittoa ja ystäväperheen aamupala oli todella terveellinen. Kotiin tulin sunnuntaina ja toki piti juhlistaa koiran ISÄntää berliininmunkilla. Voihan sitä vähän ottaa. 

 Maanantaina kävin uuden ruokalistan kanssa kaupassa. Ei siinä muuta muutosta entiseen ollut kuin että kasviksia enemmän, eikä pullaa, ei lihaa. Verkkokurssin ohjeen mukaan pitäisi syödä kunnolla kaksi kertaa päivässä plus välipalat. Vaikeaa. Päätin rakentaa oman syömiseni napostelulinjalle, koska se on minulle luontainen tapa ravita itseäni. Varasin naposteluun turkkilaista jogurttia marjoilla, raejuustoa, kananmunaa ja paistoin kylmää kanaa. Siis proteiinia. Rakkaan leivän päätin säästää iltaan. Se on välttämätön unen tulon kannalta. Keittelin muutamat kasviskeitot. Kauhean makuista oli parsakaalikeitto, mutta menihän se yökkäillen. Puuttui se pehmentävä kerma siitä. Keskiviikkona oli lonkan röntgen ja hoitajan vastaanotto, jota odottelin terveyskeskuksen kahvioissa. Ihana tuoreen pullan tuoksu oli ylipääsemätön. Voihan sitä vähän ottaa. 

Parasta uutta ruokaa oli röstiporkkanat. Teepä porkkanaraasteesta, sipulista, kananmunista ja pienestä määrästä jauhoja taikina pihvejä ja paista öljyssä. Sellainen jouluinen porkkanalaatikon maku siinä oli. Joku kasvis-jogurttisösseli ja potut siinä rinnalla niin hyvää oli. Makean himon illalla sain taltutettua ihanan silkkisellä, valkealla, jätskin näköisellä turkkilaisella jogurtilla ja marjoilla. Onneksi pakastin on täynnä mustikoita. Torstai oli haasteellinen päivä. Kun ei oikein ollut nälkä niin aamupäivän syömiset jäi vähä niukaksi ja sitten tuli kutsu Emman, lapsenlapsen kaverisynttärirääppiäisiin. Jäätelökakkua, karkkia, sipisiä ja mummolla vähän nälkäkin, mutta Voihan sitä vähän ottaa. 

Vielä tehtiin reissu Kuopioon ja tulomatkalla alkoi kädet vapista ja päässä humista. Kotona mitatessa verensokeri 4.3mmol/l. Olisiko kannattanut syödä kunnolla? Viikonlopussa ei moittimista. Saattoi välillä jäädä kasvisten määrä pieneksi. Tähän on kiinnitettävä iso huomio. Kourallinen salaattia ei ole puolta kiloa, eikä aina viitsi kärryyttää porkkanaröstiä. Ruokakaveri kun kammoaa kasviskeiton hajuakin niin ei niitäkään viitsi joka päivä kokata ja aika tyhjää se liemi on ilman leipää.  Yhtenä päivänä kävimme pubilla muikuilla. Tein oikeaoppisen annoksen lautasmallin mukaan ja siitä olen ylpeä. Kyllä osaisin syödä oikein, jos joku tekisi sen ruoan. 

Lupasin tehdä Emman varsinaisille synttäreille kuivakakun ja kun samoilla kippeillä pyörität kaksi kakkua niin toinen sitten jäi omiin tarpeisiin. Voihan sitä vähän ottaa ja tässä tapauksessa se tarkoittaa neljäsosaa kuivakakusta plus taikinan maistelua ja kulhon nuolemista huolellisesti. Eilisestä kakkusessioista on vieläkin öklöttävä olo sekä fyysisesti että psyykkisesti. Sokeria en ole viitsinyt edes mitata. Tänään on tiedossa herkullinen riistapäivällinen ja huomenna Emman synttärit. Voihan sitä toki vähän ottaa.

En halua halvaantua enkä dementoitua

En jaa kaikkea, mitä  blogiin kirjoitan, koska tämä on myös jonkinlainen päiväkirja, mutta taidan tämän julkaista ihan asian yleishyödyllisyyden takia.  Puhutaan siis terveydestä, minun kohdallani paino-ongelmasta.Törsäsinkin siihen vähän. Tilasin 50€:n verkkokurssin niin saattaa näitä painopäivityksiä tulla enemmänkin. Jos lukijoista  löytyy kanssakulkija tähän matkaan niin mennään yhdessä!

Motivaatio
Niin kuin kaikki minut nähneet tietävät, minulla on aika rutkasti ylipainoa. On ollut aina, enkä ala sepittämään, etteikö se olisi ongelma ja ettenkö ajattelisi asiaa päivittäin. Asia on möykky sisällä. Ei niin iso eikä musta  kuin vaikka surussa, masennuksessa tai pelossa, vaan sellainen hämärä, valoton seinä kaiken takana. Jokapäiväiseen elämään sillä ei ole vielä vaikutusta paitsi koulun mäkeä kiivetessä puuskututtaa ja kahvakuulailun loppuvenetyksessä masukka on vähän niin kuin tiellä. Tulevaisuudessa asia voi olla toinen. Veressä on lievästi liikaa sokeria ja kolesterolia suonien seinissä hiukkasen yli normaalirajojen. Lääkitys kyllä pitää arvot normaalin rajoissa ja  siinä on se hankaluus onkin. Ei sitten viitsi muilla konsteilla tai oikeastaan sillä yhdellä ainoalla konstilla, painonpudotuksella, yrittääkään korjata tilannetta. En halua halvaantua enkä dementoitua ja haluan elää vielä kauan, ainakin 20 vuotta. Siinä on motivaatiota tarpeeksi taas kerran yrittää.
Ravinto
Minä syön pieniä annoksia, mutta usein. Napostelen sitä sun tätä vähän koko ajan. Seison jääkaapin edessä, vaikka ovessa lukee isolla ISTU. En ole erityisen kiinnostunut kokkailusta, vaan valmistan mieluummin nopeasti perusruokaa. Koska ruokapöydässä istuu toinenkin, ruokaa on tehtävä, onneksi vuoropäivin. Syömme joka päivä yhden lämpimän ruoan, usein pottua ja soossia ja lihaa pitää olla. Jos innostun kasviskeittoon, kumppani syö jossain muualla. Suuren paaston aikana emme juurikaan ruokaile yhdessä.  Kasviksia ostan tunnollisesti, mutta ne eivät ole naposteluruokaa  minulle ja usein menee nahistunut salaatin puolikas roskiin. Noloa. Voisin elää pelkällä leivällä ja maidolla, leikkeleistä en niinkään välitä. Vaikka käytän levitteenä  vain Beceliä niin ei sekään ole hyväksi isoina määrinä. Nyt on jääkaapissa avokadotahnaa, mutta viitsiikö tuota jatkuvasti sörssätä, aika näyttää. Sitten pullapuoli. Voi, sitä menisi ja meneekin. Vaikka kuinka monta kertaa on tullut tehtyä päätös, että vain yksi pulla viikossa. Kun kumppani tulee kyliltä niin korvat hörössä kuuntelen, että rapiseeko pulla- tai karkkipussi ja useinhan se rapisee.
Kaikkien oppien mukaan ihmisen pitäisi syödä säännöllisesti, kaksi ateriaa päivässä ja väliin jotain terveellistä kuten hedelmää. Siis pitäisi kokata kaksi kertaa päivässä, kun yksikin kerta tuntuu työläältä. Nyt päätettiin kokeilla, että tehdään samaa ruokaa niin paljon, että sitä on kahteen ateriaan. Eilinen eli ensimmäinen ruokataparemonttipäivä meni hyvin. Syötiin kaksi kertaa lohikeittoa. Karkkia ja pullaa  ei mennyt ollenkaan eikä leipääkään kuin kolme palaa, tosin maksamakkaralla, kun sitä jäi lapsivierailun jälkeen niin poishan se piti syödä.  Juurtuneet tavat ovat tiukemmassa kuin arvaakaan. Haaveissa on kuitenkin oppia ihan uusi, ihana ja terveellinen tapa syödä, mutta ehdottomasti kuitenkin nauttien.
Liikunta
En ole koskaan ollut täydellinen sohvaperuna, vaan liikkumiseen löytyy jonkinlainen pohja.  Metsäautoteillä tulee käveltyä viikoittain. En saa sanoa metsässä, koska kumppanin mielestä tietä pitkin kävelyä ei voi sanoa metsäkävelyksi. Hän ottaakin aina harppauksia sinne oikeaan metsään kun minä taaperran tasaisemmalla. Sieniaika on eri asia. Silloin minäkin menen metsään, paitsi joskus sieniä ilmestyy tienkin varteen. Vesiuinnissa käyn kerran viikossa ja tämän syksyn ilo on ollut kahvakuulailu maantaina ja jumpparyhmä torstaina. Siis liikun. Tässäkin piilee  huijaamisen mahdollisuus. Se on se, että hidastan vauhtia heti, kun alkaa pienikin hiki nousta pintaan. Täytyy huilata. Ryhmäliikunnassa kyllä hikoilen, kun ei siellä kehtaa pysähdellä ja onhan se olokin sitten ihan huikea, kun on saanut hien pintaan. Ehkä hikoilen myös vedessä, ainakin lihakset tärisee, kun nousen 45 minuutin vesikävelyn jälkeen ylös. Oikein huojun porealtaaseen. Liikunnan suhteen asia on siis kunnossa. Valppaana kun olen niin tapa varmaan säilyykin.
Nyt tekstinä katsottuna tilanne ei ehkä olekaan niin paha. Putken päässä näkyy valo ja siihen heijastuu vetreä, pyöreähkö, mutta ei aivan läski minä.

Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen

Syksyn uutuuskirjoista varsinkin näin ortodoksisesta näkökulmasta ylitse muiden nousee Marko Annalan Paasto, Like 2018.

Kirjailija Annala on mielenkiintoinen persoona; pitkätukkainen metallimusiikkia soittavan Mokoma-yhtyeen keulakuva ja rocklyyrikko, joka ulkoiselta olemukseltaan istuu niin metallimusiikin kuin ortodoksiseen muottiin partoineen. Jo tällainen asetelma herättää mielenkiinnon kirjaan.

Paasto kertoo syvällä ortodoksisessa uskossa eläneen Matiaksen Jumalan olemassaolon epäilyksestä, uskon kriisin hitaasta kehityksestä ja lopullisesta ratkaisusta, jos nyt lopullista ratkaisua on olemassakaan sekä kriisin vaikutuksesta koko miehen elämään. Kirjassa on itse asiassa vähän varsinaista hengellistä pohdiskelua, vaan tarina ja asia on istutettu sulavasti Matiaksen arkielämään. Väillä tuntui, että tarina lähtee vähän liikaakin sivuraiteille, mutta loppujen lopuksi jokaisella sivulauseellakin on tehtävänsä tarinassa. Matiaksen taakka tuntuu selässä ja Panacodia menee. Kipu on uskottavasti kuvattu. Vaimon muutolla Afrikkaan on myös tarinassa vahva symbolinen merkitys. Samoin uuden ihmisen, Tessan, ilmestyminen miehen elämään. Onneksi Tessan ja Matiaksen suhteesta ei tule  perinteistä ihmissuhdemössöä, vaan siinä on jotain syvempää, kiehtovaa mystisyyttä. Tessa on haavoittunut enkeli niin kuin Matiaksen usko, tärkeä asia, josta pitää kuitenkin luopua ja joka jää ikuiseksi arvoitukseksi.  Erityisesti kosketti kuvaus kirkosta eroamisesta netin kautta, sormien leikki hiirellä, lasi vettä ja paluu toimenpiteeseen. Sitten klikkaus ja se oli siinä. Näin helppoa se on olevinaan.

 Matias ei jää pelkästään uskonsa kanssa harhailevaksi mieheksi, vaan hänen elämäntarinansa rakentuu kokonaiseksi muistojen kautta. Tyyne-mummi tekee lähtöä vanhainkodissa ja samalla tulee kuvatuksi hyvin konkreettisesti Matiaksen lapsuuden kotia maton hapsuja myöten.

 Matias on rauhallinen mies, joka tekee ratkaisunsa lähes arkisesti niiden vaikuttavuuteen nähden. Kirkon palkkalistoilta lähtö ja antikvariaatin perustaminen on vähän liiankin jokapäiväinen tapahtuma.

 Isä Herman kuvataan juuri niin lempeänä kuin ortodoksipappi ikinä voivaan kuvata. Hän ei tuomitse, ei saarnaa, ei koeta käännyttää, näyttää vain surunsa hiljaisesti hylkäämättä Matiasta. Isä Hermannin antikvariaatin siunaaminenkin on kuvattu hyvin minimalisesti. Jää lukijan arvailun varaan, mitä Matiaksen mielessä liikkuu, kun hän käy viimeisen kerran ehtoollisella, jo juridisesti kirkosta eronneena. Syntyy kuva, että Matias ei tunnetasolla kuitenkaan ole irti kirkosta. Toisaalta niinhän se on, että rutiinit saattavat säilyä pitkäänkin, vaikka asiallisesti henkilö ei niitä koe tarvitsevansa. Vai tarvitseeko?

Matiaksen tarinassa oli paljon tuttua. Itse olen vain kokenut kirkko- ja jumalanpohdinnan käänteisessä järjestyksessä. Tiedän, miten yksin ihminen on tuossa tilanteessa. Elin vuosikymmeniä vahvasti ateistisessa ympäristössä. Silloinkin toki perusarvoja olivat heikomman puolustaminen, ihmisestä välittäminen, tasa-arvo. Arvot eivät ole kadonneet mihinkään, eikä niitä tarvinnut lähteä etsimään kirkon piiristä. Mutta aivan kuten Matiaksella epäily Jumalan olemassaolosta hiipi hiljaa tajuntaan, kuitenkin toisin päin, että jospa Hän sittenkin on. Tunne kasvoi ja vahvistui kunnes tuli ratkaisun aika. Minun elinpiirissäni ei ollut lempeää Isää saattelemassa, ei kyllä pilkkaakaan, asia vain vaiettiin ja sille hymähdeltiin väheksyvästi. Taisi jonkinlainen hullun leimakin ilmestyä, mutta sehän nyt ei ole mitenkään haavoittavaa, pikemminkin hymyilyttävää.  Ja samoin kuin Matiaksella, ratkaisulla oli omalta, joskin pieneltä osaltaan, vaikutusta konkreettisiin muutoksiin.

Hengellinen elämä on jatkuvaa pohdintaa kuten Paaston loppulauseessa sanotaan   Enkä minä vieläkään tiedä, mutta minä tunnen.