perjantai 2. huhtikuuta 2021

Ainoa kotini

Kevät on ollut yhtä mylläystä. Helmikuun lopulla sain maailmalle kässärintapaisen kirjoitelman. Se elää nyt omaa elämäänsä jossain, eikä siitä sen enempää nyt, ehkä ei koskaan. Pääasia, että se ei ole minussa enää. Kun itse kirjoittaa, ei kykene lukemaan oikeastaan yhtään mitään. Otat millaisen kirjan tahansa käteen, se herättää pääaisassa kateutta ja pudotuksenomaista omanarvontunnon heikkenemistä.  Hyvä, jopa keskinkertainen kirja heittää minut ammottavaan kuiluun. Pateettisesti sanottu, mutta totta. 
 
Yksi kirja kuitenkin avautui ilman pikkusieluisen kipuilua ja varmasti pitkälti siksi, että se on sellainen mestariteos, että ei edes ajattele sen olevan kirja. En ole äänikirjan ystävä, mutta tämän kuuntelin viimeisenä yrityksenä kuunnella kirjaa. Hanna Brotherus lukee itse kirjansa Ainoa kotini (WSOY 2021). Kirja on omaelämäkerrallinen mestariteos sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Ei voi kuin ihailla sitä tapaa ja rehellisyyttä, jolla ihminen käy siinä läpi elämänsä kaikki ilot ja surut, pienet ja suuret. Välillä ihmetellään Steiner-koulun sormikaskieltoa, sormikkaissa kun sormet kokevat itsensä yksinäisiksi, välillä sukelletaan syvän meren pohjaan, kuvataan rakastetun peukalon kulkua otsalla. Yksityiskohtien yllä on koko ajan syvä ja viisas, itselleen armollinen elämänfilosofia. Noin rehellinen ja viisas kun osaisi olla itselleen edes ajatuksissa. Kirjassa ei alleviivata viisautta, vaan se kätkeytyy rivien väliin. Tienneekö kirjailija itsekään, miten se sinne pääsi. Kirja on myös pohjustusta loppupuolella paljastuvaan salaisuuteen. Ehkä se paljastui päähenkilölle itselleenkin vasta kirjan kirjoittamisen myötä. Näin toimii kirjoittaminen.
Kevät mylläsi myös kotia. Tuli kauan kaivattua väriä seiniin, huonekalut siirtyivät joka ikinen eri seinälle ja se on pieni ihme huoneessa, jossa on aukkoja ja ikkunoita joka nurkassa. Jonkinlainen mylläys kävi myös psyykessä erään tapauksen myötä. Siitä vain sen verran, että mentaalitasoa tuli vaihdettua ja kyllä tältä nykyiseltä rapulta näkee taas vähän enemmän. 

 Minun ainoa kotini, tämä kehoni, ei voi oikein hyvin. Närästää, eikä ruoka maistu. Muutama kilo on tippunut siitä yksinkertaisesta syystä, että en voi syödä. Eihän se tässä painoindeksissä mitään haittaa, mutta sen verran on vielä sairaanhoitajaa jäljellä, että en näe tilannetta normaalina. Ensi viikolla tohtorille. Kaiken hässäkän keskellä liikkuminen on jäänyt heikolle. Se ja syömättömyys uuvuttaa ja heittää joka välissä sohvan nurkkaan. 

Paasto meni muodollisesti vähän ohi, mutta kyllä se auttoi kaiken tämän pienen elämän pikkumuutosten sisäistämisessä. On tärkeää, että on olemassa jotain isompaa kuin minä. 
Oikein ihanaa pääsiäistä, kevättä, rauhaa ja rakkautta kaikille!

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Tammikuu 2021

 


Tervetuloa ihana tammikuu, ihana talvi! 

Tiedossa ei ole sen kummempia odotuksia kuin ne perinteiset, että pysyisi itse ja pysyisi läheiset terveinä, nuoret onnistuisivat tavoitteissaan, aikuiset eivät pahimpia kolhuja saisi ja että jokaisen elämään eksyisi muutama valopilkkukin. Siinä on toivetta kerrakseen, kun meidänkin perheen ovea korona koputtelee.  

Mutta nyt ihan vaan itseeni. Tänä vuonna olen lähestynyt ikuisuuskysymystä, parempaa fyysistä kuntoa (lue painonhallintaa) ihan uudella tavalla. Mukaan olen houkutellut ystäväni Pian, kun tiedän, että hänellä jos kenellä riittää ainakin alkuintoa. Innon riittämisen pituus on uhka tälle tiimille, mutta kokeillaan.  Avuksi otimme  psykologi Anu Tevanlinnan uutuuskirjan Hyvinvointia mielelläsi


Tässä  kirjassa ei lasketa kaloreita eikä punnita ruokia, vaan lähestytään problematiikkaa menemällä sen alkulähteille aluksi kartoittamalla omia arvoja ja visioita. Minun visiot on tylsästi kirjattu, mutta Pia piirsi kuvan.

Minun kuvassani lipuisi kanootti peilityynellä järvenselällä, nuotio rapisisi ja kirmaisisin vetreänä metsissä ja kallioilla kuin kauris. Tällä hetkellä kirmailen ainoastaan vesijuoksussa. Muuten paras paikka mielikuvaharjoitteille. Suosittelen.
Näitten perässä kun pysyisi hengästymättä...

Olemme myös ilmoittautuneet Pöperöproffa Patrik Borgin Jäähyväiset jojoilulle-verkkokurssille.
 Myös Patrik lupaa lähestyä asioita syvemmin kuin vaa'an kautta. Varmaan näitten muhkeitten apujen avulla  liikunta sujuu kohta kuin vettä vaan ja jäätelö maistuu pahalle. Voi olla, että ette lue tästä projektista yhtään enempää, ellen sitten innostu pitämään julkista päiväkirjaa, mutta mietin vaan, että ketä kiinnostaa.

Toinen merkittävä tavoite on saada edes editointivaiheeseen romaanintekele. On se kumma, että vaikka edellisen kirjan kirjoitin samalla, kun kävin töissä, opiskelin ja elämä oli kaikin puolin hektistä, tämä tahtoo jäädä. Intoa on ja materiaaliakin, mutta oheistoiminnot ne vaan tuppaa menemään edelle. Sitten taas, kun tiedosto on auki, viihdyn sen kanssa tuntikausia - no ainakin tiedosto on koko päivän auki. 

 

 


 Käytössä kulunut, tärkeä kirja, jossa Serafim Seppälä puhuu ikiaikaisista asioista nykykielellä


Paastoa odotan. Se antaa taas avaimia syvempään elämän tutkimiseen   kysymyksillä Mitä teen näille pienimmille. Miten toteutan rakkauden käskyä. Tähän liittyen olen pienesti luvannut auttaa Leppävirran Vasemmistoa kunnallisvaalityössä, kun tiedän, että sillä suunnalla katsotaan siihen pienimpäänkin. Hyvinvointivaltiota mitataan sen heikoimman  mukaan. Jokainen  ihminen on laulun arvoinen. Siis jokainen. Aina emme onnistu olemaan oman onnemme seppiä.  Koronaan ja maailmanlaajuiseen vihan lietsontaan on vaikea vaikuttaa tältä tontilta muuta kuin toivomalla, että ne laimentuvat vaarattomiksi. 

Kaiken keskellä maailma on sittenkin kaunis.

torstai 26. marraskuuta 2020

Margarita ja Holma

 

Nyt pitää miettiä, että rohkenenko kirjoittaa uudesta Finlandia-kirjasta tähän. Paitsi että itseasiassa kirjoitin jo viime viikolla Pialle näin:

Margaritasta. Päähenkilö Senni Margarita on ristiriitainen henkilö. Tulee raskaaksi ja hylkii lasta niin, että laihtuu luurangoksi. Lapsi kuolee kirjassa jopa kaksi kertaa ja Sennin kohtu poistetaan. Hänellä ei ole minkäänlaisia äidintunteita eikä surua tästä. Kylmä. Toisaalta hoitaa huolellisesti poliolapsia, mutta edelleen tunteettomasti. Täytyy vielä tarkistaa, että onko tosiaan noin tunteeton. Toinen ristiriita on suhde kirjan henkilöitten suhde luontoon. Olihan 50-luvulla varmaan luontofriikkejä, mutta näihin ihmisiin on istutettu tämän päivän luontofriikin ajatusmaailma. On vähän niin kuin päälle liimattuja nämä ihmiset ja niiden tarina ja ajankuva. On poliota, aborttilakia, maaltamuuttoa jne. Sitten kuin mattona kaiken alla huikeaa luontokuvausta. Näen kirjan naivistitauluna, ei varjoja, ei ulotteisuutta. Kaikki vaan näkyy selvästi. Siitä tykkään, että on oikeaa ihmisten tarinaa, fiktiota, eikä mitään muodissa olevaa autofiktiota ja tajunnanvirtaa. Ei tarvitse miettiä Annia, vaikka minähän en lue kirjoja muutenkaan kirjailijan kautta vaan tarinana. Vähän kuin elokuvana mulla virtaa ne läpi.

Minä etsimällä etsin Margaritan jälkeen jotain kevyttä ja löysin sopivan, Antti Holman Kaikki elämästäni. Ai miten hyvin tehty kirja tai ainakin minun tarpeeseeni Margaritan jälkeen  ihan nappiin. Oli huumoria, syvyyttä, nöyryyttä, lempeä ja lämpöä. Lontoon homoyhteisö ja Sonkajärven hiljainen kyläraitti oli kuvattu niin kauniisti, että itku oli tulla. Osaisipa suhtautua omiin muistoihinsa noin. Siis kuuntelin Holman itsensä lukemana. En tiedä, miltä näyttää tekstinä. Täytyy joskus vilkaista. Minähän tykkäsin niistä Antti Holman Kauheimmista runoistakin, joille  XXX nyrpisteli. Mulla on ne ihan cd-levynä, kun vitosella jossain myytiin. Mulla on kuukausi ilmaista BookBetiä. Ihan mahtavaa on, kun voi lukiessa neuloa. 

Margarita kyllä avautui eri lailla, kun kuuntelin Anni Kytömäen haastattelun, mutta silti kirjan tunnelma minussa ei muuttunut. Olenko niin perinteinen äiti ja isoäiti, että en aina muista, että kaikki ihmiset eivät halua lapsia ja että kokevat painostusta yhteiskunnan taholta synnyttää ”valtionvauvoja”. Tällä nimellä Senni lastaan kirjassa kutsuu. Hyvä, että asiaa kirkastetaan meille normatiiveille.

Anni Kytömäki on pienesti tuttu. Hän oli nimittäin joku vuosi sitten Lapinlahdella Matti Pulkkisen seuran seminaarissa puhumassa aiheesta Luontokuvaus Matti Pulkkisen tuotannossa tai jotain sinne päin. Oli hyvä tilaisuus, tupa täynnä ja keskustelu suht vilkasta.

Kirjotin yllä kahdesta kirjasta rinnakkain. On suuri rikkaus, että on olemassa monenlaisia kirjoja meitä lukijoita tukemassa. Kun yksi kirja ahdistaa, ota äkkiä toinen keventämään, mutta muista myös  prosessoida ne tunteet, joita se edellinen kirja herätti.  

Nyt mietin, onko Suon villi laulu liian raju luettavaksi näinä ankeina aikoina. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Marraskuu

 

Kyllä ovat kaupalliset voimat osanneet soitella suomalaisten elämyskaipuun kieliä, ei tämä Halloween-hössötys muuten olisi mahdollista. On se kummallista, että miten juuri nyt ankeimpana ja pimeimpänä aikana  kauhu puree. Ihan piruuttani laitoin facebookkiin kuvan omasta aidosta olkapään arvesta. Siis piru se koputteli minuakin, kun tällaisen kuvan ilkesin julkaista. Anteeksi. Tuon haavan alta on poistettu rautamötikkä, joka toimi ikäänkuin sisäisenä kipsinä, kun keväällä tein ilmalennon ja solisluu meni ihan irtopoikki. Nyt ollaan, toivottavasti, voiton puolella ja ensi kesänä melotaan sydämen kyllyydestä. 


Omassa lapsuudessa puhuttiin ”pyhhäin miesten päevästä”. Ei siihen kuulunut sen kummempaa tekemistä, mitä nyt isä nauratteli, että hänellä se on juhla. Samaa vitsiä muuten väänsi viattomien lasten päivänäkin. Pyhät miehet ja HUOM naiset saivat minussa uutta ulottuvuutta ortodoksian myötä ja heistä on vielä paljon oppimista.  Kekri-sanasta on hämäriä muistikuvia, mutta ei sekään oikein isoksi teemaksi nouse.  Vainajien muistopäivänä ehkä eniten pidän tätä päivää. Johtunee siitä, että niitä vainajia tipahtelee tasaisin välein muisteltavaksi. Isä, äiti, ystäviä, joista tänä vuonna lähin. Kirjoitin juuri hänen tyttärelleen:  Annelin kuolema oli periaatteessa helpotus sen pitkän kärsimyksen takia ja varmaan siksi ikäväkin iski vasta jälkeenpäin. Soittelen hänelle vieläkin ja sinä varmaan juttelet. Siksi ne ihmiset ovat meillä olleet, että voimme tukeutua heihin ihan koko elämän ajan.

Serkut musisoivat.  Mika 50v. valkoisissa kamppeissa soittaa kitaraa

Sisaren poika täyttää tänään 51 vuotta. Onnea Mika!  Huvittaa, miten aikuinen olin olevinani, kun menin häntä hoitamaan 16-vuotiaana. Silloin ei ollut äitiyslomia ja minä jäin vastasyntyneen kanssa kaksin, kun vanhemmat lähtivät töihin. Kiitos luottamuksesta, sisko! Hyvin me pärjättiin. Tallailin Oulun katuja Mikan kanssa. Usein menimme hautausmaalle, kun lapsi nukkui siellä hiljaisuudessa hyvin. Tutkin hautakiviä ja löysin Regina Malon (RM niin kuin Raili Miettinen). Regina alkoi elää päässäni ja taitaa elää vieläkin. Hänestä piti tulla kirjailija ja hän oli monella tavalla rohkea. Jokaisella pitäisi olla sivupersoona, joka auttaa tarpomaan elämän hankalia polkuja ja joka pitää unelmia yllä.  

Nyt kun tämä synkkä teema on eletty ja muistelot muisteltu niin otetaanpa suunta eteenpäin. Tapanina on päivä kukonaskelta pidempi!



sunnuntai 25. lokakuuta 2020

 Huomenta Pia!

 Meillä on tänään synttärit ja leipasin oikein muhevan kerma-mansikkakakun. Otettiin jo aamukahvilla. Mitäpä sitä säästelemään.

 Kellotkin siirtyi. Mulle on ihan sama, eletäänkö kesä- vai talviaikaa, kunhan tuo rumppaaminen loppuisi. 

 Tässä samalla kun kirjoitan, seuraan netissä Joroisten tsasounan liturgiaa. Eikös tuon i. Jyrki Härkösen pitänyt olla toimintakiellossa niskuroinnin vuoksi puoli vuotta. Siis piispojen kähinöinnin takia. Tuolla tuo kuitenkin veisaa, on Maria-kanttorin vauvaloman sijainen. Ei se minua haittaa. Komeasti laulaa ja hyvin sointuu äänet i. Bogdanin kanssa. Piispat saavat minun puolesta riidellä ihan sielunsa kyllyydestä niin kauan kuin liturgiaan ja muihin palveluksiin ei tule muutoksia. Tämä rajaus helpottaa hengellistä elämää. Jos olisi kysymys jostain maallisesta järjestöstä, vaikka puolueesta niin äkkiä lähtisin lätkimään niin kuin teinkin muinoin, kun kärhämät meni liian rumiksi eräässä nimeltä mainitsemattomassa puljussa. 

 Sinä olet nyt miettinyt uskon asioita vähän syvemmin. Minun suurin synti on varmasti se, että en aina jaksa uskoa kaikkiin kirkon keskeisiin oppeihin. Minua on lohdutettu, että ei se haittaa, uskot minkä kykenet ja että elämä on armon aikaa. Jos Jumalaa ei ole niin sitten tältäkin synniltä menee pohja. Itseasiassa koko synti-käsite edellyttää Jumalan olemassaoloa tai ainakin synnin tarkoittamista väärinteoista on käytettävä toista nimitystä. Wikipedia sanoo, että alkukielellä synti- sana merkitsee erehdystä, tieltä eksymistä, maalin ohi ampumista ja jumalallisen lain rikkomista.

Mihin tarvitsen Kirkkoa, on se, että se joka käänteessä muistuttaa siitä perusasiasta, että olemme täällä toisiamme varten ja rohkaisee noudattamaan Jeesuksen tuomaa rakastamisen velvoitetta. Hyvän tekemisen velvollisuus on minusta meillä kaikilla uskoi tai ei ja siinä sitä onkin miettimista, että onko sitä ihmisyyden käskyä tullut noudateteuksi. Tämä maailma kun vetäisee niin helposti omaan höttöönsä, kirkon miehetkin välillä, kuten olemme saaneet lukea.  

Toinen asia on tietysti iänkaikkinen elämä. Siihen on helppo uskoa. En millään pysty käsittämään, että täältä haihduttaisiin ihan noin vain. Elämä jatkuu kuoleman jälkeen, mutta millaisena, siihen voidaan vaikuttaa teoillamme. Eli rakkauden tekoja kehiin, kiitos!



 Kolmas sitten se konkreettisin. Meidän kirkon rakennukset ja palvelukset tekevät hyvää kaikille aisteille. Siellä käytyä ainakin hetkeksi paranee hengen kuumeesta  niinkuin runoilja Meller sanoo omasta suojastaan runossa Varjo suura. Löytyy muuten You-tubesta runoiljan itsensä esittämänä. 

Eilen kirjoitin taas ihan mukavasti. Tämä prosessi on kuin joki. Se lähti pienenä arkana purona liruttelemaan,  löysi lähteen, viipyi hetken, joi voimavettä ja jatkoi matkaa. Sitten leveämpänä kantojen ja kivien yli syöksähteli kunnes pysähtyi mäen alle leveälle tantereelle. Vettä tuli ja tuli niin että tanner täyttyi, muuttui järveksi ja kun reunat alkoivat repeillä, lähti hurjana koskena paukkuen ja kolisten kohti jo näkyvissä häämöttävää valtamerta. Kiitos, että kestät mukana tässä veneessä!!  

Nyt kun avasin tuon blogin niin on saatava sinne jotain. Taidan laittaa tämän kirjeen yläosan ja siinä vähän raotan tätä kirjoittamistakin. Me ollaan niin erilaisia tämän julkisuuden kanssa, että ihan naurattaa. Minä kun kivulla tiputtelen pieniä muruja itsestäni niin sinä lätkäset pöytään koko leivän kerralla ja vielä paksulla voilla kuorrutettuna!
Palataan
Raili

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Leonidin hammas


Leonid on ystäväni Pian edesmennyt kumppani ja lasten isä. Hänet on haudattu Etelä-Savoon, Puumalaan. 
Näkymä Puumalta  sillalta kauas Saimaalle
Tähän päivään asti Pia on säilyttänyt Leonidin yhtä hammasta etelä-amerikkalaisessa woodoo-huolinukkerasiassa. Pialla on ollut myös tallessa oma lettinsä muistona Konevitsan luostari- ja Leonid- ajoilta.  ” Ainoa asia, josta  Leonid tunnisti minut naiseksi” nauraa  Pia hirtehisesti. Nyt oli tullut kuitenkin aika luopua sekä hampaasta että letistä. Hammas siis pääsi Leonidin hautakumpuun huolinukkerasiassa. Letti haudattiin pienen kuusen juurelle hautausmaan portin pieleen. Pialla oli oikein lapio mukana näitä toimenpiteitä varten.
Leonid Ljuhanov 1959-2012 
Pia luopuu nuoruusletistään

 
Huolinukke ja Leonidin hammas
Lupauduin siis saattoväeksi ja suunnistimme Puumalaan heti aamutuimaan. Menomatkalla poikkesimme Joroisten Kaitaisten  Gregorius Voittajan pikkukirkkoon. Leonid sai tuohuksensa vainajien muistelupöytään, samoin ystäväni Anneli, joka ei kylläkään tunnustanut mitään tuonpuoleista, mutta tuskin olisi pahastunut tästä eleestä.
Toinen sisällä kuvassa (kirkossa) ja toinen liepeillä
Puumala oli yllätys, porukkaa kuin meren mutaa tori täynnä. Kylähän  ei ole oikeastaan missään, ei valtateiden varsilla, ei kaupunkien liepeillä. Tänne kun  tullaan niin tullaan todella Puumalaan. Siitä on tätä nykyä  tullut etelän intellektuellipiirien in- paikka. Löytyy Aku Hirviniemeä ja Ville Haapasalon georgialainen hatsapuri-kojuTätä ihanaa herkkua olen maistanut Tbilisissä, Georgian pääkaupungissa ja nyt sitä saisi Puumalan torilta! Kojun edessä oli kuitenkin  sen verran pitkä jono, että jäi tällä kertaa syömättä.
 Näimme vilauksen itse Ville Haapasalostakin, kantoi tavaraa pakettiautosta kioskiin.
Hatsapuri-jonon kuvausta

Puumalaan on rannoille on asettautunut paljon uusrikkaita etelän herroja ja rouvia. Mietimme, miksi suomalainen uusrikas tuntuu korvaan hankalammalta  kuin venäläinen. Samoja eurojahan ne paikkakunnalle tuovat. Kyllä Puumala heitä tarvitsee, vaikka sisimmässä moni siellä kokee, että vievät meidän rannat. Heittäydyimme sitten oikeiksi turisteiksi, kiipesimme näköalatorniin. Se on sijoitettu Puumalan valtavan korkean kaarisillan päälle. Se siltahan nousee lähes taivaisiin aivan kylän sydämestä. Ei tarvitse enää jonotella lossia siinä kohtaa Saimaata. Torin saippuakauppias osoittautui Pian tutututuntutuksi ja loppujen lopuksi melkein sukulaiseksi. Kun toimittajan kanssa liikkuu, tiedontaso laajenee kummasti ja tunti venyy kahdeksi.
Saippuakauppias Anne Nuupponen ja toimitusjohtaja Pia Valkonen
Toki piti juoda kupposet suloisessa kahvila Soropissa, vanhassa puutalossa, vanhojen huonekalujen ja tapettien ympäröimässä kamarissa. 
Tulomatkalla vielä bongasimme Juvalla hauskan II- kerroksen terassin ja tietysti Pia jäi suustaan kiinni tämänkin paikan henkilökunnan kanssa. 
Veikeä terassin seinä Juvalla
Antoisinta reissussa oli kuitenkin kiireetön  autoajelu mutkaisia Etelä-Savon teitä. Siinä ehdittiin käydä läpi monenmoista. Muisteltiin menneitä, haaveiltiin tulevaisuudesta, hahmoteltiin tarinoita. Silti juttu jäi taas kerran kesken. Tämä vaatii pikaisesti uuden reissun. Jäi nekin hatsapuritkin  syömättä ja jos huolinuket alkavat kummitella käydään ne joku päivä kaivamassa ylös, otetaann tulitikut mukaan ja tehdään nukeista pieni nuotio. Eivätpähän sitten kummittele. Sellainen "huolet savuna ilmaan" - olisi tämä retki.  Mutta hammas ja letti jätetään. Kyllä ihminen tarvitsee symbolisia eleitä ja rituaaleja asioiden käsittelyyn. Niin yksioikoinen ei pidä olla, etteikö lähtisi hautaamaan hammasta sille kuuluvaan paikkaan vähän etäämmällekin.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Ihmisen yli ei kävellä




Irma Anneli Ilona Muhonen 1950- 2020  
Kuva: Leena Ruotsalainen






Oli jotkut vaalit v 78-79. Anneli tuli hakemaan meiltä lentolehtisiä, olisiko hyväksi käytetty kaupungin tulostinta. Koska tämä  rikos on jo vanhentunut, niin uskaltaa sen nyt paljastaa. Joka tapauksessa jäimme suustamme kiinni ja huomasin, että olen löytänyt sisaren, itkumuurin oudossa kaupungissa. Ystävyys ei lukkiutunut yhden asian ympärille, vaan siitä tuli elinikäinen, muutamaa luonteistamme johtuvaa katkosta lukuun ottamatta. Näitäkin kahnauksia pystyttiin muistelemaan huumorilla.  Ystävyys säilyi monista muutoksista huolimatta. Kyllähän ihminen muuttuu ja kehittyy 40 vuodessa. Minä jäin pyörimään Savoon. Suuri rakkaus vei Annelin itäisestä Suomesta, Savonlinnasta länsirannikolle Poriin. Oli elämältä suuri vääryys, että Osmo sairastui ja kuoli juuri kun olivat saaneet elämän sujumaan ja alkoi lähestyä täysipainoiset eläkevuodet.  
Pieni, kuvaava anekdootti ystävyyden alkuvuosilta. Pikkuinen tyttöni kiukutteli, kun piti pukea, makasi eteisen lattialla ja ihmiset kiireissään loikkivat yli. Tyttö sanoi itkun seasta: Ihmisen yli ei kävellä. Anneli tempaisi lapsen lattialta ja silmät palaen kannusti: Sie sen sanoit: Ihmisen yli ei kävellä. Tämä lause jäi elämään ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu Annelin elämänasenneta. Hänellä oli haukansilmä etsiä aina sitä pienintä, jota puolustaa. Kun häntä pyydettiin pitkäaikaisen pääluottamusmiehen paikalta toimitsijaksi, Anneli vastasi: mie oon ompelijoitten piäluotto! Ei halunnut käyttää naisilta saamaansa mandaattia omaan kiipeilyyn. Hän oli henkeen ja vereen ay-ihminen ja vaatetustyöläisten ääni, enemmän kuin poliittinen toimija.
 Anneli oli elävä esimerkki, että sivistyksen tae ei ole korkea koulutus. Runous, kirjallisuus, kansanperinne ja uteliaisuus maailmaan kehittivät, sivistivät ja kantoivat häntä loppuun asti. Maallinen mammona ei kiinnostanut, koska ruumispaidassa ei ole taskuja
Monen silmin katsottuna Annelin elämässä oli kohtuuttomasti vastoinkäymisiä, mutta itse hän oli loppuun asti sitä mieltä, että on elänyt hyvän elämän. Ehkä johtui siitä, että hän uskalsi katsoa elämää suoraan silmiin. Kun sairauden jossain vaiheessa masennus ja pelko nosti päätä ja ehdotettiin mielialalääkitystä, hän vastasi, että tämän valssin mie tanssin selevin päin. Rikas itämurre ei hävinnyt lännessä ja keskustelua käytiin monenlaisin metaforein.
 Anneli oli ylpeä kolmesta tekevästä tyttärestään. Kaksi vanhinta lastenlasta, pappi ja lehtimies, toivat myös iloa. Hän olisi halunnut kovasti nähdä, mitä kolmesta pienimmästä tulisi, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. 
Alta kolmekymppisinä hoilasimme Kolvosen rannalla, että haihtuvi nuoruus kuin vierivä virta. Ei haihtunut niin dramaattisesti kuin runoilija asian ilmaisee, häipyi vaan kuin huomaamatta, mutta yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu…