Lurppaluomi lukee

 

Perin äidiltä mahtavan silmäluomivarustuksen. Kudosta luomissa riittää niin paljon, että alkavat olla jo katselemisen esteenä puhumattaankaan ulkonäöstä. Tätä valitin lääkärille tammikuussa ja pikaisen tutkimisen jälkeen pääsin erikoissairaanhoidon jonoon odottamaan luomileikkausta. Syksyyn mene.  Muuten viime tipassa. Nimittäin tällaiset plastiikkakirurgiset toimenpiteet poistuvat hallituksen säästöjen takia erikoissairaanhoidon palveluista 2026. Mehiläisessä luomileikkaus maksaa 1700 €. Jatkossa köyhät laittakoot tulitikut luomia kannattelemaan. 

Äidillä luomet jäätyivät pakkasella laseihin. Minun arkeeni vika vaikuttaa niin, etten pysty enää lukemaan kirjaa.   Kun on lukenut säännöllisesti ja intohimoisesti yli 60 vuotta, muutos on järisyttävä. Eipä mitään. Siirrytään sitten äänikirjaan. Alku oli hankalaa ja vaati aivan uuden asenteen tekstiin. Olen aina ollut kohtuullisen hidas lukija johtuen lähinnä siitä, että halusin tuijottaa lausetta, pohtia sanajärjestystä, selata välillä tekstiä taaksepäin, pysähtyä miettimään. Nyt lukija paapattaa menemään niin, että hengästyy. Mitä se sanoi, millä tyylillä, millä äänenpainolla. Lukijalla on yllättävän suuri valta luetun ymmärtämiseen juuri tuon painotuksen takia. Joku hihkaisee niin, että säikähtää, toinen mörisee kurkkuäänellä niin, että tekee mieli itsekin rykäistä. Joku piipittää kimakasti raskaita asioita. Hankalia ovat kirjailijan itsensä lukemat kirjat. Minusta kirjailija on siinä liikaa läsnä ja itse teksti jää taka-alalle. Minä haluaisin unohtaa kirjailijan lukiessa ja tehdä oman tulkintani tekstistä. Toisaalta nippelikuvioitten poistuessa tarinat ovat alkaneet elää ja viedä mukanaan. Onko se sitten kirjallisuutta vai kuunnelmaa hmmm. Oma lukutyyli joka tapauksessa on muuttunut paljon vähemmän analyyttiseksi. Ei kai tämä niin kauheaa ole, vai mitä?

 Tämän talven aikana halusin mennä sellaiseen maailmaan, joka ei millään lailla kosketa tätä päivää. En halunnut vertaistukea enkä lohtusanoja enkä varsinkaan mitään autofiktiohömppää. Äänikirjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse jonotella, vaan voi napata heti, kun kiinnostava kirja tulee eteen. Pitää tietysti maksaa parikymppiä kuussa, mutta eihän tässä tule muuhunkaan tuhlattua ja yhden kirjan hinnalla saa varmasti niin monta kirjaa kuin ehtii kuukaudessa lukemaan. Ehkä luomileikkauksen jälkeen palaan kirjakirjaan. Aika näyttää. Koska en tosiaankaan halunnut tätä päivää, ryhdyin kuuntelemaan sota-ajasta kertovia kirjoja.  Laitan tähän luettelonomaisesti kevään kirjat lähinnä oman muistini tueksi.

Paavo Rintala: Sissiluutnantti. Tarinat upseerien sota-ajan elämästä olivat kiinnostavia. Upseeri- isä ei koskaan kertonut sotajuttuja niin tämä nyt sitten sopi hyvin. Loikin sissien retket vihollisen selustaan yli liian jännittävinä.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika: Lapsuuden muistelma, Välirauha. ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Taattua Eeva Kilpeä. Häntähän lukee vaikka väärin päin.

Kjell Westö: Molly ja Henry. Näyttelijän ja tiedotusupseerin elämää sota-aikana. Hieno kirja.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas lukeutuu samaan sarjaan edellisen kanssa. Tässä kerrotaan suomenruotsalaisesta perheestä sodan kurimuksessa ja heidän uhrauksistaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna kertoo kylästä desanttien armoilla ja miten sodan kauhut kertautuvat vuosikymmenien taakse.

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. No johan! Kirjassa Kekkonen- niminen henkilö haaveilee uuden Viipurin rakentamisesta Pohjanmaalle. Tarinalla on todellisuuspohja. Hyytäviä on dokumentaariset lainaukset sota-arkistosta. Ihmisiä nimittäin kehotettiin jättämään kotinsa ja ylös kirjaamaan  pikkutarkasti irtaimisto, jonka armeija muka toimittaa pois. Näitä  luetteloita Anna Kortelainen on jäljentänyt kirjaan sanatarkasti.  Kirjan mukaan näin haluttiin välttää ruuhkaa. Evakot kuormineen olisivat olleet armeijan tiellä. Niin paloi Viipurin mukana  ihmisten kodit, nuket ja kankaat.   Kirjassa nostetaan myös hyvin esiin kaupunkilaisevakkojen lähes täydellinen unohtaminen oman onnensa nojaan. Tästä heräsi kiinnostus tutkia ilmiötä enemmänkin.

Sotajuttujen lisäksi luin

Anna-Riitta Carslsson: Rakas Eeva Kilpi. Tämä uutuus syvensi kuvaa kirjailijasta ja vei mennessään. Samoin kuin

Heidi Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton.

Hienoja, uudenlaisia elämäkertoja kuten Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta.

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Philip Teir: Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

Jukka Viikilä: Erittelyä

Anneli Kanto: Ihan pähknöinä. Nyt menossa. Tämän kanssa palailen vähitellen tähän päivään.

 

 

Kauhujen kevät

 

Joskus elämässä on kallio vastassa

Edellisestä blogimerkinnästä on pian ½ vuotta. Siinä hehkutan kovasti uutta, liikunnallista elämää. Kaikki menikin hyvin kunnes 5.2. maailma kaatui. Lapsenlapseni 19-vuotias Paavo menehtyi keskellä arkipäivää täysin yllättäen. 

En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi äitinä ja mummona, en koskaan niin tyhjäksi. Kaksi päivää Paavon kuoleman jälkeen kuoli nuorehko, läheinen perheystävä auto-onnettomuudessa. Käsittämätöntä. 

Purin surua liikuntaan. Jumppasin, kävelin, uin. Kunnes 27.2. virtuaalivesijumpassa napsahti polvi. Jotenkin könysin altaasta ylös. Seuraavana sunnuntaina menin kuitenkin kirkkoon ja kun paaston aika oli ja surua paljon sydämessä, tein polvirukouksen. Polvi napsahti uudelleen. Sitten pitikin jo mennä lääkäriin. Vamma kuitattiin alkavaksi nivelrikoksi ja pistettiin kortisonia. Ei auttanut. Seuraava lääkäri kuitenkin armollisesti määräsi röntgeniin, mutta kun luut olivat ehjät, kirjasi diagnoosiksi Määrittämätön polvivamma. Kolmas lääkäri jo uskoi, että jalalla ei kävellä ja määräsi viimein magneettikuvaan. Sitä odottelin kattoon tuijottaen kolme viikkoa ja kuvauksesta toiset kolme viikkoa odottelin ortopedille pääsyä. Hoipuin kainalosauvojen varassa lapsenlapsen haudalla. Vaivasin ystäviäni Seijaa ja Jounia kuskaamaan joko minua lääkäriin tai hakemaan ruokaa noutopalvelusta. Sielunhoitoa sain rippi-isältäni.  Näistä suuri ja nöyrä kiitos! 

Viimein 17.5. löytyi vika: kierukan repeämä, nivelsiteen repeämä ja rustovamma. Vammat hoidetaan nykyisin fysioterapialla. Kunpa hoito olisi voinut alkaa aikaisemmin, mutta tuntuu tuon diagnoosin saaminen olevan aika pitkässä juoksussa. 

Tässä mylläkässä luotto elämään horjui raskaasti. Uskaltaako toivoa edes unta seuraavaksi yöksi? Miten Paavon sisaret pärjäävät, entä serkut? Missä Paavon sielu on nyt? Suuret ja pienet kysymykset kaikki rintarinnan ja sikin sokin mielessä ja kaiken kruununa jäätävä polvikipu. Täytyy sanoa, että itsesäälikin voi joskus lohduttaa. 

Nyt on kuitenkin kesä. Polvi hyväksyy jo autoilun ja kuntoutus alkaa purra. Lapset leikkivät kuin ennenkin ja poika on löytänyt oman terapiansa musiikista. Paavo ei koskaan palaa, mutta on uskottava, että vielä tulee aika, jolloin voimme muistaa häntä iloiten, ei kyynelin.

Nyt on pakko hehkuttaa!

 

. 

Rohkaistuin osallistumaan  Tanhuvaaran Urheiluopiston Kunnonstartti +60 ohjelmaan Savonlinnassa.

 Ihan lyhyt tietoisku, että mitä tuo tarkoittaa: Prosessin kesto 1 vuosi. Kolme x 4 päivää Tanhuvaarassa, lähijaksot 1x kk Kuopiossa, verkkokursseja ja Teams-yhteyksiä pitkin vuotta. Koko täysihoitopaketti 849€ minulta, joka haluan asua 1hh huoneessa. 2hh vähän päälle 600€. On muuten ihan hotellitason majoitus ja ruoka hyvää. Maksetaan kolmessa osassa.

1. lähijaksolla testattiin jokaisen lihaksen ja oman kestävyyden nykykunto sekä tehtiin kehonkoostumusmittaus. Laadittiin näitten mittausten ja omien tavoitteiden  perusteella  liikuntaohjelma, jota siellä myös harjoiteltiin. Mittauksiin palataan vuoden kuluttua.

Tällä iällä lihasvoima rapistuu ja lihakset kutistuu, jos niitten antaa vaan olla. Itseasiassa rapistuminen alkaa jo 50-vuotiaana. Niinpä siellä taottiin kalloihin voimaharjoittelun merkitystä ja tosiaan etsittiin myös niitä lihaksia. 

Minulle testi näytti, että jalkojen lihakset ovat ikääni nähden keskitasoa paremmassa kunnossa, mutta vatsalihakset - missä lie. Käsien puristusvoimaakaan ei ollut paljon ollenkaan. Tasapaino oli keskitasoa, mutta viskeraalirasvaa niin hemmetisti! 

Se oli yllättävä tieto, että kävely kyllä parantaa kestävyyskuntoa, mutta ei juurikaan lisää  lihasvoimaa, eikä rasva ala palamaan ennen kuin olet kävellyt 1½h niin, että pulssi on yli 100. Noin tehden rasvanpoltto kyllä jatkuu kävelyn jälkeen jonkin aikaa. Kuntopyöräharjoitus (HIIT) 2 minuuttia hitaasti raskaalla vastuksella + 20 sek. nopeasti yhteensä 20 minuuttia vastaa tuota kävelylenkkiä, mutta ei siinä raitista ilmaa saa. Minulla on ollut lonkan kanssa ongelmia. On hoidettu bursiittina, piriformiksena ja insert-jänteen kulumana. Tanhuvaarassa jotain laukesi, eikä lonkka vihottele tällä hetkellä. Liekö ollut psyykkistä koko kipu.  Kävelen jos kärsin, mutta jos en niin sitten pyöräilen. 

Kotikuntosali. Kiitos pyörästä Hannu ja Leena!

Olen tähän asti käynyt Vesileppiksessä vesijuoksulla 1x vk. Jatkossa kipitän sinne 2x vk. Menen ensin kuntosalille ja teen kropan joko ylä- tai alaosan ohjelman,  lämmittelyineen ½h ja sitten uimaan ja saunaan. Viime viikolla jo näin tein ja onpa vetreä, joskin vähän kipeä, olo. Kuntosaliohjelma laadittiin niin, että lonkka kestää. Yksi laite pitää jättää väliin, mutta sain siihen korvaavan liikkeen. Seniorikortilla saa muuten  pyöriä Vesileppiksessä vaikka koko päivän. Hiihtoputkeenkin  pääsee, jos viitsii raahata sukset mukaan.  

Ensi viikolla tapaan ryhmäläiset Kuopiossa salijumpan merkeissä. Luulen, että nämä tapaamiset ovat parasta motivaation ylläpitoa. Yhdessä mennään kohti elokuuta ja seuraava Tanhuvaara-jaksoa!

Voi olla, että tämä projekti kaatuu ja luikin hiljaisuuteen tai sitten ei.