Ajattelin kirjoittaa köyhyydestä Hesarin köyhyystutkimuksen ja joulun ydinsanoman innoittamana.
Sain liuskan analyysia, kun alkoi ahdistaa niin paljon, että deletoin koko söherryksen.
Olisin ylistänyt niukkuutta ekologisena elämäntapana, mutta teksti näytti aika nololta, kun luki sitä omien lähiköyhien silmillä. Tuttavapiiriin kuuluu sekä näitä ”..ja maailma paranee” - köyhiä että ihan muuten vaan köyhiä. Ehkä onnellisempi on se, joka on itse valinnut niukkuuden kuin se, joka siihen joutui erinäisten seikkojen takia.
Minusta on hyvä määritelmä se, että köyhä ei ole se, joka kituu ison asuntolainan kanssa, vaan se, joka ei sitä lainaa saa. Juuri näin.
Kaikkein köyhin on kuitenkin se, joka ei anna paljostaan. Muistetaan tämä.
Olisin moittinut suomalaisten asenteita kuten sitä, että halutaan auttaa lapsia ja vanhuksia, mutta ei päihdeongelmaisia eikä pitkäaikaistyöttömiä. Entäs jos kaikkea sattuu samaan perheeseen. Viedäänkö lapset ja vanhukset muualle autettavaksi? Itse asiassa usein viedäänkin.
Turha on pienen piipittää, mutta toivon, kaikissa kohtaamisissa ja ihan kaikessa päätöksenteossa pohjana olisi ihmisarvo. Se on ollut vähän kortilla viime aikoina.
maanantai 21. joulukuuta 2015
lauantai 31. lokakuuta 2015
Mogadishu avenue
Lähdettiin eilen aamulla, Jouni, Valkosen Pia ja minä Lieksaan. En ehtinyt pelätä enkä päkättää mustasta jäästä enkä mistään, kun Pian kanssa piti pulputtaa takapenkillä koko matka.
Perillä tavattiin Straniuksen Pentti, kirjailija, tutkija ja vaikka mitä. Penan bloginimi on Öisinajattelija, mutta en saa sitä linkitettyä nyt tähän.
Käytiin läpi Pulkkis-seuran ensi vuoden kalenteri. Lyötiin lukkoon, että Lieksassa ja Nurmeksessa, Lapinlahdella ja Oravikoskella tullaan näkemään syvällisiä kirjallisuustapahtumia ensi vuoden aikana. Näistä lisää lähempänä.
Jouni ehti kiertää kirpparit ja näkyi saaneen ihan kivan kirjasaaliin sieltä.
Penalta sitten saatiin kattava opastus Lieksasta ennen kuin mentiin kulttuurikeskukseen.
Hyvät hyttyrät sentään, kun olivat saaneet aikaiseksi mahtavan dokumentti-illan nimeltä Kohtaamisia.
Nähtiin muutama Lieksaa ja pakolaisuutta käsittelevää lyhytelokuva ja lopuksi kanadalaisen Bratleyn dokumentti Lieksasta. Tekivät olivat paikalla, samoin aika iso joukko lieksalaisia, valkoisia ja mustia, puhuttiin englantia ja suomea. Oli kansainvälinen meininki. Oli jokunen kriittinen äänikin.
Dokumentista Reunatie, se Mogadishu avenue, jossa suurin osa Lieksan pakolaisista asuu, jäi mieleen irakilaisen nuoren kommentti:
”En minä ole paljon kohdannut rasismia, minä olen kohdannut humalaisia. ”
Järkyttävä oli nuoren skinin retostelu: ” Kolme neekeriä juoksi pakkoon, kaks jäi. En mie ampunut, mutta pyssyn perällä vähän mokutin.” Sellainen pieni heiveröinen poika.
Tulomatkalla juteltiin, että hän oli juuri sellainen vitosen oppilas, jolle jo lähtökohtaisesti toivottomuus oli tutuin olotila. Juteltiin, että tässä maassa ei riitä, että on tavallinen, pitää olla aina paras. Se on aika julma asetelma. Tottakai syytimme tästä kapitalismia ja markkinavoimia, sarasvuota ja kaikkia, jotka arvojamme ohjaa.
Perillä tavattiin Straniuksen Pentti, kirjailija, tutkija ja vaikka mitä. Penan bloginimi on Öisinajattelija, mutta en saa sitä linkitettyä nyt tähän.
Käytiin läpi Pulkkis-seuran ensi vuoden kalenteri. Lyötiin lukkoon, että Lieksassa ja Nurmeksessa, Lapinlahdella ja Oravikoskella tullaan näkemään syvällisiä kirjallisuustapahtumia ensi vuoden aikana. Näistä lisää lähempänä.
Jouni ehti kiertää kirpparit ja näkyi saaneen ihan kivan kirjasaaliin sieltä.
Penalta sitten saatiin kattava opastus Lieksasta ennen kuin mentiin kulttuurikeskukseen.
Hyvät hyttyrät sentään, kun olivat saaneet aikaiseksi mahtavan dokumentti-illan nimeltä Kohtaamisia.
Nähtiin muutama Lieksaa ja pakolaisuutta käsittelevää lyhytelokuva ja lopuksi kanadalaisen Bratleyn dokumentti Lieksasta. Tekivät olivat paikalla, samoin aika iso joukko lieksalaisia, valkoisia ja mustia, puhuttiin englantia ja suomea. Oli kansainvälinen meininki. Oli jokunen kriittinen äänikin.
Dokumentista Reunatie, se Mogadishu avenue, jossa suurin osa Lieksan pakolaisista asuu, jäi mieleen irakilaisen nuoren kommentti:
”En minä ole paljon kohdannut rasismia, minä olen kohdannut humalaisia. ”
Järkyttävä oli nuoren skinin retostelu: ” Kolme neekeriä juoksi pakkoon, kaks jäi. En mie ampunut, mutta pyssyn perällä vähän mokutin.” Sellainen pieni heiveröinen poika.
Tulomatkalla juteltiin, että hän oli juuri sellainen vitosen oppilas, jolle jo lähtökohtaisesti toivottomuus oli tutuin olotila. Juteltiin, että tässä maassa ei riitä, että on tavallinen, pitää olla aina paras. Se on aika julma asetelma. Tottakai syytimme tästä kapitalismia ja markkinavoimia, sarasvuota ja kaikkia, jotka arvojamme ohjaa.
Tunnisteet:
dokumentti,
Lieksa
tiistai 20. lokakuuta 2015
Maalaisserkku
Matkalla Onnibussilla pääkaupunkiseudulle.
Saan kerrankin pöytäpaikan.Viritän kannettavan esiin, selvitän piuhat ja alan näpytellä omia juttuja, muka tärkeitä.
Vastapäätä istuva ikäiseni naisihminen kommentoi jokaisen kylän ja tienviitan. Nyökäyttelen ja koetan tuijottaa läppärin ruutua. Ehkä hänestä näyttää, että katson häntä. Useinhan näin on. Kerran erehdyin luulemaan, että lääkäri katsoi minua ja selvitin hänelle asiaani kunnes hän otti käden hiireltä ja kysyi, että mikäs oli vaiva. No tämä rouva alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kun näyttää, että kukaan muu ei kuuntele, alan vastailemaan. Pian matkaamme siellä sun täällä, hautaamme miehen ja ihastelemme uutta rakkautta, hoidamme kukat ja koirat. Heinolan kieppeillä sullon läppärin reppuun.
Kampissa hyppään vastoin serkun ohjeistusta bussiin n:o 102. Päätepysäkillä, jossain Otaniemen perukoilla tutkimme yhdessä eestiläisen kuljettajan kanssa, että missähän sitä ollaan. Ollaan kumpikin outoja näissä maisemissa. Kartta kertoo, että serkku on parin kilometrin läheisyydessä. Tallustan hämärtyvässä Espoossa. Kun tulee uskonpuute, poikkean pizzeriaan, jossa iloisesti, suomea jälleen murtaen, vahvistetaan, että oikea on tie ja serkku sadan metrin päässä.
Aamulla Turkuun. Yliopiston leveät, aikaa nähneet käytävät herättävät vanhan peikon, supistetun kansakoulun. Muut kuin minä ovat näitä portaita kuluttaneet. Ovissa lukee kansanperinnettä, kirjallisuutta, taidehistoriaa. Jalat ja mieli rakoilla tallustan kohti Onnibussia ja Espoota. On jo pimeä, kun olen takaisin serkulla.
Aamulla serkku lähtee Kiuruvesi-seuran mykyrokalle Keravalle. Minä jään pyörimään Kampin kellareihin. Piristyn Gekosta, siitä keltavihreästä tiilikasasta keskellä vilkkainta kulkuväylää. Hipaisen sen lasitettua pintaa. Tukevaa, mutta herkkää materiaalia se on. Kuvaan olion ja se minulle kuin hymyilisi, että olet sinä ihan hyvä.
Tulomatkalla otan ikkunapaikan. Onnibussin yleisväri on punainen. On kuin istuisi joulupukin sylissä. Kapea penkki rajaa reviirin. On pakko antautua ja päästää reisi vasten toisen pullukan reittä. Siinä köröttelemme kotia kohti. Viisastuneena menomatkasta tämän kanssa en antaudu juttusille. En halua tietää hänestä mitään ja hänkin näyttää viihtyvän puhelimensa kanssa. Neuletta en viitsi ottaa esiin enkä kannettavaa. Tilaan mahtuu Torsti Lehtisen kirja Sika vai Sokrates. Kirjan nimi juontaa englantilaisen filosofin John Stuart Millin kysymyksestä: Olisitko mieluummin onnellinen sika vai onneton Sokrates. Luen kirjaa ja mietin onnea. Perillä minua ollaan vastassa.
Gekko on keramiikkataiteilija Pekka Paikkarin, Kristiina Riskan ja Kati Tuomisen tekemä tilateos Kampin metroasemalla Helsingissä.
Saan kerrankin pöytäpaikan.Viritän kannettavan esiin, selvitän piuhat ja alan näpytellä omia juttuja, muka tärkeitä.
Vastapäätä istuva ikäiseni naisihminen kommentoi jokaisen kylän ja tienviitan. Nyökäyttelen ja koetan tuijottaa läppärin ruutua. Ehkä hänestä näyttää, että katson häntä. Useinhan näin on. Kerran erehdyin luulemaan, että lääkäri katsoi minua ja selvitin hänelle asiaani kunnes hän otti käden hiireltä ja kysyi, että mikäs oli vaiva. No tämä rouva alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kun näyttää, että kukaan muu ei kuuntele, alan vastailemaan. Pian matkaamme siellä sun täällä, hautaamme miehen ja ihastelemme uutta rakkautta, hoidamme kukat ja koirat. Heinolan kieppeillä sullon läppärin reppuun.
Kampissa hyppään vastoin serkun ohjeistusta bussiin n:o 102. Päätepysäkillä, jossain Otaniemen perukoilla tutkimme yhdessä eestiläisen kuljettajan kanssa, että missähän sitä ollaan. Ollaan kumpikin outoja näissä maisemissa. Kartta kertoo, että serkku on parin kilometrin läheisyydessä. Tallustan hämärtyvässä Espoossa. Kun tulee uskonpuute, poikkean pizzeriaan, jossa iloisesti, suomea jälleen murtaen, vahvistetaan, että oikea on tie ja serkku sadan metrin päässä.
Aamulla Turkuun. Yliopiston leveät, aikaa nähneet käytävät herättävät vanhan peikon, supistetun kansakoulun. Muut kuin minä ovat näitä portaita kuluttaneet. Ovissa lukee kansanperinnettä, kirjallisuutta, taidehistoriaa. Jalat ja mieli rakoilla tallustan kohti Onnibussia ja Espoota. On jo pimeä, kun olen takaisin serkulla.
Aamulla serkku lähtee Kiuruvesi-seuran mykyrokalle Keravalle. Minä jään pyörimään Kampin kellareihin. Piristyn Gekosta, siitä keltavihreästä tiilikasasta keskellä vilkkainta kulkuväylää. Hipaisen sen lasitettua pintaa. Tukevaa, mutta herkkää materiaalia se on. Kuvaan olion ja se minulle kuin hymyilisi, että olet sinä ihan hyvä.
Tulomatkalla otan ikkunapaikan. Onnibussin yleisväri on punainen. On kuin istuisi joulupukin sylissä. Kapea penkki rajaa reviirin. On pakko antautua ja päästää reisi vasten toisen pullukan reittä. Siinä köröttelemme kotia kohti. Viisastuneena menomatkasta tämän kanssa en antaudu juttusille. En halua tietää hänestä mitään ja hänkin näyttää viihtyvän puhelimensa kanssa. Neuletta en viitsi ottaa esiin enkä kannettavaa. Tilaan mahtuu Torsti Lehtisen kirja Sika vai Sokrates. Kirjan nimi juontaa englantilaisen filosofin John Stuart Millin kysymyksestä: Olisitko mieluummin onnellinen sika vai onneton Sokrates. Luen kirjaa ja mietin onnea. Perillä minua ollaan vastassa.
Gekko on keramiikkataiteilija Pekka Paikkarin, Kristiina Riskan ja Kati Tuomisen tekemä tilateos Kampin metroasemalla Helsingissä.
Tunnisteet:
Turku gekko onnibussi
maanantai 14. syyskuuta 2015
Kulttuurimaanantai
Tänä aamuna tuli Partasen Seija tulostamaan ja skannaamaan juttujaan - sillä seurauksella, että koko päivä meni ihan muissa puuhasteluissa kuin oli tarkoitus. Seija on sellainen kulttuurihenkilö ominaisuuksiltaan, että sen kanssa kun alkaa ideat virrata, siitä ei loppua tule.
Matti Pulkkisen muistoseuran sihteerin Pian www.piavalkonen.fi kanssa värväsimme Seijan suunnittelemaan ja ideoimaan seuran kirjastokiertuetta.
Meillähän on tarkoitus viedä kirjallisuuden ilosanomaa Itä-Suomen syrjäisimpiinkin kolkkiin, niille maille ja mannuille, jonkalaisista kylistä olemme ainakin Matti ja minä saaneet eväät.
Matti Pulkkisen muistoseura perustettiin Kajaanin Runoviikoilla heinäkuussa 2015 Kuvassa Matti Pulkkinen.
Luin Kun pesäpuu itki- romaanin joskus 1970-luvun lopulla ja taisin todellakin itkeä. Kirjan tapahtumat ovat niin tuttuja, ja kieli verevää itäsuomalaista, että tosiaan oli kuin kotiinsa olisi tullut. Matka Pietarsaaresta Savonlinnaan olikin yllättävän pitkä.
Pulkkisen kirjan kautta tajusin, mitä olin kaivannut maailmalla eniten, omaa kieltä, omaa murrealuetta, sitä, että ymmärtää aidantolppaakin puolesta sanasta. (voi voi savolaista tyttörukkaa ruotsinkielisellä pohjanmaalla). Ei Matti savoksi kirjoita eikä karjalaksi, mutta siellä se on rivien välissä kaikki oma ja tuttua kuin lapsivedessä kelluminen syvimmissä unissa.
Matin muukin tuotanto on lukemisen arvoista. Ehdotus rakkausromaaniksi- teos poiki Pian päässä sellaisen idean, että järjestetään Lapinlahden Aikataikassa 2016 Ehdotus rakkausromaaneiksi-seminaari.
Siellä tutkaillaan rakkausromaaneja puolelta jos toiselta. Mahtava väläys Pialta, jonka ajatus juoksee yleensäkin niin, ettei ehdi kissaa sanoa.
Kyllä nämä seijat ja piat sitten rikastuttavat elämää!
Matti Pulkkisen muistoseuran sihteerin Pian www.piavalkonen.fi kanssa värväsimme Seijan suunnittelemaan ja ideoimaan seuran kirjastokiertuetta.
Meillähän on tarkoitus viedä kirjallisuuden ilosanomaa Itä-Suomen syrjäisimpiinkin kolkkiin, niille maille ja mannuille, jonkalaisista kylistä olemme ainakin Matti ja minä saaneet eväät.
Matti Pulkkisen muistoseura perustettiin Kajaanin Runoviikoilla heinäkuussa 2015 Kuvassa Matti Pulkkinen.
Luin Kun pesäpuu itki- romaanin joskus 1970-luvun lopulla ja taisin todellakin itkeä. Kirjan tapahtumat ovat niin tuttuja, ja kieli verevää itäsuomalaista, että tosiaan oli kuin kotiinsa olisi tullut. Matka Pietarsaaresta Savonlinnaan olikin yllättävän pitkä.
Pulkkisen kirjan kautta tajusin, mitä olin kaivannut maailmalla eniten, omaa kieltä, omaa murrealuetta, sitä, että ymmärtää aidantolppaakin puolesta sanasta. (voi voi savolaista tyttörukkaa ruotsinkielisellä pohjanmaalla). Ei Matti savoksi kirjoita eikä karjalaksi, mutta siellä se on rivien välissä kaikki oma ja tuttua kuin lapsivedessä kelluminen syvimmissä unissa.
Matin muukin tuotanto on lukemisen arvoista. Ehdotus rakkausromaaniksi- teos poiki Pian päässä sellaisen idean, että järjestetään Lapinlahden Aikataikassa 2016 Ehdotus rakkausromaaneiksi-seminaari.
Siellä tutkaillaan rakkausromaaneja puolelta jos toiselta. Mahtava väläys Pialta, jonka ajatus juoksee yleensäkin niin, ettei ehdi kissaa sanoa.
Kyllä nämä seijat ja piat sitten rikastuttavat elämää!
Tunnisteet:
aikataika,
kirjastokiertue,
pulkkinen
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Että semmoinen kulttuuritalo
Kirkonkylämme korkeimmalla ja näkyvimmällä paikalla loistaa Liikunta- ja hyvinvointikeskus Vesileppiksen mainosvalot. Et pääse ohi huomaamatta niitä. Täällä saat uida, majoittua, syödä ja hiihtää kesälläkin. Hyvä työllistäjä ja virkistäjä toki on tämä keidas.
Uusin hienous alueella on Vesileppis Areena. Sen rakennutti kunnan omistama Leppävirran Monitoimitalo Oy. Areenan toiminnasta vastaa Leppävirta Areena Oy, jossa kunta on yhtenä osakkaana.
Muistan, miten aikoinaan ”kyseltiin” kuntalaisilta toiveita monitoimitalon suhteen. Piti tietysti kysyä, kun kerran kunta talon rakensi. Silloin jo kalvoi pieni epäily, että mitähän se monitoimisuus tässä tapauksessa mahtaa tarkoittaa, kenties kaiken kulttuurin huomioimista.
Oli tilaisuus joku aika tutustua taloon kunnolla ja onhan siellä. On juoksurataa, ryhmäliikuntatilaa, kuntosalia, keilahallia, pituushyppypaikkaa ja myös 500 katsomopaikan areena. Kyllä mahtuu pelaamaan ja pompottelemaan ja se toki on upea juttu.
Mutta palataanpa vielä siihen monitoimisuuteen.
Kun yritimme kokoustaa talossa, kokoustilaksi järjestyi liukuoven avulla tila, jossa piti huutaa kilpaa jumppaohjaajan kanssa. Kun ei se liukuovi oikein toiminut äänen eristeenä. Esiteltiin myös näyttelytila. Joopa. Yhden sisääntuloaulan seinät oli se ”galleria”. Ei yhtään ehjää seinää, ei rauhaa tutkia teoksia. Noloa! Hei pyydän, älkää houkutelko sinne enää yhtään taiteilijaa, jos ei ole parempaa tarjota.
Siis ei ole näyttelytiloja taiteilijoille puhumattakaan työhuoneista, ei kokoustiloja järjestöille, ei tanssin harrastajille peilisalia, ei teatterin harrastajille tilaa lavasteille. Ei mitään, mikä ei tuo rahaa.
Taidetta voi tietysti harrastaa ulkonakin.
Uusin hienous alueella on Vesileppis Areena. Sen rakennutti kunnan omistama Leppävirran Monitoimitalo Oy. Areenan toiminnasta vastaa Leppävirta Areena Oy, jossa kunta on yhtenä osakkaana.
Muistan, miten aikoinaan ”kyseltiin” kuntalaisilta toiveita monitoimitalon suhteen. Piti tietysti kysyä, kun kerran kunta talon rakensi. Silloin jo kalvoi pieni epäily, että mitähän se monitoimisuus tässä tapauksessa mahtaa tarkoittaa, kenties kaiken kulttuurin huomioimista.
Oli tilaisuus joku aika tutustua taloon kunnolla ja onhan siellä. On juoksurataa, ryhmäliikuntatilaa, kuntosalia, keilahallia, pituushyppypaikkaa ja myös 500 katsomopaikan areena. Kyllä mahtuu pelaamaan ja pompottelemaan ja se toki on upea juttu.
Mutta palataanpa vielä siihen monitoimisuuteen.
Kun yritimme kokoustaa talossa, kokoustilaksi järjestyi liukuoven avulla tila, jossa piti huutaa kilpaa jumppaohjaajan kanssa. Kun ei se liukuovi oikein toiminut äänen eristeenä. Esiteltiin myös näyttelytila. Joopa. Yhden sisääntuloaulan seinät oli se ”galleria”. Ei yhtään ehjää seinää, ei rauhaa tutkia teoksia. Noloa! Hei pyydän, älkää houkutelko sinne enää yhtään taiteilijaa, jos ei ole parempaa tarjota.
Siis ei ole näyttelytiloja taiteilijoille puhumattakaan työhuoneista, ei kokoustiloja järjestöille, ei tanssin harrastajille peilisalia, ei teatterin harrastajille tilaa lavasteille. Ei mitään, mikä ei tuo rahaa.
Taidetta voi tietysti harrastaa ulkonakin.
Tunnisteet:
monitoimitalo
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Hyytävä matka
Päädyin pari vuotta sitten luotsaamaan kauan sitten perustamaani yksityistä hoitokotia tässä tapauksessa julkishallinnon hellään syleilyyn. Oletan, että sama tilanne olisi ollut, jos vastaanottajana olisi ollut Attendo tai muu jättijärjestelmä.
En mitenkään osannut kuvitella, miten kankeaan ja monimutkaiseen järjestelmään jouduin pienen hoitokotiparan uittamaan.
Opettelin henkilöstöhallinnon monimutkaisen järjestelmän, ruokien, vaippojen ja sähkölamppujen tilausjärjestelmän. Ujutin asukkaat kankeaan potilastietojärjestelmään, jossa ei ollut kirjaamistilaa ”jaksoi avata silmät ja hymyili”-toiminnolle. Luulin olleeni yrittäjänä taloudellinen, mutta että ei saanut tilata edes vuodesuojia!
Kerronpa, miten monta asiaa pitää olla valmiina ennen kuin voi tilata laastaria hoivakotiin. Ensinnäkin on kilpailutettu halvimmat laastarit, on rakennettu monimutkainen valtakunnallinen tietoverkko mahdollistamaan tilauksen, on rakennettu suuret tilat valtaville laastarivarastoille ja hankittu autot niiden kuljettamiseen. Tarjouksen käsittelyyn on kulunut työtunteja ja kokouspalkkioita, atk- henkilö joutuu koko ajan opastamaan hoitajia tilausjärjestelmään, autonkuljettaja seilaa paikasta toiseen ja tiputtelee laastareita pitkin maakuntaa.
Minä kun yrittäjänä vaan hyppäsin auton rattiin, ajoin lähimpään kauppaan ja ostin laastarin, juuri oikean näköisen ja kokoisen ja juuri sen verran kuin tarvittiin. Ehkä se paketti maksoi 50 senttiä enemmän, mutta ei jäänyt laastareita nurkkiin pyörimään. Kun ei tuollainen pieni yksikkö saa kulumaan sataa (usein minimitilausmäärä) laastaria vuodessa eikä kahdessakaan.
Systeemin kehittämisellä on tietenkin haettu säästöjä, mutta kauankohan vie aikaa, ennen kuin se hankkii itsensä takaisin. Tämän laskemiseen taas tarvitaan suunnittelija. Entäpä jos hän päätyykin sellaiseen tulokseen, että pieni on sittenkin paitsi kaunista, myös tehokasta.
Sain tämän pestin myötä monta uutta työtoveria. Joillekin paras työpäivä oli ohi mennyt työpäivä, joillekin mikään työvuorolista ei ollut hyvä, joillekin olisi pitänyt maksaa likaisen työn lisä vanhuksen vessareissusta, joillekin päivän tähtihetki oli huomata työkaverin pieni moka. Oli niitä, joille riitti, että täytti byrokratian kirjaimen moitteettomasti. Mitä väliä hoidon laadulla ja sen kehittämisellä.
Oli myös työtovereita, joille vanhukset olivat ihmisiä. He kärsivät, kun eivät voineet toteuttaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Oli ihania luonteita ja itse piruja samassa sopassa.
Pahinta oli työn ilon puuttuminen.
Tämä kaikki oli kuulemma ihan tavallista, joka tarkoitti sitä, että kestä vaan. En minä kestänyt.
Äiti 89 v. asui kotona lähes viimeiseen asti. Tässä viimeinen äitienpäivä.
En mitenkään osannut kuvitella, miten kankeaan ja monimutkaiseen järjestelmään jouduin pienen hoitokotiparan uittamaan.
Opettelin henkilöstöhallinnon monimutkaisen järjestelmän, ruokien, vaippojen ja sähkölamppujen tilausjärjestelmän. Ujutin asukkaat kankeaan potilastietojärjestelmään, jossa ei ollut kirjaamistilaa ”jaksoi avata silmät ja hymyili”-toiminnolle. Luulin olleeni yrittäjänä taloudellinen, mutta että ei saanut tilata edes vuodesuojia!
Kerronpa, miten monta asiaa pitää olla valmiina ennen kuin voi tilata laastaria hoivakotiin. Ensinnäkin on kilpailutettu halvimmat laastarit, on rakennettu monimutkainen valtakunnallinen tietoverkko mahdollistamaan tilauksen, on rakennettu suuret tilat valtaville laastarivarastoille ja hankittu autot niiden kuljettamiseen. Tarjouksen käsittelyyn on kulunut työtunteja ja kokouspalkkioita, atk- henkilö joutuu koko ajan opastamaan hoitajia tilausjärjestelmään, autonkuljettaja seilaa paikasta toiseen ja tiputtelee laastareita pitkin maakuntaa.
Minä kun yrittäjänä vaan hyppäsin auton rattiin, ajoin lähimpään kauppaan ja ostin laastarin, juuri oikean näköisen ja kokoisen ja juuri sen verran kuin tarvittiin. Ehkä se paketti maksoi 50 senttiä enemmän, mutta ei jäänyt laastareita nurkkiin pyörimään. Kun ei tuollainen pieni yksikkö saa kulumaan sataa (usein minimitilausmäärä) laastaria vuodessa eikä kahdessakaan.
Systeemin kehittämisellä on tietenkin haettu säästöjä, mutta kauankohan vie aikaa, ennen kuin se hankkii itsensä takaisin. Tämän laskemiseen taas tarvitaan suunnittelija. Entäpä jos hän päätyykin sellaiseen tulokseen, että pieni on sittenkin paitsi kaunista, myös tehokasta.
Sain tämän pestin myötä monta uutta työtoveria. Joillekin paras työpäivä oli ohi mennyt työpäivä, joillekin mikään työvuorolista ei ollut hyvä, joillekin olisi pitänyt maksaa likaisen työn lisä vanhuksen vessareissusta, joillekin päivän tähtihetki oli huomata työkaverin pieni moka. Oli niitä, joille riitti, että täytti byrokratian kirjaimen moitteettomasti. Mitä väliä hoidon laadulla ja sen kehittämisellä.
Oli myös työtovereita, joille vanhukset olivat ihmisiä. He kärsivät, kun eivät voineet toteuttaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Oli ihania luonteita ja itse piruja samassa sopassa.
Pahinta oli työn ilon puuttuminen.
Tämä kaikki oli kuulemma ihan tavallista, joka tarkoitti sitä, että kestä vaan. En minä kestänyt.
Äiti 89 v. asui kotona lähes viimeiseen asti. Tässä viimeinen äitienpäivä.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
Saanko esitellä!
Elon puolella
Lopetin tämän blogin kirjoittamisen kolmisen vuotta sitten ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään sanottavaa. Siis ei sellaista sanottavaa, jossa olisi ollut kuolematon ajatus, tärkeä poliittinen viesti tai jotain muuta itseäni korkeampaa hengen tuotetta.
Kun nyt kuitenkin minuun on kytketty jonkinmoinen kirjoittamisen vietti, niin avaan tämän kirjan uudelleen, mutta vähän matalammalla rimalla eli kirjoittelen kevyesti mitä mieleen juolahtaa. Saatan innostua milloin mistäkin, enkä hahmottele minkäänlaista logiikkaa näille jutuille etukäteen. Rupattelen lähinnä perheelle, ystäville ja tutuille, joilta toivon kommentteja nimenomaan tänne, en niinkään facebookkiin. Kiitos, rakkaat!
Kun nyt kuitenkin minuun on kytketty jonkinmoinen kirjoittamisen vietti, niin avaan tämän kirjan uudelleen, mutta vähän matalammalla rimalla eli kirjoittelen kevyesti mitä mieleen juolahtaa. Saatan innostua milloin mistäkin, enkä hahmottele minkäänlaista logiikkaa näille jutuille etukäteen. Rupattelen lähinnä perheelle, ystäville ja tutuille, joilta toivon kommentteja nimenomaan tänne, en niinkään facebookkiin. Kiitos, rakkaat!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)