Kolme kirjaa

 Vietimme männä viikonlopun Lapinlahdella  ystäväperheen kotona  eläintenhoitajina. Viisi eläintä on eri asia kuin yksi ja 10.000 kirjaa on eri asia kuin 1000. Jouni keskittyi eläinten viihdyttämiseen ja minä olin kuin karkkikaupassa Pian hyllyköiden äärellä. Olin jo pyytänyt Piaa varaamaan näkysälle Teppo Kulmalaa, joista minulla viimeisin eli viides Radio Tuupovaara oli lukematta. Se oli tuttu Teppoa, syvää pohdintaa. Kakkosesta olen jo kirjoittanutkin.  http://railimiettinen.blogspot.fi/2016/07/. Vähän tuntuu, että ansioistaan huolimatta viitonen saisi jäädä viimeiseksi, alkavat toistaan itseään. Varsinkin kirjailijuuden tuska ja itsensä aliarvioimen on tullut jo selväksi,  mutta jos yhteinen kustantajamme Kirjokannen Jussi Virratvuori katsoo tarpeelliseksi tallentaa jälkipolville lisää Tepon ajatuksia niin tokitoki.

Toisena kirjana luin Matti Mäkelän esseekokoelman Ihmisen olosijat (WSOY 2013). Matti Mäkelähän tunnetaan ennen kaikkea kirjastaan Kaksi vaimoa ja muita kertomuksia, jossa kirjassa hän läimii Suvi Aholan sanoin meitä naisia märällä rätillä. Luin sen kohukirjan aikoinaan ja kyllä siitä tuli vähän epämukava olo, varsinkin henkilön haaveesta lähteä ostamaan neitsyttä lähi-idästa. Päätarinassa mies kipuilee kahden vaimon loukussa. Mäkelä on kirjoittanut myös sadomasokistisen rakkausromaanin. Oli nämä provokaatioita tai ei, en ole ajatellut lukea sitä. Mäkelä tuli valittua hyllystä lähinnä siksi, kun hän viime keväänä ilmestyi Matti Pulkkisen seuran vuosikokoukseen Nurmekseen. Esittelykierroksen jälkeen minä vielä möläytin, että ihan katsoinkin, että onpas Matti Mäkelän näköinen mies. Kyllä hävetti jälkeenpäin. Pia sentään tyytyi piirtelemään lehtiöönsä muina naisina.  Kirjailija käyttäytyi sivistyneesti ja hillitysti. Ei rönöttänyt sovinistisesti eikä ottanut hankalasti tilaa itselleen niin kuin, olen kuullut, joillakin julkkiskirjalijoilla on tapana. Kun luin Ihmisen olosijat, melkein annoin Mäkelälle anteeksi Kaksi vaimoa- jutut. Esseekokoelma tarkastelee maailmaa erilaisissa istuma-asennoissa. Ajetaan polkupyörällä, kyykötetään takan ääressä, ja niin poispäin. Mielenkiintoisimmassa esseessä Mäkelä heittää ajatuksen, lähinnä päättäjiin päin, että lakkaako ihminen olemasta, jos hän ei ole minkään palvelurakenteen ulottuvilla. Kiinnostava ajatus, noin ihan abstraktilla tasolla sellainen, että voiko kukaan olla mitenkään olemassa ilman palveluja! Mäkelä  kritisoi oikeutetusti sitä, että vaikka asuinmaaseudun ihmisistä on 10-kertainen määrä on muita kuin maanviljelijöitä, niin kuitenkin kaikki maaseudulle ohjatut eu-rahat menevät maanviljelyn tukemiseen. Rahaa tulisi ohjata kylien kehittämiseen, tieverkostoon, pienyrittäjyyden vahvistamiseen ja muuhun sellaiseen toimintaan, joka mahdollistaisi kyläyhteisöjen elinvoimaisuuden ja monimuotisuuden. Maalla pitää saada asua muitakin kuin maanviljelijöitä. Toivottavasti Matti Mäkelä keskittyy jatkossakin pohtimaan maailmanmenoa muusta kuin seksuaalisesta perspektiivistä.

Kolmas kirja oli Pauliiina Kainulaisen Missä sielu lepää Kirjapaja 2010.Kirjassa pohditaan paikkoja, jossa voi kohdata Pyhän ja kyllä;  luonnossa,  löylyssä ja kirkossa, juuri siellä sen voi kohdata, siellä sielu lepää. Kainulainen puhuu myös eroottisuudesta pyhän kohtaamispaikkana ja Magdalan Marian aistillisesta viisaudesta.Pyhyyden ja mystiikan kaipuuseen oikein sopiva kirja!

Siru tutkii, että onko kukaan uskaltanut lirauttaa Olavi Lanun veistoksen juurelle.

Kalevalasta tähtimerkkeihin

.

Tiina Piilolaan törmäsin viime talven kirjallisuuden opintojen Taideinstituutiot-luentosarjassa, jossa Piilola valotti väitöskirja-aihettaan "Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita". Aino nousee Piilolan väitöskirjan päähenkilöksi. Ainohan oli se Joukahaisen sisar, joka mieluummin hukuttautui kuin menee vanhalle miehelle. Vedessä Aino muuttuu vedenneito Vellamoksi. Kun Väinämöinen alkaa soittaa hauenleukaluusta tehtyä kannelta, soitto lumoaa kaikki.

Riemu riemulle remahti/tuntui soitto soitannalle,/Laulu laululle tehosi;/helähteli hauen hammas/Kalan pursto purkaeli/Ulvosi upehen jouhet,/Jouhen ratsun raikkuhivat.

heräsi susiki suolta,/

Nousi karhu kankahalta jne

Näyte on Kalevalan 41. runosta, jossa Väinämöinen soittaa hauen leukaluusta tehtyä kannelta.

Piilola kuulee kanteleessa Ainon äänen veden takaa. Eli soitannassa ei ole kyse yksin Väinämöisen soittotaidosta vaan itse soittimesta, jossa Aino jatkaa elämää, vieläpä huumaavana taikamusiikkina. Toisin sanoen se onkin Aino, nainen, joka herättää suetkin suolta.
Tiina Piilola osoittaa väitöskirjallaan, että meidän on lupa pöllytellä kansalliseeposta jopa akateemisen maailman luvalla. Hän avaa näin juhlavuoden kunniaksi varsinaisen aarrearkun toistenkin tutkia. Riemullista!

Tätä väitöskirjataustaa vasten oli mielenkiintoista lukea Tiinan Piilolan romaania Tähtimerkit. Kustantamo (S&S 2016). Se tarttui käteen kirjastosta nimenomaan tekijänimen ansioista.
Tähtimerkit on Piilolan kolmas romaani. Kirja kertoo kaikenlaisiin hörhöuskomuksiin ihastuneesta Emmasta. On uudelleensyntymää, henkistä astrologiaa, Pyhän äiti Marian valoa. Kaija Juurikkala näkee Emman jaloissa maahisia. Siinä sivussa, kun Emma juoksee näissä sessioissa, hän väkertää väitöskirjaa Kalevalan naisista. Kirjasta ei oikein saa selvää, että ironisoiko se huuhaa-uskomuksia, haluaako varoittaa niistä vai epäileekö, että niissä sittenkin on jotain perää. Kirjassa käy niin, että kun Emma tulkitsee väärin miehensä taivaanmerkit, on se vähällä johtaa avioeroon. Mies alkaa elää Emman silmissä ihan outoa elämää ”kun tähdet sen kertovat”. Juonen kulussa sivutaan monia avioliiton ongelmia, mustasukkaisuutta, seksiongelmia, kohtaamattomuutta. Kaikesta selvitään, mutta jotenkin liian helposti ja kevyesti. Viihdekirjamaisesti.
Piilolan kieli on siistiä ja rikasta, jolla olisi saanut aikaiseksi tiiviimpääkin tarinankerrontaa. Lukemisen tekee hankalaksi, jos myös kiintoisaksi tapahtumien poukkoilevaisuus. Välillä mennään oikeaoppista viihdelinjaa ja jo seuraavassa kappaleessa paneudutaan akateemiseen maailmaan. Lukija jää epävarmuuden tilaan, että mitä hittoa tämä oikein on.
Ehkä näkökulma on tietoinen, jonkinlaista tiedon yöpuolen esiintuomista kansanomaisesti. Joka tapauksessa ennakkoluuloton lähestymistapa Piilolalla on sekä kirjallisuusgenreisiin kuin myös tieteeseen.