Meillä ortodokseilla ei ole tapana huudella paastoistamme, mutta yleisen mielenkiinnon ja kyselyjen vuoksi rohkenen sanoa muutaman yleisluonteisen asian ilman, että sen enempää avaisin oman paastoni sisältöä.
Olen siis tämäkin vuonna innolla osallistumassa Suureen paastoon siinä toivossa, että se johtaisi edes pieneen muutokseen minussa. Paaston perimmäinen tarkoitus on lähentyä hyvän Jumalan kaltaisuutta pienin, kullekin sopivin askelin. Millainen ihminen olen? Olenko saanut aikaan yhtään mitään hyvää ja saanko tulevaisuudessakaan? Pohdinnan alla siis mahdollisuudet ja uhat. Mitä tahansa asiaa on helppo käsitellä kristilliseltä lähtökohdista, siitä Jeesuksen opetuksesta, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Niin kuin itseäsi. Vaikeaa. Kirkon palvelukset antavat eväitä itsensä tutkiskeluun ja mahdollisuuden kasvaa entistä vahvemmaksi toteuttaman rakastamisen käskyä. Ilman rakkautta, siis rakkauden tekoja, ei ole uskoakaan. Tämä tahtoo unohtua, kun keskitymme murehtimaan milloin mitäkin omaan elinpiiriin kuuluvaa detaljia tai keskitymme olemaan hyviä kirkkoihmisiä.
Paaston idea on, paitsi tutkia omaa sisintä, myös siirtää ajatukset ja teot pois omista mieliteoista hyvän tekemiseen muille. Ruokapaastossa oleellista on se, mitä ruoan tilalle tulee, kun ajatus ei pyöri keittiössä ja kun syö niukasti niin liikenevän rahan voi laittaa vaikka paastokeräykseen. Viime vuonna (2019) kirkon paastokeräysrahat meni Namibian maaseudun naisille starttirahaksi, että he voivat aloittaa oman rahan hankkimisen vaikkapa perustamalla pieniä käsityöpajoja ja mitä ikinä he osaavatkaan. Kovin pieneltä puro vaikuttaa, mutta vettä siinä virtaa kuitenkin. Minun rahavaroilla ei isoja ropoja jaella. Sen olen huomannut, että ei tuo kasvisruoka ole sen kalliimpaa kuin liharuokakaan. Höttöjä en juuri harrasta lukuun ottamatta jäätelöä ja pullaa, joista olen lähes luopunutkin. Lihaton ruoka on rakkaudenteko paitsi itseään, myös luontoa ja eläimiä kohtaan. Maidostakin pitäisi luopua, mutta vielä en ole niin pitkällä tässä kilvoittelussa. Sekin pitää hyväksyä. Ruokapaastossa on se vaara, että ajatus menee kokkailuun ja paastoruokareseptien tutkimiseen. Keittiöhommien pitäisi olla selkeää ja helppoa jo ennen paaston alkua. Tämän vuoden paastoaikaan sattuu yksi tärkeä kastejuhla ja kahden lapsenlapsen synttärit. Ne vietetään ilolla. Ei olisi paaston hengen mukaista alkaa jeesustelemaan lasten juhlissa.
Paastoon valmistaudutaan monin tavoin pitkin talvea. Parhaiten se onnistuu osallistumalla teemoitettuihin kirkon palveluksiin. Tänään on viimeinen sunnuntai ennen paastoa, Sovintosunnuntai. Silloin pyydetään ja annetaan anteeksi. Meidän elävässä kirkossa ihan konkreettisesti ääneen lausuen ja toisiamme halaten. Kun ventovieraalta menet pyytämään anteeksi ja saat anteeksi niin ensimmäisellä kerralla se tuntui jopa huvittavalta ja kiusalliseltakin, mutta toimituksen jälkitunnelma on iloinen ja puhdas. Tänään siis viimeistään mietitään, että keneltä olisi syytä pyytää anteeksi. Usein katse kääntyy itseensä. Voinko antaa itselleni anteeksi, että siitä ja siitä ihmisestä ajattelin pahaa. Itse ihmiseltä en mene pyytämään ajatuksiani anteeksi, koska ihan varmasti vain pahoittaisin hänen mielensä. Eri asia on, jos olen tehnyt jonkin konkreettisen teon häntä vastaan. Ne pitää selvittää. Kirkon tarjoamalla synnintunnustuksella, katumuksen sakramentissa, voin puhua tällaiset asiat ääneen. Selvyyden vuoksi on sanottava, että sellaista en mene pyytelemään anteeksi, jos paheksun jonkun ihmisen tai yhteisön pahoja tekoja. Vääryyttä ei pidä antaa anteeksi, vaan yrittää vaikuttaa sen oikaisemiseen. Tässä olisi se konkreettinen hyvän teon paikka, mutta vaatii pitkäjänteisempää toimintaa. Omaa laiskuuttaan siis pitää mietiskellä vähän tarkemmin.
Kaikki tämä saattaa vaikuttaa höpinältä, niin olisin ajatellut ennen minäkin, mutta olen vuosien aikana huomannut, että olen sen verran yksinkertainen ihminen, että tarvitsen juuri tällaista raamitusta elämään, etten ihan pökkelöityisi zombieksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti