Tapahtui lauantaina Lapinlahdella

Aluksi. Halosen taiteilijasukuun kuuluvalla kuvataiteilija   Seppo Väänäsellä on Lapinlahden Taidemuseo Eemilissä   Hiljaiset virrat-näyttely. Tauluja voi katsella tästä Näyttely oli ehjä kokonaisuus, mutta miten minulle tuli jotenkin kylmä. Tunne ei johtunut talvimaisemista, vaan kylmyys henkäisi näyttelysalissa jo ennen kuin olin nähnyt yhtäkään taulua. Yhden nimi olikin Jätetty. Taide voi vaikuttaa näinkin.

Näyttelyn jälkeen onneksi istahdin Pasimusic- tapahtumaan kuuluvaan Kaikkiin neljään tulleen - konserttiin. Enpä ole tämänkään taiteenlajin ylin asiantuntija, mutta käyn silloin tällöin istumassa kamarikonsertissa. En erota pimpparautaa, että soiko se oikein vai ei, mutta sanaton musiikki antaa tilaa olla itsensä kanssa. Ei voi puhua, ei liikkua, ei räplätä kännykkää eikä piirrellä.  Tunnelmaa voi verrata jumalanpalvelukseen sillä erotuksella, että kirkossa on voimakas rukouksen elementti läsnä. Lauantain huilu-runokonsertti oli rauhoittava kokemus. Nuori huilisti Johanna Kärkkäinen soitti ja luki välillä omia runojaan kirjastaan Kädet lokakuun harmaat. Pasi Lyytikäinen oli säveltänyt teoksen Edith Södergranin runoihin, mutta hyvin sopi myös Johannan runoihin ne sävelet. Sopraano Tuuli Lindeberg oli myös taitava, mutta ei sillä tavalla sävähdyttävä kuin huilisti. Että voikin yhdestä soittimesta lähteä niin monenlaista ääntä ja tunnetta!

Pulkkisseuran vuoden päätapahtuma Romaanihenkilön kuolema-seminaari oli osa Pasimusic-festivaalia. Tilaisuuden oli suunnitellut ja organisoinut rahoitusta myöten seuran kantava voima kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Kirjallisuustilaisuus oli laadukas, kiitos asiantuntevan paneelin ja keskustelevan yleisön.
Yksi panelisteista onkin jo kirjoittanut blogin tapahtumasta. Pieni tarkennus Penan blogiin: ajatuksen kirjailijaresidenssistä lausui ensimmäinen tutkija Terhi Utriainen. Pasi Lyytikäinen kannatti lämpimästi ajatusta ja uskon, että nyt on sellaiset voimat liikkeellä, että Lapinlahdella on ennemmin tai myöhemmin kirjailijaresidenssi. Paras paikka olisi tietenkin Matti Pulkkisen koti ja kirjailija Liisa Laukkarisenkin aikaisemmin asuttama Runo-Raitala, mutta sen saamiseen lienee liian monta mutkaa matkassa.
Kun en saanut tilaisuudessa sanotuksi niin kiitän tässä (vaatimattomassa) yhteydessä Pasi Lyytikäistä hyvin alkaneesta yhteistyöstä.  Pitkälti tämän yhteistyön ansioista jopa Lapinlahti on herännyt noteeraamaan Matti Pulkkista.  Kävihän niin, että kun seura muutama vuosi sitten perustettiin niin pitäjälehti Matti ja Liisa oli varmaan ainut aviisi valtakunnassa, joka ei noteerannut seuran perustamista. Muuten olemme saaneet ihan mukavasti näkyvyyttä.  Lauantainen oli harvinainen kirjallisuustapahtuma siinä mielessä, että enemmistö osallistujista oli miehiä ja koko yleisö innostunutta. Hienoa, että Lapinlahti on nyt liikkeellä!

Kolme kirjaa

 Vietimme männä viikonlopun Lapinlahdella  ystäväperheen kotona  eläintenhoitajina. Viisi eläintä on eri asia kuin yksi ja 10.000 kirjaa on eri asia kuin 1000. Jouni keskittyi eläinten viihdyttämiseen ja minä olin kuin karkkikaupassa Pian hyllyköiden äärellä. Olin jo pyytänyt Piaa varaamaan näkysälle Teppo Kulmalaa, joista minulla viimeisin eli viides Radio Tuupovaara oli lukematta. Se oli tuttu Teppoa, syvää pohdintaa. Kakkosesta olen jo kirjoittanutkin.  http://railimiettinen.blogspot.fi/2016/07/. Vähän tuntuu, että ansioistaan huolimatta viitonen saisi jäädä viimeiseksi, alkavat toistaan itseään. Varsinkin kirjailijuuden tuska ja itsensä aliarvioimen on tullut jo selväksi,  mutta jos yhteinen kustantajamme Kirjokannen Jussi Virratvuori katsoo tarpeelliseksi tallentaa jälkipolville lisää Tepon ajatuksia niin tokitoki.

Toisena kirjana luin Matti Mäkelän esseekokoelman Ihmisen olosijat (WSOY 2013). Matti Mäkelähän tunnetaan ennen kaikkea kirjastaan Kaksi vaimoa ja muita kertomuksia, jossa kirjassa hän läimii Suvi Aholan sanoin meitä naisia märällä rätillä. Luin sen kohukirjan aikoinaan ja kyllä siitä tuli vähän epämukava olo, varsinkin henkilön haaveesta lähteä ostamaan neitsyttä lähi-idästa. Päätarinassa mies kipuilee kahden vaimon loukussa. Mäkelä on kirjoittanut myös sadomasokistisen rakkausromaanin. Oli nämä provokaatioita tai ei, en ole ajatellut lukea sitä. Mäkelä tuli valittua hyllystä lähinnä siksi, kun hän viime keväänä ilmestyi Matti Pulkkisen seuran vuosikokoukseen Nurmekseen. Esittelykierroksen jälkeen minä vielä möläytin, että ihan katsoinkin, että onpas Matti Mäkelän näköinen mies. Kyllä hävetti jälkeenpäin. Pia sentään tyytyi piirtelemään lehtiöönsä muina naisina.  Kirjailija käyttäytyi sivistyneesti ja hillitysti. Ei rönöttänyt sovinistisesti eikä ottanut hankalasti tilaa itselleen niin kuin, olen kuullut, joillakin julkkiskirjalijoilla on tapana. Kun luin Ihmisen olosijat, melkein annoin Mäkelälle anteeksi Kaksi vaimoa- jutut. Esseekokoelma tarkastelee maailmaa erilaisissa istuma-asennoissa. Ajetaan polkupyörällä, kyykötetään takan ääressä, ja niin poispäin. Mielenkiintoisimmassa esseessä Mäkelä heittää ajatuksen, lähinnä päättäjiin päin, että lakkaako ihminen olemasta, jos hän ei ole minkään palvelurakenteen ulottuvilla. Kiinnostava ajatus, noin ihan abstraktilla tasolla sellainen, että voiko kukaan olla mitenkään olemassa ilman palveluja! Mäkelä  kritisoi oikeutetusti sitä, että vaikka asuinmaaseudun ihmisistä on 10-kertainen määrä on muita kuin maanviljelijöitä, niin kuitenkin kaikki maaseudulle ohjatut eu-rahat menevät maanviljelyn tukemiseen. Rahaa tulisi ohjata kylien kehittämiseen, tieverkostoon, pienyrittäjyyden vahvistamiseen ja muuhun sellaiseen toimintaan, joka mahdollistaisi kyläyhteisöjen elinvoimaisuuden ja monimuotisuuden. Maalla pitää saada asua muitakin kuin maanviljelijöitä. Toivottavasti Matti Mäkelä keskittyy jatkossakin pohtimaan maailmanmenoa muusta kuin seksuaalisesta perspektiivistä.

Kolmas kirja oli Pauliiina Kainulaisen Missä sielu lepää Kirjapaja 2010.Kirjassa pohditaan paikkoja, jossa voi kohdata Pyhän ja kyllä;  luonnossa,  löylyssä ja kirkossa, juuri siellä sen voi kohdata, siellä sielu lepää. Kainulainen puhuu myös eroottisuudesta pyhän kohtaamispaikkana ja Magdalan Marian aistillisesta viisaudesta.Pyhyyden ja mystiikan kaipuuseen oikein sopiva kirja!

Siru tutkii, että onko kukaan uskaltanut lirauttaa Olavi Lanun veistoksen juurelle.

Kalevalasta tähtimerkkeihin

.

Tiina Piilolaan törmäsin viime talven kirjallisuuden opintojen Taideinstituutiot-luentosarjassa, jossa Piilola valotti väitöskirja-aihettaan "Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita". Aino nousee Piilolan väitöskirjan päähenkilöksi. Ainohan oli se Joukahaisen sisar, joka mieluummin hukuttautui kuin menee vanhalle miehelle. Vedessä Aino muuttuu vedenneito Vellamoksi. Kun Väinämöinen alkaa soittaa hauenleukaluusta tehtyä kannelta, soitto lumoaa kaikki.

Riemu riemulle remahti/tuntui soitto soitannalle,/Laulu laululle tehosi;/helähteli hauen hammas/Kalan pursto purkaeli/Ulvosi upehen jouhet,/Jouhen ratsun raikkuhivat.

heräsi susiki suolta,/

Nousi karhu kankahalta jne

Näyte on Kalevalan 41. runosta, jossa Väinämöinen soittaa hauen leukaluusta tehtyä kannelta.

Piilola kuulee kanteleessa Ainon äänen veden takaa. Eli soitannassa ei ole kyse yksin Väinämöisen soittotaidosta vaan itse soittimesta, jossa Aino jatkaa elämää, vieläpä huumaavana taikamusiikkina. Toisin sanoen se onkin Aino, nainen, joka herättää suetkin suolta.
Tiina Piilola osoittaa väitöskirjallaan, että meidän on lupa pöllytellä kansalliseeposta jopa akateemisen maailman luvalla. Hän avaa näin juhlavuoden kunniaksi varsinaisen aarrearkun toistenkin tutkia. Riemullista!

Tätä väitöskirjataustaa vasten oli mielenkiintoista lukea Tiinan Piilolan romaania Tähtimerkit. Kustantamo (S&S 2016). Se tarttui käteen kirjastosta nimenomaan tekijänimen ansioista.
Tähtimerkit on Piilolan kolmas romaani. Kirja kertoo kaikenlaisiin hörhöuskomuksiin ihastuneesta Emmasta. On uudelleensyntymää, henkistä astrologiaa, Pyhän äiti Marian valoa. Kaija Juurikkala näkee Emman jaloissa maahisia. Siinä sivussa, kun Emma juoksee näissä sessioissa, hän väkertää väitöskirjaa Kalevalan naisista. Kirjasta ei oikein saa selvää, että ironisoiko se huuhaa-uskomuksia, haluaako varoittaa niistä vai epäileekö, että niissä sittenkin on jotain perää. Kirjassa käy niin, että kun Emma tulkitsee väärin miehensä taivaanmerkit, on se vähällä johtaa avioeroon. Mies alkaa elää Emman silmissä ihan outoa elämää ”kun tähdet sen kertovat”. Juonen kulussa sivutaan monia avioliiton ongelmia, mustasukkaisuutta, seksiongelmia, kohtaamattomuutta. Kaikesta selvitään, mutta jotenkin liian helposti ja kevyesti. Viihdekirjamaisesti.
Piilolan kieli on siistiä ja rikasta, jolla olisi saanut aikaiseksi tiiviimpääkin tarinankerrontaa. Lukemisen tekee hankalaksi, jos myös kiintoisaksi tapahtumien poukkoilevaisuus. Välillä mennään oikeaoppista viihdelinjaa ja jo seuraavassa kappaleessa paneudutaan akateemiseen maailmaan. Lukija jää epävarmuuden tilaan, että mitä hittoa tämä oikein on.
Ehkä näkökulma on tietoinen, jonkinlaista tiedon yöpuolen esiintuomista kansanomaisesti. Joka tapauksessa ennakkoluuloton lähestymistapa Piilolalla on sekä kirjallisuusgenreisiin kuin myös tieteeseen.

Ikävä Ulla Pailamoa

Viime keväänä alkoi väsyttää kummasti. Ensin syytin tiukkaa työ- ja opiskelutalvea, kirjan julkistamista ja kaikkea muuta stressin aihetta. Ajattelin kuitenkin, kun ei pariin vuoteen ole tutkittu mitään, että vilkaistaan peruslabrat. Ja olihan siellä sokerit koholla, lievästi kyllä, ei ihan diagnoosiin asti, mutta kuitenkin! Sain verensokerimittarin kotiin ja lääkityksen.
Ajattelin, että nyt sitten pääsen kunnon seurantaan niin kuin 15 vuotta sitten, kun sokerit poukkoilivat ensimmäisen kerran. Silloin kunnassa oli oikea diabeteshoitaja Ulla Pailamo. Ulla viettää tällä hetkellä ansaittuja eläkepäiviä. Voi miten lempeä, tietävä ja jämpti Ulla oli työssään. Varmasti piti kaikki kunnan  diabeetikot tiukassa otteessaan ja näin esti monen vakavan sairauden puhkeamisen.
 Sitten kunnassa puhalsi uudet tuulet. Tuli omahoitajajärjestelmä ja Ulla siirrettiin vastailemaan puhelimeen, latelemaan labra-arvoja, merkkaamaan lääkäriaikoja ja tekemään kaikenlaista pientä. Tuskin jäi aikaa paneutua syvällisesti kenenkään asioihin.  Siinä tuhlattiin valtava tietomäärä ja ennaltaehkäisyn resurssi. Diabetes kun hoitamattomana johtaa moniin vakaviin liitännäissairauksiin. Siinä on vaaravyöhykkeellä silmät, jalat, munuaiset, sydän, aivot.
Omalääkäri/hoitajajärjestelmä on hyvä ja suht toimivakin, mutta Ullan olisi kyllä pitänyt saada jatkaa diabeteshoitajan työtä.
Mutta tähän päivään. Oli olevinaan diabetesohjaustunti. Nuori hoitaja kysyi kyllä vointia, mutta erityisesti kiinnostui  merkkailemaan tietokoneelle paperilapusta omamittauksiani.
Kysyin liikuntareseptiä, kun aikaisemminkin olin sellaisen saanut. Tyttö kipitti johonkin käytävän perälle etsimään reseptiä, luki sitä kuin ei olisi ennen nähnyt. Oli muuten pudotettu puoleen ilmaiset ohjaukset. Aikaisemmin sai käydä kymmenen kertaa erityisliikuntaryhmässä, nyt vain viisi kertaa. Paperissa luki, että liput saa reseptiä vastaan liikuntatoimistosta. Kysyin, että missähän se nykyisin mahtaa sijaita, niin tyttö sanoi, ettei tiennyt ”kun en ole pakkakuntalaisia”. Enpä kostunut siitä ohjauksesta tuon taivaallista!
Olen sitä mieltä, että diabeetikkojen pitäisi päästä hienoon monitoimitaloomme ilmaiseksi. Liikunta kun on yksi hoidon kulmakivi ja me pullukat tarvitsemme siihen ihan erityistä kannustusta ja monipuolista tarjontaa. Eikä olisi pahitteeksi joku painonhallintaryhmäkään. Huomio, ihan kaikki diabeetikot eivät ole pullukoita, mutta kaikki tarvitsisivat  ravinto-ohjausta.
Toinen esimerkki. Kuin kysyin labravastauksia omahoitajalta niin tämä tiesi väärin "pitkän sokerin", sen, jossa näkyy sokeritaso pidemmältä ajalta, viitearvon. Lääkäri kuitenkin tiesi ja siitä pointsit! Nuori lääkäri oli muutenkin aidon tuntuisesti kiinnostunut elimistöni   häiriöitten tasapainottamisesta. Siitä kiitos.
Siis hoidon taso ainakin diabeteksen osalta on heikentynyt tässä kunnassa. Totisesti toivon, ettei tarvitse testata muitten sairauksien hoitoa. Siinä pelossa ilmoittauduin Diabetesliiton verkkokurssille. Saan nyt kuusi viikkoa kaikessa rauhassa tutkailla tapojani ja tottumuksiani, valittaa niistä ryhmässä ja kuunnella toisten valituksia ja kaiken lisäksi anonyyminä.  Oliko tästä hyötyä, selviää tulevaisuudessa. Itsellä ainakin on motivaatio korkealla. Elämä kun on niin makeaa, ei kun mukavaa.

Alla oleva kuva on verkkokurssin tämän päiväinen tehtävä. Siinä piti värittämällä lajitella ajankäyttöään. Mukavinta oli miettiä, minkä värinen on uni, työ, lepo, harrastukset. Väriterapiaa vissiin ja lapsihan on terve, kun se leikkii 😊

Facebook on liian ihana!

Kesän hupailut on takana ja edessä jämpti syksy.

Minun kaveripiirini facebookissa on  reilu sata naamaa. Ystäviä, sukulaisia, tovereita ja kavereita. Kuulun muutamaan tärkeään ja vähemmän tärkeään ryhmään. Ryhmissä tieto kulkee näppärästi ja voidaan pohtia asioita ajantasaisesti. Olen tykännyt useista kiinnostavista sivuista, joiden avulla kykenen seuraamaan minua kiinnostavia tapahtumia ja toimintoja, aukioloaikoja ja uusimpia tuulia. Tiedon tulva on rajaton.

Tästä kaikesta huolimatta tai paremminkin näistä syistä olen vakavasti päättänyt pitää sometaukoa. Eihän siitä tulee mitään, että kaikki aika menee nettiä selatessa. Kaveri heittää mielenkiintoisen linkin ja minä olen kohta sen linkin perässä ties missä ja hups, siinä tunti on lyhyt aika. Oletan kuitenkin, että mitään todellä järistyttävää ei pääse tapahtumaan tietämättäni, vaikka en somessa olisikaan. Jää vielä paljon tiedonlähteitä, eikä kaikkea edes tarvitse tietääkään.

Elinikäinen ystäväni on vakavasti sairas ja minä vaan heittelen leppoisia kuvia mustikkasankoista. Ei tunnu hyvältä. Otan vakavasti kohta alkavat kurssini. Haluan tarjota parhaan mahdollisen ohjauksen. Oma kirjoittaminen myös vaatii  keskittymistä. Siitä ei tule mitään, kun pitää vähän väliä kuikuilla naamakirjaa, että joko se taidemuseo tai teatteri on julkaissut syksyn ohjelmansa, entäs kaverin loma, miten meni ja saiko naapuri kaloja. Siis ei sinänsä mitään pahaa näissä, ei edes turhaa, mutta kyllä nyt pitää luopua tästä herkusta, vaikka jouluun asti näin aluksi.

Blogikirjoittamista aion lisätä niin, että tulisi yksi merkintä viikossa. Aiheita kyllä on ja tänne asiat jäävät paremmin talteen. Naamakirjan uumeniin hukkuu kaikki. On mukava vuosien päästä lueskella, että mitä sitä on tullut puuhattua ja mitkä asiat ovat herättäneet kiinnostusta. Lukijoita tietysti olisi mukava saada ja varsinkin kommentteja heiltä, teiltä. Tässä blogissa muuten taitaa olla seurantamahdollisuus, koska bloggeri ilmoittaa, että nytkin minulla on jokunen seuraaja. En kyllä näe, että keitä he ovat.

En halua eristäytyä, joten yhteydenpito varmasti säilyy, jos se jotenkin on olemassa. Joitakin päivityksiä kyllä tulee ikävä. Kukaan ei ole vielä kadonnut tyhjyyteen, vaikka ei somessa olisikaan. Se lohduttaa 😊

12.9.2017 Oli ihan kiva yritys, mutta hankaloitti sen verran elämää, että siellä ollaan taas :)

Vulpes vulpes

Lähelläni pyörii Kettumies. Tapasin hänet reilu kymmenen vuotta sitten järven jäällä. Emme ehkä koskaan olisi pysähtyneet, ellei saman ikäiset koiranpentumme olisi lähteneet kiertämään lähisaarta niin että niistä näkyi vain kaksi liikkuvaa pistettä. Pakkohan siinä oli olla, potkia jäätä, puhua niitä näitä säästä, jäästä. Siitä eteenpäin  ilmaantuivat usein tielle, ensin koira ja  sitä jo osasi odottaa, että kohta mies. Arkisista asioista mentiin syvemmälle niin kuin ystävyyden kehittyessä tapahtuu. Jossain vaiheessa, taisi jo koivu olla lehdessä, läheisyys alkoi olla niin vahvaa, että aloimme puhua itsestämme parina.
Mutta miksi Kettumies? Sitä ryhdyin miettimään, kun ystäväni Pia nimesi blogissaan kanssakulkijani Kettumieheksi. Ehkä Pia tavoitti alitajuisesti jotain oleellista.
Suomalaissa eläinsaduissa kettu on yleensä tarinoiden alkuun paneva voima. Viekas, ovela, varovainen, sukkela ja nokkela. Se tarkkailee tapahtumia etäänpää, ulkokehältä, saatta kadota näköpiiristä ja sitten ilmaantua ihan jostain muusta suunnasta paikalle kuin ei olisi poissa ollutkaan. Kauempaa sen on hyvä muodostaa kokonaiskuva ja tehdä itsenäisiä johtopäätöksiä. Yleensä tapahtumat päätyvät ketun toivomaan ratkaisuun.

Kettumies ja Koira metsässä

Faabeleiden lisäksi ketun on tehnyt tunnetuksi ranskalainen kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) maailman eniten myydyssä kirjassaan Pikku prinssi (1943, suom,1951).

Tässä lainauksia tästä iki-ihanasta kirjasta:

-  Hyvää päivää, sanoi kettu.

- Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.

-Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…

- Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

- Minä olen kettu, sanoi kettu.

- Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…

- En voi leikkiä kanssasi, kettu vastasi. Minua ei ole kesytetty.

- Ai, anteeksi, sanoi pikku prinssi. Mitä tarkoittaa ”kesytetty”?

- Se on aivan liian unohdettu käsite, sanoi kettu. Kesyttää on sama kuin ”solmia siteitä…”

- Solmia siteitä?

- Aivan niin, kettu sanoi, nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa…

-Alan ymmärtää, sanoi pikku prinssi. 

-Jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. 

 - Ole hyvä, kesytä minut! kettu sanoi.

- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.

- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…

Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

- Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pitemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni…

  ---
  - Jää hyvästi, hän sanoi.

- Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

- Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.

Jälkikirjoitus väärinkäsitysten oikaisemiseksi: hyvästejä ei olla heitetty :)

Saimit Sorsakoskella

Siitä on kohta kymmenen vuotta, kun aloitin luovan kirjoittamisen ryhmän ohjaamisen Leppävirralla. Enää en ohjaa ryhmää, mutta meistä muodostui pysyvä porukka, Saimit.
Virallisen kurssituksen loputtua huomasimme, että ryhmä on niin yhteen nivoutunut, ettei hajoaminen tule kysymykseen. Saimin nimipäivä oli jotenkin sopivasti kalenterissa siinä kohtaa, johon suunnittelimme kesätapahtumaa. Saima Harmajan lisäksi mieleen tuli Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. Siinä Saimi kellottaa pöpelikössä ja poutapilvet soutaa taivaalla.

Eero Järnefelt: Saimi kedolla

Ensimmäinen Saimi kedolla-tapahtuma järjestettiin Konnuksen kanavalla viisi vuotta sitten. Se oli ihan avoin tilaisuus ja paikalla oli parikymmentä osallistujaa. Osanottajat kirjoittivat Saimien tekemien  inspiroivien tehtävien avulla kukin omia juttujaan ja ne sitten purettiin.

Sen jälkeen Saimit ovat kokoontuneet enemmän tai vähemmän julkisesti. Tänä kesänä   Anja-Saimi kutsui meidät kotiinsa Sorsakoskelle. Sielläpä syntyikin varsinainen performanssi. Anja oli järjestänyt vintilleen valtavan määrän vaatteita, koruja, kenkiä ja kaikenlaista rekvisiittaa. Jokaisen piti pukeutua joksikin. 

Sitten ruokapöydässä Anja esitteli itsensä piiaksi, jolle oli jäänyt tämä Esterilän kartano, kun isäntäväki meni Pariisiin. Jokaisen piti ihan extempore siinä ruokapöydässä, oudot kamppeet päällä kehittää itselleen tilaisuuteen sopiva rooli. 

Oli siinä sekalainen seurakunta. Oli Niiskumuikkunen, Nuuskamuikkusen sisarpuoli, aikakoneella tullut tuohihattuun ja virsuihin pukeutunut savolainen alkuasukas suoraan kodasta, paronitar Wittenberg Saksasta sekä sekava joukko kartanon sukulaisia, vävyjä, tyttäriä, tätejä. Joukkoon oli eksynyt myös sanaton ja välillä jalaton mies.

Minä keksin olla Pariisista tullut Musta Venus, runoilija Baudelairen muusa. En muistanut siihen hätään B:n runoa ulkoa joten lausuin "mahtava peräsin ja pulleat purjeet".

Kuvan otti  Tuula Kumpulainen, joka ei siksi ole kuvassa.

Kartanon herkkuja a´la  Anja-piika

Kyllä ihmisen pitää leikkiäkin välillä ja Saimit sen osaa!

Herättäjäjuhlat

Kun olin pikkutyttö, kylä tyhjeni Herättäjäjuhlien aikaan. Meiltä ei menty. Ei sitä körttiläisyyttä voinut kuitenkaan välttää, eikä toki ollut tarpeenkaan. Seuroissa veisattiin ja kylän kuulu maallikkosaarnaaja Jussi Maliranta puhui. Seurathan oli koko kylän tapahtuma uskontoon tai aatteisiin katsomatta. Koulussa opeteltiin Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen… tarvittavin kiekauksin tietenkin. Moni muukin körttivirsi tuli tutuksi, vaikka ei niitä sillä nimellä kutsuttu, ne olivat virsiä vaan.

Suvussa kulki lisäksi pitkään luulo, että olemme suoraan ylenevässä polvessa Paavo Ruotsalaisen sukua. Serkkupojan sukututkimus paljasti, että ei olla, ei lähellekään, joka tulkoon tässäkin nyt ilmaistuksi. Paavon ainoa poika kuoli nuorena ja perheettömänä. Tämän opin vuosia sitten Aholansaaressa Viimeiset kiusaukset- oopperasta. Siinä Riitta huuteli järvelle Paaavoooo..tule saaareeeennn.

Eilen 8.7.2017 istuin Nilsiän Herättäjäjuhlien iltaseuroissa. Halusin kokea juhlien atmosfäärin. Voi kuulkaa, ei se niin spontaania ollut, mitä oletin. Olin lukenut körttien luovasta veisujen ja puheiden virrasta, että puhuja nousee yleisöstä ja yleisö vastaa puhujalle virrellä. Näin varmaan Paavo Ruotsalaisen aikaan, kun papit eivät suostuneet tulemaan seuroihin ja muutenkin hylkivät Paavoa. Eilen kuulin, että Paavo sai kirkollisen siunauksenkin vasta yleisön painostuksesta.   

 Eiliset  puhujat  oli valittu etukäteen ja näköjään virretkin. En kuullut, että kukaan seitsentuhantisesta yleisöstä olisi kiljahtanut virren numeron. Kyllä se numero tuli kovaäänisestä.  Puhujat olivat julkkiskörttejä ja sanat puhujiensa näköisiä. Ensin joku opettaja opetti, sitten joku elokuvaohjaaja yritti saada virnuilevan sävyn juttuunsa. Nilsiän oma poika Antti Heikkinen tuli puhujapönttöön suoraan teatterin lavalta ja esitti puheenvuoronsa näyttämötaiteellisesti hyvin. Lopuksi pari pappia saarnasi. Yhteistä kaikille puhujille oli kuitenkin kannustaminen mateluun Jumalan ja ihmisten edessä. Minä vaivainen oon mato matkamies maan…suomeksi minä en ole mitään. Onhan  nöyryys jossain tilanteessa ihan paikallaan, mutta ei mun luonteella eikä varsinkaan pysyvänä elämän asenteena. Kun liikaa nöyristelee, tulee paradoksaalisesti samalla ylentäneeksi itsensä. Näitä kiemurtelevia mummukoita on joutunut sietämään aikoinaan työn puolesta. Huh.

Minun uskoni on luonteeltaan mysteeristä, siis  aistillisuutta ja  salaisuuksia täynnä. Ei se muuta voisikaan olla tällaiselle evoluutioteoriaan uskovalle, ainaiselle epäilijälle. Sanon arvostetun filosofi Torsti Lehtisen sanoin: En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa.

Mistä körtit saavat isot pinnat on suvaitsevaisuus. Heille uskonydin on, että kaikki kelpaavat. Itseasiassa kristinuskon ydin myös. Tässä olisi opettelemista muillakin kirkoilla.

Olisin halunnut mennä vielä kirkkokonserttiin, mutta en voinut kävelyttää Sirua ja Jounia pitkin Muuruveden kirkonkylää, kun olivat jo Nilsiän kolunneet. Jounilla kun oli vain shortsit ja ilta alkoi viiletä.

Kotiseutumatkailua

  

Taiteilija Kaarina Kaikkonen ripustaa paitoja Iisalmen Raatihuoneen ulkoseinälle.

Päivä alkoi Iisalmesta, Kuutolankadulta, samalta, missä isä pikkupoikana juoksenteli, kasvoi, lähti sotaan ja maailmalle.  Vanhat talot on purettu ja uutta rakennettu, niin pitääkin. Tänä päivänä Miettis-Kalevin nuorin tytär vilkuttelee parvekkeelta samaisella kadulla.

Anneli, Jarmo ja Ossi.

 Matka jatkui Valkosen Pian ja Marian kanssa Sukevan tsasounan praasniekkaan. Sukeva on minulle hengellisen elämän alkukoti. Kun pikkutyttö viedään korvesta kirkkoon niin kyllä siinä aistit aukeaa. Jo junamatka Pyöreen pysäkilta suureen maailmaan, Sukevalle, oli elämys, saatikka sitten  lasimosaiikki kirkon katonrajassa ja rytmikäs körttilaulanta. Tästä kirkosta vieraannuin. Kun kyllästyin olemaan pakana, aloin pyöri toisen kansakirkon liepeillä ja pyörin edelleen.

Piispallista juhlavuutta. Metropoliitta Panteleimon, naapurin poika Vieremältä.

Maria ja Pia 

Takaisin Iisalmeen ja Raatihuoneelle. Siellä syötiin.
Tässä salissa ukkini Taavetti Miettinen istui tuoreen kaupungin kaupunginhallituksessa nuorsuomalaisten edustajana. Samaan aikaan toinen ukkini Antti Ruotsalainen  elätti suurta perhettään Ryönän sahan Ukonniemen torpassa Kiuruvedellä.  Molemmat ukit tunnettiin monipuolisina ja kekseliäinä, liikkuvina miehinä. Taavetti käväisi Amerikassa ja Anttikin oli sinne matkalla, mutta päättikin hoidella jonkin aikaa  Jokelan kartanossa rengin vakanssia ja palasi sitten takaisin Kiuruvedelle. Olisi tässä siis hyvät (tai pahat) prosentuaaliset mahdollisuudet olla jenkkityttö. Loppujen lopuksi synnyin Iisalmen Makkaralahdella.Yeah.

Iisalmen raatihuone sisältä....

Raatihuoneen ulkokuori sai tänään paitapeiton, kun taitelija Kaarina Kaikkonen toi kotikaupunkiinsa oman tavaramerkkinsä,  liehuvat paidat. Tässä taiteilijan  muita töitä http://kaarinakaikkonen.com/

... ja ulkoa. 

On juuria Iisalmessa, Sukevalla ja Kiuruvedellä, mutta syvimmällä ne ovat Lapinlahden mullassa. Joku tyyppi lähti 1700-luvulla Vehmersalmelta, Miettisten kantakylästä kohti pohjoista ja pysähtyi Lapinlahden Alapitkän Naarvanlahteen... mutta tämä on jo toinen tarina.

Lapinlahden taidemuseo

Kirsi Neuvonen: Karhuntalja 2015

Täällä tein omavaltaisia taidetulkintoja, mutta onneksi mukana oli hoksaavainen nuori, joka ymmärsi paremmin taiteilijan tarkoituksen. Toisin sanoen huomasi kokonaisen patsaan, joka oli mennä minulta kokonaan  ohi.

Maria oli muuten vähällä saada taulun seinälleen, mutta Pia  huomasi vähän ennen maksuhetkeä, että hinta tarkoittikin pelkkiä kehyksiä. Taulu on kyllä kaunis korttinakin.

Automatkan aikana järjesteltiin taistolaiset, revarit, kolmaslinjalaiset, kirveslinjalaiset, mikkihiirikerholaiset, SKP, vihreät, jopa demarit ja ay-liike paikoilleen. Käytiin jotkut vaalit uudelleen ja perustettiin Vasemmistoliitto. Taisi  siinä papitkin joutua ruotuun ja itseasiassa koko maailmankaikkeus.

Alkukesää

On laitettu kesäkukat, suunniteltu uutta kesäterassia, ihailtu rakentajien kätten jälkiä, ongittu kukkokaloja, jopa siivottu.

Huomenna pitää viedä kaksi suurta kassillista kirjallisuustieteellisiä julkaisuja kirjastoihin. Kun sain Rimmon-Kenonit ym.  kasseihin, tuli kyllä helpottunut olo, vaikka niitä kaikkia olin himoinnut omaksi. Paremmassa tallessa ne siellä kirjastossa ovat. Opiskelu on riemullista, mutta erityisesti irtautuminen siitä suorastaan nostaa pilviin. 

Siivosin Pömpelin ja karsin ainakin 30 turhaa kirjaa kierrätyspisteeseen. Toivottavasti ei mene aarteita ja toivottavasti joku löytää noista itselleen aarteen. Itse otin kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Juhani Ahon kootut. Olihan ne otettava, kun Jussi A on vähän niin kuin oman kylän poikia sieltä Iisalmi-Vieremä-akselilta siis ja asuupa muuan Valkosen perhe Juhani Ahontiellä Lapinlahdella. Kyllä Aho-opukset on hyllyssä oltava.

Yksi seinällinen kirjoja pitää riittää minulle. Tämä on tilakysymys. Sitä paitsi pienessä kirjastossa kirjat ovat intiimisti lähellä, sallivat hypistelyn. Niitä voi loitontaa ja lähentää oman mielialan mukaan. 

Tällä kertaa otin venäläiset klassikot omaan riviin, kun rakastuin talvella Raskolnikoviin. Haluan sellaista lisää ja venäläisiä ehkä tullaan käsittelemään perusteilla olevan Salonkilevottomien istunnoissa joskus.

Salonkilevottomista lisää myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa sen verran pitää raottaa, että kyseessä on ryhmä, joka ei tule ikinä hakemaan mitään avustuksia eikä apurahoja, ei häiritse Patentti- ja rekisterihallitusta ilmoituksilla, ei kumartele sinne eikä tänne. Ei haali tukka putkella mainetta eikä kunniaa, ei edes jäseniä ja kuolla kupsahtaa, kun on täyttänyt paikkansa maailmankaikkeudessa.

Siirsin kirjallisuusterapia- ja elämänkaarikirjat kesäksi vähän syrjään, lomalle. Runokirjat ja Pulkkiset ovat silmien tasolla, uskonnolliset vähän takavasemmalla, kuitenkin käden ulottuvilla. Novellit ja muutama dekkari ovat myös otettavissa. Katon rajassa on luettuja ja lukemattomia arvokirjoja, joita en ehkä tarvitse, mutta poiskaan ei voi heittää. Sieltä minulle hymyilee Tupakoiva kala ja Ruusun nimi, että joskohan joskus päästäisiin lähempään tuttavuuteen. Kenties.   Finlandia-voittajat pönöttävät ihan omassa lokerossaan.

Lasten kirjat ovat matalalla tietenkin. Osa niistä jo repaleisia, monen sukupolven kuluttamia. Rakkaimpia. ”Meidän kylässämme asuu Aino…”

Näin tänään, vaikka ei ole poissuljettu sekään ajatus, että joskus vuoraan koko kodin kirjoilla. Siihen loppuisi haaveilu ruusutapeteista.

Tässä merkinnässä on vielä mainittava, että viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 10 vuotta sielunkumppanin löytymisestä. Eipä olisi silloin uskonut, että tässä vielä taaperretaan samoja teitä.

Kaikesta tästä iloiten menen huomenna kotitsasounaan kuulemaan Akatistosta luomakunnalle. Teille muillekin toivottelen jokaiselle oman mieltymyksen mukaista, parasta kesää! 

Leppävirran tsasouna

Talo metsän laidassa

Talo metsän laidassa

on Arto Mellerin (1956-2005) novelli kokoelmasta  Rubiinisilmäinen pääkallosormus, 1985

Novellin tapahtumat sijoittuvat 60- luvun Pohjanmaalle, Tulivuorijärven rannalle, epäilemättä Lappajärvelle, kirjailija Mellerin kotikylään.

Autioituvan maaseudun ilme on käsin kosketeltava. Saunan piisin tiilet murenevat, tervapahvikatto jäkälöityy, hylätyn navetan seinänvierus puskee nokkosta, tuulimyllyn siivet repsottavat, urheilukenttä heinittyy, tien erottaa pellosta vain nopeusrajoituskyltit.

Novellin alussa päähenkilö Alvi istuu saunan seinustalla ja levittelee kiveksiään kylmälle kivelle.

Alvi on palannut kotimökkiin metsän laitaan äitinsä luo Pietarsaaren Shcaumanin tehtaalta, jossa työ hänen omin sanoin ”ei ollut valkoisen miehen hommaa”.

 Kukaan ei kotikylällä tarvitse Alvia. Ainoa seura on kylän juopporinki, vertaiset.

Äiti pitää pojasta huolta alkunaisen lähes geenimäisellä intensiteetillä. Hän etsii poikansa hampaita ojan penkoilta ja kun kyllästyy pojan putkareissuihin, hakee tämän kylän juopporemmistä ”Tästä lähin minä teen sinun kiljusi”.

 Alvi pohtii päivät pitkät nuoren miehen viriilillä hartaudella jonkun  evijärveläisen kaverin sanomisen ristiriitaa ”En oo ikipäivänä vittuun kahtonut enkä toista kertaa kato”. Äiti ymmärtää mistä on puute ja laittaa Ilkkaan ilmoituksen ”Haetaan harjoittelijaa maatilalle”.

Ilmoitukseen vastaa emäntäkoululainen neiti Saima Nokela.  Parin yön jälkeen Saima pakenee ”noitaämmää ja sen kolkolla tavalla komeaa poikaa” niin että kylän verhot heiluvat. Tarina ei kerro, mitä mökissä tapahtui.

Äiti ei lannistu, vaan lähettää Alvin lavatansseihin, tekee vielä valmiiksi listan kysymyksistä siltä varalta, että jos Alvi sattuu pääsemään saatille. Pääseekin ja kun äidin kysymykset loppuvat, Alvi kysyy: Miten olis, ostatko linkkuveihen?  

Mökin elämä menee aina vaan alaspäin. Joki vie täkit pyykkireissulla, Alvin hampaat katoavat lopullisesti, viljaan tulee torajyvä ja repii Alvin suoliston, mustalaiset siisteinä ihmisinä kiertävät haisevan mökin kaukaa. Kehitys pysähtyy mökkiin kuin koko syrjäiseen maaseutuun. ” lude huokaa ummehtuneissa huoneissa ja viili piimii pöydällä. Ja taas tulee kevät ja kesä, syksy ja talvi.”

 Arto Melleriä ei pidetä tietoisesti kantaaottavana henkilönä. Hänet tunnetaan pikemminkin boheemina kirjailijana, jonka tuotannossa näkyy rock-mystiikka, estottomat kielikuvat ja huumekokemukset.  

Tämä novelli nivoutuu kuitenkin vahvasti vallitsevaan yhteiskuntaan. Kun globalisaatio maailmalla vahvistui, meillekin alettiin tuoda Keski-Euroopasta halpaa viljaa ja lihaa. Siinä jää toiseksi kitukasvuiset pohjoiset pellot. Maa ei enää elättänyt, rakennukset kaatuivat, pakettipellot pöhettyivät. Vain ne selvisivät, joilla oli riittävästi maata ja mahdollisuus haalia ne pakettipellotkin tuotantoon.

 Kaikki eivät löytäneet paikkaansa tässä murroksessa.  Siellä tönöttävät alvit suljettujen kauppojen laitureilla kuin ainakin aikansa näköispatsaat. 

Tulevaisuuden toivoa tarinassa edustaa Saima Nokela.

Hän piipahtaa mökissä, kun erehtyy luulemaan lehti-ilmoituksen harjoittelijan paikkaa todelliseksi. Saima lähtee saman tien, kun huomaa, että hänet on huiputettu sinne peräkammaripojan morsiameksi. Aikoinaan äiti jäi mökkiin kurjiin oloihin, mutta Saimalla on todellisuudentajua ja omanarvontuntoa. Hän on tuulahdus ulkomaailmaa, sieltä tulee ja sinne menee. Hän tiedostaa asemansa ja päättää itse asioistaan.

On poliittisten päättäjien tehtävä muuttaa oloja, taiteen tehtävä on osoittaa epäkohdat. Arto Melleri tekee sen osaltaan tämän novellin kautta.

Baudelaire ja Vexi Salmi

Hurmioituneena vieläkin viikonlopun kirjallisuussessiosta ylöskirjaan muutaman siitä palasen. Aiheena oli kirjallisuusanalyysi. Mietimme mm. kuinka paljon kirjailijat ammentavat toistensa teksteistä?

Antiikin kirjallisuus on tietenkin ehtymätön lähde, eikä kirjailija ole mitään, jos ei jostakin myytistä jotain ammenna. Minäkin yritin kirjani rakennusvaiheessa istuttaa tarinaan Ainoa, Väinämöistä ja Joukahaista. Hahmot lähtivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja vain Ainoon jäi joitakin yhtymäkohtia Kalevalan Ainosta.  Eihän ne toki saakaan sitoa liikaa.

Kun veivasimme Pentti Saarikosken runoa Vorwärts, löysimme siitä pasifistisen sanoman ja selkeän yhtymäkohdan Väinö Linnan Tuntemattomaan. Vai oliko se  huikea opettajamme Panu Hämeenaho, joka tämän meille avasi.

Pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä,
jos kävisikin kalpaten sotatiellä

ja takaisin jumalille siirtyisi korkein valta.
Niin he ryömisivät esiin ajan kengän alta,

istuisivat kiville ja antaisivat kypärän kiertää.

No niin. Siinäpä  aika velikullat istuvat kivellä ja juoma kiertää. Aseet ja kypärät pääsevät parempiin tarkoituksiin. Takana on aseveljeys natsien kanssa ja marssinjytke on laannut. Ihmisyys, jota tässä jumaluudeksi kuvataan, on ottanut jälleen vallan.

Kekseliäimmän vertauksen intertekstuaalisuudesta kehitti Pia, jonka blogista nappaan tähän kohdan, kun Pian blogialusta ei oikein salli linkitystä vanhoihin teksteihin.

Näin siis vertautuu ranskalainen 1800- luvun runoilija Baudelaire  ja suomalainen 2000-luvun sanoittaja Vexii Salmi.

Tässä suora lainaus Pialta:

Solistiyhtye Suomen biisi Mahtava peräsin ja pulleat purjeet on kuin mukaelma Baudelairin dekadentista runokokoelmasta Pahan kukat. Pahan kukatkin on täynnä viiniä ja huumeita, seksiä ja houreita. Solistiyhtye Suomen säkeissäkin ollaan baaritiskillä kuin Kiteen Pahan Punikkikukka konsanaan, juodaan viiniä ja käytetään paljon rahaa huonoihin naisiin sekä muutenkin moraalittomaan elämään.

Baudelaire kirjoitti runon kreolirakastetulleen, joka ilmeisesti on ollut upea ilmestys:

Komea laiva
Tahdon kertoa sinulle, oi suloisa lumoojatar,
kaikesta mikä hehkeyttäsi koristaa.
Tahdon kuvailla sinulle kauneuttasi,
jossa lapsekkuus ja kypsyys menevät yksiin.

Leveiden hameiden halkoessa ilmaa olet kuin
komea laiva, joka lähtee satamasta
purjeet pulleina, vaappuu selälle
lempeän, uneliaan, hitaan rytmin viedessä:

Muhkean, pullean kaulasi, rehevien hartioidesi
varassa keikkuu pääsi oudon sirosti.
Tyynen levollisesti, voittoisasti
kuljet missä kuljet, majesteettien lapsi....Jne jne

Seuraavassa säkeessä Baudelaire kuvailee rakastettunsa povea sanalla jyhkeä kaappi ja hänen käsivartensa, jotka pitävät nuoria uroita pilkkanaan, haastaisivat kimaltavan boankin. HUH, miten aistivoimaista.

Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui

Mä pokkasin heti ja tanssimaan vein
Ja parhaimmat taivutukseni tein
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja minulle hän melkein antautui

Mä nopeissa heitoit ja spagaatit tein
Ja korva suussa mä hitaammat vein
Ja kalleinta viiniä listalta hain
Ja maksoin urkeilla laskuni vain

Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui

Jne

Pahan kukat

 

Sain tänään hoidettua osuuteni kirjallisuuden opintojen verkkolukupiirissä.

Pahan kukat on runokirja. Sen kirjoitti Charles Baudelaire Pariisissa 1857. Sanotaan, että kirja on modernin kirjallisuuden alkuteos.

Kirja sai heti ilmestyttyään tylyn tuomion ja sekä kirjailija että kustantaja tuomittiin oikeudessa sakkoihin julkisen moraalin ja hyvien tapojen loukkaamisesta. Kuusi runoa pantiin julkaisukieltoon. Muutaman vuoden kuluttua teos ilmestyi siistittynä.

Koko Eurooppa eli 1800- luvulla vahvaa yhteiskunnallista murrosta. Valtarakennelmien muutosten lisäksi liikehdintää tapahtui kaikessa ajattelussa. Karl Marx julkaisi Pääoman. Friedrich Nietzsche kyseenalaisti teoksillaan ja ajattelullaan länsimaisen filosofian tradition. Sigmund Freud julkaisi unen logiikkaa ja unien syntyä tarkastelevan tutkimuksen Unien tulkinta. 

Myös taide alkoi heijastaa muuttavaa maailmaa. Oli kokeilevaa teatteria. Tanssi ja pantomiimi tuotiin näyttämölle. Runo vapautettiin realistisesta todellisuuden kuvauksesta ja ulkokohtaisuudesta, ilmaisussa alettiin käyttää symboleja.

Pahan kukat avantgardistinen teos. Se tuo runouteen uusia ilmaisemismuotoja, kyseenalaistaa perinteiset muodot. Tavoitteenakaan ei ole miellyttää suurta yleisöä. Jos haetan kirjalle sanomaa, se on se, että jos kauneus saadaan nousemaan esiin jokapäiväisestä, saa arki uuden arvon ja merkityksellisyyden.

Rumuuden estetiikka on koko kirjan kantava voima. Se näkyy parhaiten runossa 

Raato (katkelma)

Muistako, rakkaani, mitä kerran kävelyllä näimme?

Oli ihana kesäaamu, kun polunmutkassa

soravuoteella rietas raato

koivet ilmassa retkotti kuin himokas nainen.

Se höyrysi, huokui saastaa,

julkeasti, kylmästi levitti

kupunsa huuruavat sisukset silmiemme eteen. 

Aurinko porotti mätänevään haaskaan

kai paistaakseen sen kuin

pihvin – että Uljas luonto

saisi runsaana takaisin sen

minkä kerran sitoi yhteen.

taivas katseli mahtavaa ruhonretaletta

kuin puhkeavaa kukkaa. 

Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä tuikit   

silmissäni, aurinkona

valaiset luontoni, oi

enkelini, tärkeimpäni

samanlaista lokaa, samanlaista

kuvottavaa saastaa - aivan

samanlaista tulee sinustakin, oi

kauneuden valtiatar, kun

sakramentit saatuasi

menet ruohon ja rehevien kukkien alle

luutarhan multiin

mätänemään.  

kaunottareni, kerro sille madolle,

joka sinua suudelmin syö,

että yhä on minulla tallessa

jokainen multiin menneen

rakastettuni muoto, olemus, ylimaallinen! 

Kun katsot runoa kokonaisuutena, näet sen estetiikan, mikä rumuuteen voi sisältyä. Ja ajatelkaa, miten lohduttavaa. Madot syövät meidät suudelmin, kun menemme maan multiin, luutarhaan.

Sielu ei nuku

Tarttui käteen Varkauden Portista Kaija Juurikkalan kirja  Sielu ei nuku.

Kaija Juurikkala on opettaja, elokuvaohjaaja ja kuvataiteilija, myös kirjailija, joka pitää miehensä Juho Juurikkalan kanssa nuorten perhekotia Mäntyharjulla. Sijoituslasten pitäminen on arvokasta työtä, myös rahallinen korvaus on sen mukainen. Antaa mahdollisuuden sielujen piirusteluun.  Taitavat tosin lopetella tätä tointa.
Tällä hetkellä Kaija  järjestää erilaisia sielunmaalaamiskursseja.  

Kirjasta selviää, että Kaija on jossain elämän vaiheessa myös punalippua heilutellut. Vapaa-ajattelijoiden hallituksessa tapasin älyköitä, mutta silti se oli minulle blondin maailma, yksioikoinen peitto, jonka alle saattoi tunkea turhat epäilyt. Se, mitä ei voi todistaa, ei ole. Hieno, kollektiivinen ja yleisesti hyväksytty valhe. 

Kirja oli luettava yhdeltä istumalta. Helpotuksen huokaus, pystyin lukemaan tauotta kokonaisen kirjan toisin kuin jotain Odysseusta. Kirjallisuuden opinnot eivät siis ole kokonaan tukehduttaneet lukemisen taitoa.  

Kaijan kirja lähtee loistavasti liikkeelle. Kieli on kaunokirjallisesti runollista ja miellyttävää tekstiä. Ei mitään kompurointia eikä toistoja. Asiat ilmaistaan omaperäisesti ja yllätyksellisesti. Löytyy monen monta samaistumiskohdetta ja erilaista viisautta. Kirja ei ole mitenkään opettajamainen, vaikka sijaitseekin elämäntaito-osastolla kirjakaupoissa.  Pidän varsinkin kirjan alkuosaa enemmän elämäntarinana, kehityskertomuksena kuin minään oppaana.

Koteloitunut unelma virkosi vaivihkaa, huutavanvihreät versot nousivat salaa tuulen leuhoteltavaksi. Unelmat ovat juuri sellaisia olemukseltaan. Itsepäisiä kuin vanhan puutarhan huomaamattomaksi jätetyt perennat, jotka eräänä päivä tunkeutuvat näkyviin ja puhkeavat kukintoon pihan uusilta omistajilta lupaa kysymättä. 

Siinä vaiheessa lähdin Kaijan kanssa eri teille, kun alettiin hieroa chakroja. Uskon, että nämä chakrat ovat monille totta. En vähättele niitä. Itseä ne ei ole kuitenkaan koskaan kiinnostaneet. Muutenkin kirja alkoi muuttua loppua kohti huuhaaksi. En sano tätäkään vähätellen.

En siis moiti, mutta otan taka-askeleen. Niin kuin en ota viihdekanavia, koska yle-veron tuottamat ohjelmat riittävät. En maksa myöskään sielun kuvista, koska kirkollisvero riittää tätä lajia. Pitää riittää.

Jokin mysteerio tähän asiaan kuitenkin liittyy. Kun kerroin ystävälleni Pialle kirjasta, hän vastasi:

 Nyt kun ostin sen irtipäästämättömän Piispanpolku kympin, Sieluni ei nuku vilahti taas silmänurkassa ja AJATTELIN SINUA. Että sulle hankin kaksoiskappaleen ja vienosti pyydän mukaan Kaija Juurikkala -matkalle. Mehän Marian kanssa matkustettiin torvet soiden Puumalaan, kun Kaija Juurikkala maalasi kahvila Soropissa niitä pirun sielun kuviaan. Oltais menty kattomaan, mitä siellä tapahtuu, mutta kaikki jumalat ja jumalattomat olivat sitä session seuraamista, Mariaa ja mua vastaan. Ei onnistunut ja Kaija Juurikkala sai maalata sielun kuvansa ilman meitä. Otin kuitenkin pari valokuvaa Kaija Juurikkalan autosta......

(luvallinen lainaus)

... ja voin vannoa, että ikinä ei olla puhuttu kirjasta...