Alkukesää

On laitettu kesäkukat, suunniteltu uutta kesäterassia, ihailtu rakentajien kätten jälkiä, ongittu kukkokaloja, jopa siivottu.

Huomenna pitää viedä kaksi suurta kassillista kirjallisuustieteellisiä julkaisuja kirjastoihin. Kun sain Rimmon-Kenonit ym.  kasseihin, tuli kyllä helpottunut olo, vaikka niitä kaikkia olin himoinnut omaksi. Paremmassa tallessa ne siellä kirjastossa ovat. Opiskelu on riemullista, mutta erityisesti irtautuminen siitä suorastaan nostaa pilviin. 

Siivosin Pömpelin ja karsin ainakin 30 turhaa kirjaa kierrätyspisteeseen. Toivottavasti ei mene aarteita ja toivottavasti joku löytää noista itselleen aarteen. Itse otin kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Juhani Ahon kootut. Olihan ne otettava, kun Jussi A on vähän niin kuin oman kylän poikia sieltä Iisalmi-Vieremä-akselilta siis ja asuupa muuan Valkosen perhe Juhani Ahontiellä Lapinlahdella. Kyllä Aho-opukset on hyllyssä oltava.

Yksi seinällinen kirjoja pitää riittää minulle. Tämä on tilakysymys. Sitä paitsi pienessä kirjastossa kirjat ovat intiimisti lähellä, sallivat hypistelyn. Niitä voi loitontaa ja lähentää oman mielialan mukaan. 

Tällä kertaa otin venäläiset klassikot omaan riviin, kun rakastuin talvella Raskolnikoviin. Haluan sellaista lisää ja venäläisiä ehkä tullaan käsittelemään perusteilla olevan Salonkilevottomien istunnoissa joskus.

Salonkilevottomista lisää myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa sen verran pitää raottaa, että kyseessä on ryhmä, joka ei tule ikinä hakemaan mitään avustuksia eikä apurahoja, ei häiritse Patentti- ja rekisterihallitusta ilmoituksilla, ei kumartele sinne eikä tänne. Ei haali tukka putkella mainetta eikä kunniaa, ei edes jäseniä ja kuolla kupsahtaa, kun on täyttänyt paikkansa maailmankaikkeudessa.

Siirsin kirjallisuusterapia- ja elämänkaarikirjat kesäksi vähän syrjään, lomalle. Runokirjat ja Pulkkiset ovat silmien tasolla, uskonnolliset vähän takavasemmalla, kuitenkin käden ulottuvilla. Novellit ja muutama dekkari ovat myös otettavissa. Katon rajassa on luettuja ja lukemattomia arvokirjoja, joita en ehkä tarvitse, mutta poiskaan ei voi heittää. Sieltä minulle hymyilee Tupakoiva kala ja Ruusun nimi, että joskohan joskus päästäisiin lähempään tuttavuuteen. Kenties.   Finlandia-voittajat pönöttävät ihan omassa lokerossaan.

Lasten kirjat ovat matalalla tietenkin. Osa niistä jo repaleisia, monen sukupolven kuluttamia. Rakkaimpia. ”Meidän kylässämme asuu Aino…”

Näin tänään, vaikka ei ole poissuljettu sekään ajatus, että joskus vuoraan koko kodin kirjoilla. Siihen loppuisi haaveilu ruusutapeteista.

Tässä merkinnässä on vielä mainittava, että viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 10 vuotta sielunkumppanin löytymisestä. Eipä olisi silloin uskonut, että tässä vielä taaperretaan samoja teitä.

Kaikesta tästä iloiten menen huomenna kotitsasounaan kuulemaan Akatistosta luomakunnalle. Teille muillekin toivottelen jokaiselle oman mieltymyksen mukaista, parasta kesää! 

Leppävirran tsasouna