Sovintosunnuntaista paastoon

Meillä ortodokseilla ei ole tapana huudella paastoistamme, mutta yleisen mielenkiinnon ja kyselyjen vuoksi rohkenen sanoa muutaman yleisluonteisen asian ilman, että sen enempää avaisin oman paastoni sisältöä.
 Olen siis tämäkin vuonna innolla osallistumassa Suureen paastoon siinä toivossa, että se johtaisi edes pieneen muutokseen minussa. Paaston perimmäinen tarkoitus on lähentyä hyvän Jumalan kaltaisuutta pienin, kullekin sopivin askelin.  Millainen ihminen olen? Olenko saanut aikaan yhtään mitään hyvää ja saanko tulevaisuudessakaan? Pohdinnan alla siis mahdollisuudet ja uhat. Mitä tahansa asiaa on helppo käsitellä kristilliseltä lähtökohdista, siitä Jeesuksen opetuksesta, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Niin kuin itseäsi. Vaikeaa. Kirkon palvelukset antavat eväitä itsensä tutkiskeluun ja mahdollisuuden kasvaa entistä vahvemmaksi toteuttaman rakastamisen käskyä. Ilman rakkautta, siis rakkauden tekoja, ei ole uskoakaan. Tämä tahtoo unohtua, kun keskitymme murehtimaan milloin mitäkin omaan elinpiiriin kuuluvaa detaljia tai keskitymme olemaan hyviä kirkkoihmisiä.
Paaston idea on, paitsi tutkia omaa sisintä, myös siirtää ajatukset ja teot pois omista mieliteoista hyvän tekemiseen muille. Ruokapaastossa oleellista on se, mitä ruoan tilalle tulee, kun ajatus ei pyöri keittiössä ja kun syö niukasti niin liikenevän rahan voi laittaa vaikka paastokeräykseen. Viime vuonna (2019) kirkon paastokeräysrahat meni Namibian maaseudun naisille starttirahaksi, että he voivat aloittaa oman rahan hankkimisen vaikkapa perustamalla pieniä käsityöpajoja ja mitä ikinä he osaavatkaan. Kovin pieneltä puro vaikuttaa, mutta vettä siinä virtaa kuitenkin. Minun rahavaroilla ei isoja ropoja jaella. Sen olen  huomannut, että ei tuo kasvisruoka ole sen kalliimpaa kuin liharuokakaan. Höttöjä en juuri harrasta  lukuun ottamatta jäätelöä ja pullaa, joista olen lähes luopunutkin. Lihaton ruoka on rakkaudenteko paitsi itseään, myös luontoa ja eläimiä kohtaan. Maidostakin pitäisi luopua, mutta vielä en ole niin pitkällä tässä kilvoittelussa. Sekin pitää hyväksyä. Ruokapaastossa on se vaara, että ajatus menee kokkailuun ja paastoruokareseptien tutkimiseen. Keittiöhommien pitäisi olla selkeää ja helppoa jo ennen paaston alkua. Tämän vuoden paastoaikaan sattuu yksi tärkeä kastejuhla ja kahden lapsenlapsen synttärit. Ne vietetään ilolla. Ei olisi paaston hengen mukaista alkaa jeesustelemaan lasten juhlissa.
Paastoon valmistaudutaan monin tavoin pitkin talvea. Parhaiten se onnistuu osallistumalla teemoitettuihin kirkon palveluksiin. Tänään on viimeinen sunnuntai ennen paastoa, Sovintosunnuntai. Silloin pyydetään ja annetaan anteeksi. Meidän elävässä kirkossa ihan konkreettisesti ääneen lausuen ja toisiamme halaten. Kun ventovieraalta menet pyytämään anteeksi ja saat anteeksi niin ensimmäisellä kerralla se tuntui jopa huvittavalta ja kiusalliseltakin, mutta toimituksen jälkitunnelma on iloinen ja puhdas. Tänään siis viimeistään mietitään, että keneltä olisi syytä pyytää anteeksi. Usein katse kääntyy itseensä. Voinko antaa itselleni  anteeksi, että siitä ja siitä ihmisestä ajattelin pahaa. Itse ihmiseltä en mene pyytämään ajatuksiani anteeksi, koska ihan varmasti vain pahoittaisin hänen mielensä. Eri asia on, jos olen tehnyt jonkin konkreettisen teon häntä vastaan. Ne pitää selvittää. Kirkon tarjoamalla synnintunnustuksella, katumuksen sakramentissa, voin puhua tällaiset asiat ääneen. Selvyyden vuoksi on sanottava, että sellaista en mene pyytelemään anteeksi, jos paheksun jonkun ihmisen tai yhteisön pahoja tekoja. Vääryyttä ei pidä antaa anteeksi, vaan yrittää vaikuttaa sen oikaisemiseen. Tässä olisi se konkreettinen hyvän teon paikka, mutta vaatii pitkäjänteisempää toimintaa. Omaa laiskuuttaan siis pitää mietiskellä vähän tarkemmin.
 Kaikki tämä saattaa vaikuttaa höpinältä, niin olisin ajatellut ennen minäkin, mutta olen vuosien aikana huomannut, että olen sen verran yksinkertainen ihminen, että tarvitsen juuri tällaista raamitusta elämään, etten ihan pökkelöityisi zombieksi. 

Nuori Hurskainen hurmaa

Jos saatte jonkin tolkun tuosta Pian joulutervehdyksestä niin kertokaa mullekin :))

Olipa hyvä, että kurmotin ystävääni Piaa siitä, että meni tuossa joulun alla analysoimaan blogissaan Antti Hurskaisen kirjaa 22kertomusta syömisestä, vaikka MINULLA kirja oli vielä kesken. Hyvitykseksi tästä Pia oli valinnut minun joululahjakirjakasaan Hurskaisen esseekokoelman  Välinpitämättömyys. Kiitoksia paljon!

Tietysti, kun tällainen mummukka avaa 1986 syntyneen kirjailijan teoksen, ajatus siirtyy väkisin sellaiseen, että mitä tietää pojankloppi elämästä tai mistään. Sitten huomaan, että herranen aika 86:nen on jo35 v. ja itse ainakin muistaa olleensa sangen kehittynyt ajatuksilta, jopa enemmän kuin tänään. Alun perin kiinnostus Hurskaiseen heräsi, kun Matti Mäkelä viimeisessä, elämäkerrallisessa kirjassaan Pidäkkeetön sivusi nuorta Hurskaista positiivisessa mielessä. Se on niin lohduttavaa, että ihmiset vielä ajattelee. Sitä ei aina uskoisi, ei varsinkaan, jos jumittuu seuraamaan vain Facebookia, twittereriä ja muuta pikatoimintoa, mitä nykytekniikka mahdollistaa. Täytyy myöntää, että kun luovuin puolipaikallisesta mullikka-lehdestä ja siirryin Hesarin digikuluttajaksi, on saattanut tapahtua pientä täyttymistä omassa ajattelussa. Kyllä se on herkkua lukea asioista vähän enemmän kuin pelkät otsikon kaltaiset tiedotteet. Toki mediakriittinen pitää olla Hesarinkin suhteen. Tokitoki, mutta mahdollista vajetta sitten täyttää nämä Hurskaisen kaltaiset älyköt ja kirjallisuus yleensäkin.
Nyt käsittelyssä oleva kirja osti minut jo alkupuheessa sillä, että siellä mainittiin Karamazovin veljekset ja Peter von Bagh.

Nimiesseessä Välinpitämättömyys Hurskainen joutuu lentokentälle kirjakaupan myyjäksi. Luulisi olevan ihannetyöpaikka kirjallisuudesta loppututkinnon suorittaneelle kaverille, mutta yllätys yllätys. H on pudota tuolilta, kun työkaveri ihmettelee, että luetsä kirjoi, pitäis joskus varmaan. Kirjakauppias, joka ei ole ikinä lukenut kirjaa! H tekee loistavan vertailun autokauppaan, että miltä tuntuisi, jos autokauppias ei tietäisi, onko autossa manuaali- vai automaattivaihde tai kukkakauppias kysyi orkideasta, että ai, onko se jokin kukka. Ainoa valopilkku kirjakaupassa on, että yksi työkavereista haisee hieltä. Se tuo jotenkin elämän tunnun ja auttaa kestämään työpäivät. Lentokentillä kun ei yleensä haise.  Esseessä pohditaan muutenkin tiloja ja mitä ne kertovat tästä ajasta. Jumboon pääsee vain omalla autolla, ja se on tarkoituskin, kun se autollinen ostaa varmimmin. Sinne ei tarvita pummeja loisimaan.

Essee Jumalaton saari se vasta imaisikin. Siinä Hurskainen löytää nerokkaasti  Kärpästen herran henkilöhahmot rippikoululeiriläisistä, sen komentosuhteista ja koko  hierarkiasta. Jos en olisi ollut aikoinani pioneerileirillä, pitäisin koko kuvausta ihan hölynpölynä, mutta näköjään samat kuviot toistuu leirillä kuin leirillä Johtajineen päivineen. Opettajaperheen poikana H menestyy ja pyrkimys isoiseksi ei lähde  hengellisyyden tarpeesta vaan ihastumisesta isoistyttöön. Kyllä nauratti, kun H pohtii, että armeijan ja riparin paikkoja pitäisi vaihtaa, koska kuka muu on niin otollinen kaikenlaiselle aivopesulle kuin kuin herkkä teini. Lopuksi H syyttä riparia siitä, että se vei häneltä Jumalan. Tekstin kirjoittaminen on selvästi ollut kirjailijalle terapeuttinen kokemus, jossa hän hahmottaa maailmankuvansa syntyä, tekee tuttavuutta itsensä kanssa.

Osa esseistä liikkuu minulle sen verran vieraassa maailmassa, nuorisonmusiikissa, että hyppelin ne yli, mutta viimeisessä osiossa Tämä on vääränlaista vettä, taas heräsin. Siinä puhutaan esikoiskirjailijan, tennistähden, työtätekevän ja vaikka kenen hiestä. Ihmetellään, että onko työ ollenkaan työtä, jos hiki hei virtaa.  Mielenkiintoinen ja koukuttava lähtökohta ajattelulle. Hiki.


Vaikuttaa, että minun esseistilistassani  tämä nuoren polven kaveri sijoittuu sangen korkealle.