Saan kerrankin pöytäpaikan.Viritän kannettavan esiin, selvitän piuhat ja alan näpytellä omia juttuja, muka tärkeitä.
Vastapäätä istuva ikäiseni naisihminen kommentoi jokaisen kylän ja tienviitan. Nyökäyttelen ja koetan tuijottaa läppärin ruutua. Ehkä hänestä näyttää, että katson häntä. Useinhan näin on. Kerran erehdyin luulemaan, että lääkäri katsoi minua ja selvitin hänelle asiaani kunnes hän otti käden hiireltä ja kysyi, että mikäs oli vaiva. No tämä rouva alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kun näyttää, että kukaan muu ei kuuntele, alan vastailemaan. Pian matkaamme siellä sun täällä, hautaamme miehen ja ihastelemme uutta rakkautta, hoidamme kukat ja koirat. Heinolan kieppeillä sullon läppärin reppuun.
Kampissa hyppään vastoin serkun ohjeistusta bussiin n:o 102. Päätepysäkillä, jossain Otaniemen perukoilla tutkimme yhdessä eestiläisen kuljettajan kanssa, että missähän sitä ollaan. Ollaan kumpikin outoja näissä maisemissa. Kartta kertoo, että serkku on parin kilometrin läheisyydessä. Tallustan hämärtyvässä Espoossa. Kun tulee uskonpuute, poikkean pizzeriaan, jossa iloisesti, suomea jälleen murtaen, vahvistetaan, että oikea on tie ja serkku sadan metrin päässä.
Aamulla Turkuun. Yliopiston leveät, aikaa nähneet käytävät herättävät vanhan peikon, supistetun kansakoulun. Muut kuin minä ovat näitä portaita kuluttaneet. Ovissa lukee kansanperinnettä, kirjallisuutta, taidehistoriaa. Jalat ja mieli rakoilla tallustan kohti Onnibussia ja Espoota. On jo pimeä, kun olen takaisin serkulla.
Aamulla serkku lähtee Kiuruvesi-seuran mykyrokalle Keravalle. Minä jään pyörimään Kampin kellareihin. Piristyn Gekosta, siitä keltavihreästä tiilikasasta keskellä vilkkainta kulkuväylää. Hipaisen sen lasitettua pintaa. Tukevaa, mutta herkkää materiaalia se on. Kuvaan olion ja se minulle kuin hymyilisi, että olet sinä ihan hyvä.
Tulomatkalla otan ikkunapaikan. Onnibussin yleisväri on punainen. On kuin istuisi joulupukin sylissä. Kapea penkki rajaa reviirin. On pakko antautua ja päästää reisi vasten toisen pullukan reittä. Siinä köröttelemme kotia kohti. Viisastuneena menomatkasta tämän kanssa en antaudu juttusille. En halua tietää hänestä mitään ja hänkin näyttää viihtyvän puhelimensa kanssa. Neuletta en viitsi ottaa esiin enkä kannettavaa. Tilaan mahtuu Torsti Lehtisen kirja Sika vai Sokrates. Kirjan nimi juontaa englantilaisen filosofin John Stuart Millin kysymyksestä: Olisitko mieluummin onnellinen sika vai onneton Sokrates. Luen kirjaa ja mietin onnea. Perillä minua ollaan vastassa.
Gekko on keramiikkataiteilija Pekka Paikkarin, Kristiina Riskan ja Kati Tuomisen tekemä tilateos Kampin metroasemalla Helsingissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti