maanantai 20. syyskuuta 2021

Tämä läpinäkyvä sydän

Tämän syksyn, ehkä koko vuoden paras lukemani kirja on ehdottomasti Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021).
Kirjan takakansi


 Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan Hankoon, mutta voisivat sijoittua mihin vaan, jossa toisiinsa nähden mahdottomuudet kohtaavat. Päähenkilöt ovat nuori,  aistikas ja intohimoinen Beata sekä ukrainalainen sotavanki, palavasilmäinen kaunis Ivan. He tuskin kohtaavat puhumattakaan yhteisestä kielestä. Rakkaustarina tapahtuu ennen kaikkea Beatan pään sisällä. Ivan pitää naisen hengissä vaikean ajan yli olemalla olemassa. Pari nopeaa puskakohtaamista ilman yhteistä kieltä ei tavallisessa elämässä riittäisi suureen rakkauteen. Kysymys onkin Beatan keinosta pitää itsensä älyissään. Hän rakentaa Ivanista itselleen suvannon, olotilan, jossa voi lievittää läheisyyden ja rakkaudenkaipuuta, haaveilla oikeasta elämästä ankean sota-ajan keskellä. Tarina ei itsessään ole erikoinen, mutta tapa, jolla Katja Kallio tarinan kertoo tekee kirjasta huikean. Paikka paikoin voidaan puhua jopa proosarunosta. Tässä pari tekstiesimerkkiä:

  Linnut lehahtivat lentoon sisälläni. Ne olivat sulkeneet siipensä kuin sateenvarjot, pysyneet komerossaan niin kauan, että olin unohtanut ne tai pitänyt niitä kuolleina. s.49 

 Ensimmäinen suudelmasi maistui nälältä ja huusi suussani. En ymmärtänyt mitä, sen kun vain huusi täyttä kurkkua. ---- Kohta suudelma rauhoittui ja jäi uiskentelemaan suuhuni hitaana kuin merihevonen. s.131

 Vähitellen illat alkoivat taas kiskoa valoa pidemmälle ja ohuemmaksi, ja yhtenä päivänä jäät lähtivät. Yöt olivat kuin mustikkamaitoa s. 183

Kielen lyyrisyydestä huolimatta tapahtumat on kuvattu tanakasti ja kronologisesti. Kirjasta löytyy ajan arkirealismia, se ei ole pelkästään Beatan haaveilua. Unelmat ja arki ovat tasapainossa, eikä mikään tekstissä vaikuta epäuskottavalta.
 Kirjan opetus on, että kun ihminen pitää kiinni omasta ytimestään ja toivosta, hän selviytyy mistä vaan. 
 Kirja on itsenäinen teos, mutta tarinan voi aloittaa lukemalla Katja Kallion Säkenöivät hetket (Otava 2013) jossa kerrotaan Beatan isoäidin ja äidin tarinaa. Ehkä saamme vielä lukea, että mitä tapahtuu Beatan lapsille Agnesille ja vielä syntymättömälle mustasilmälle. 

 Tällaista haluan lukea, en kenenkään jaarittelua omasta navastaan, joka näyttää nousseen nykykirjallisuudessa kuvailun pääkohteeksi.




sunnuntai 8. elokuuta 2021

Pönötystä Iisalmessa

 

Otsikko Kirjoittaako kirjailija aina itsensä kirjaan innoitti osallistumaan Ahopäiville Iisalmeen. Koska Juhani Ahon syntymästä on kulunut 160- vuotta ja koska hänet luetaan kansalliskirjailijaksi, oli ohjelma laadittu sillä oletuksella, että Ahon patsas on ja pysyy Iisalmen Kirkkopuistossa hamaan maailman tappiin.


Koska blogissa saa kirjoittaa mitä huvittaa, jaan  tässä vähän omakohtaista kokemusta päivistä, lähinnä lauantaisesta kirjallisuusseminaarista. Iisalmessa on syntynyt muitakin kirjailijoita kuin Jussi aho ja minä, esimerkiksi Eppu Nuotio eli Eija-Riitta Silvennoinen ja Teppo Kulmala, Eino Säisästä puhumattakaan. 

Eppu Nuotio käytti 20 minuutin puheenvuoron Ahon kirjasta Muistatko. Toisin kuin minä, Eppu Nuotio kokee eläneensä Ahon kanssa samaa kaupunkia ja lukevansa kaikista Ahon kirjoista Iisalmea. Mummoni isä, valtiopäivämies Antti Miettinen osti nykyisen Kuutolankadun ja Riistakadun kulmasta talon joskus 1890-luvun lopulla. Mummoni meni naimisiin naapuritalon Taavetti Miettisen kanssa ja heille syntyi poika, minun isäni. Itse synnyin myös kaupunkiin. Huolimatta näinkin vahvoista sukujuurista, en silti koe Iisalmea Ahon kanssa yhteiseksi. Johtuneeko siitä, etten ole juurikaan lukenut Ahon tuotantoa lukuun ottamatta pakollista Rautatietä. Siksi en tohdi itse Ahon tuotannosta sanoa juuta en jaata. Ahon elämäkerta on kuitenkin tullut tutuksi elokuvista ja monista elämäkerroista. Tuttu on Vieremän Kyrönniemen pappila ja Ahon ja Kauppis-Heikin kalamaja niemen nokassa. Olen ajanut Tuusulan rantatietä Aholan ohi, mutta Väärnin pappilassa ei ole tullut käydyksi. Siinä oma ahotuntemukseni.

Luentosali kahvitauolla. Hyvin oli turvaväleistä huolehdittu.


Seminaarin ehdottomin anti oli emeritus professori Jyrki Nummen luento Muistatko teoksesta. Se kirja on pakko hakea kirjastosta heti huomenna. Pitää vilkaista myös Danten (1265-1321)Vita Nuovaa. Nummi oli nimittäin tehnyt kirjallisen löydön, huomannut  että, Muistatko  myötäilee teemaltaan Danten kirjaa. Molemmissa kirjoissa kuvataan kaunokielisesti rakastettua, etsitään sitä jokaisesta kukasta. Nummi kuvasi Ahon kieltä helskytteleväksi proosaksi, jonka sodanjälkeinen modernismin aalto hylkäsi. 

Oi, miten kaipaan kirjallisuuden opintoja, oi miten tahtoisin kirjoittaa helskyttelevää proosaa. 

Eino Säisän kanssa olen enemmän samassa maisemassa kuin Juhani Ahon.

Mutta itse asiaan, sekä Eppu Nuotio, että kahvitauon jälkeinen luennoitsija Jyri Paretskoi kyseenalaistivat tavan lukea kirjaa kuin juorulehteä. Toki molemmat myönsivät, että materiaalina tekstiin tulee usein käytettyä omaa elämää, mutta on kirjailijan vapaus muokata omia muistikuviaan ja muistojaan aivan kuin ikinä haluaa. Nuotio vielä huomautti, että myös sillä, mitä ei muisteta, ei kerrota, on merkityksensä kuten Ahon kohdalla se, ettei hän mainitse Muistatko teoksessaan sisällissotaa lainkaan, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kuitenkin hänen poikansa taisteli punaisten puolella ja Venny-rouva sympatiseerasi Ahosta poiketen punaisia. Siis haava perheessä niin kuin koko kansakunnassa.

 Paretskoi sitten luki paperistaan kolumninsa myötäillen Nuotiota ja Nummea. Ei mitään uutta.

Jos olisin ollut rohkea, olisin käyttänyt seminaarissa seuraavan puheenvuoron: 

"Olen hyvin iloinen, että sain tässä seminaarissa tukea sille, että sanataide on ennen kaikkea tarinataidetta, ei kirjailijan elämän tirkistelyä. Olen osallistunut muutamaan kirjallisuuspiiriin kärsien ja ihmetellen, että miksi täällä ei puhuta kirjallisuudesta, tarinasta, että mitä se antaa, opettaako, vihastuttaako, ihastuttaako, tuoko uusia ajatuksia ja näkökulmia, vahvistaako entisiä. Annetaan kirjailijan sijoittaa romaanihenkilöön paloja itsestään, mutta ei ryhdytä samaistamaan kirjailijaa joskus hyvinkin raakaan romaanihenkilöön. Nähdään tällaisen pikkujuoruilun yli ihmisen työ."

 Hyvällä mielellä lähdin seminaarista varsinkin, kun sain vaihtaa vielä kuulumiset Kulmalan Tepon kanssa. Illalla vielä käppäilimme siskon perheen kanssa Iisalmen leveitä katuja ja purpatimme.  

Lapsuuden jännittävät paikat



maanantai 5. heinäkuuta 2021

Terveisiä Rautavaaralta

 Miten tekikään hyvää pitkästä, pitkästä aikaa tavata kirjallisuusystäviä ja tutustua uusiin.  Tämä tapahtui Rautavaaran Kaivokoskella, Matti ja Pia Valkosen pientilalla Keyritty-joen partaalla.

 Tällä kertaa tapahtuman teemana oli herännäisyys johtuen siitä, että Tossavaisen Jounilta ilmestyy lähiaikoina kirja Pojan usko. Se kertoo Paavo Ruotsalaisen ainoan pojan Juhanan tarinaa. Tätä jäämme odottamaan. Jounin pohdinnassa oli kiintoisaa se huomio, että miten ihminen kaipaa jotain tuntematonta, jota  ei välttämättä pysty, eikä tarvitse tieteellisesti selittää. Tähän  sopi hyvin Rautavaaran kirkkoherra Juha Luukkosen kertoma tarina siitä, miten herännäisyys tuli savolaiseen korpikylään tiettömän taipaleen taakse. Nimittäin noita Kuosmanen ihmetteli, kun lastuja alkoi tulla vastavirtaan. Lastut olivat Paavo Ruotsalaisen vuolemasta melasta … tai ainakin sinne päin meni tämä tarina. Joka tapauksessa siinä oli mysteeriä sen verran, että Kuosmanen jätti noitahommat ja alkoi levittää herännäisyyden ilosanomaa Rautavaaralle, joka itse asiassa oli vielä silloin Ala-Keyrityn kylä. 

Ystävämme Gerry Birgit Ilveheimokin väsää historiallista Lapinlahti-aiheista romaania. Tässä on pakko mainita, että siitä  on tulossa niin raju teos, että vaatii sitten ihan oman matineansa aikanaan. Kirja käsittelee Lapinlahden vanhainkodin paloa, jossa kuoli 31 ihmistä ja sitä,  mikä merkitys rotuhygienialla oli tässä tapahtumassa. Nimittäin Portaanpään opiston johtajan veli Niilo Pesonen oli johtava rotuhygienisti ja mukana perustamassa esimerkiksi rotutieteellistä instituuttia. Tällaiset asiat on hyvä tuoda esiin kaiken hymistelyn keskellä.

 Oli hyvä veto tilaisuuden vetäjältä Pialta pistää kaikki 12 osallistujaa kertomaan omasta lempikirjastaan.  En muista kaikkia kirjoja, mutta ainakin nämä mainittiin: Gerryn  Ilmestyskirja, Paavo Ruotsalaisen elämäkerta, Vaeltajan kertomuksia, Saaren nainen, Matsästäjän  opas, Autokouluopas, katekismus, Laani ja mitä kaikkea. Joka tapauksessa ihan tuhti lukupaketti mukaan saatiin. 

Tästä ei päivä enää parane!

                                         

Pia Valkonen

Jouni Tossavainen





                                                              
  Metsäauditorio syntyi, kun heitettiin matot ja penkit puiden  juurelle. Pia vielä väsäsi taideteoksen huussin eteen.                                                                          


Taideteoksen edessä kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo



perjantai 18. kesäkuuta 2021

Yhden päivän ihminen

Olen kirjoittanut romaanin naisesta, joka muuttaa saareen jäätyään eläkkeelle. Siellä hän toteuttaa pitkäaikaista unelmaansa kirjoittaa kirja. Rinnalla kulkevat ystävät, vakavasti sairas Ilona ja kirjallisuusihminen Rebekka. Rebekasta nainen saa tukea kirjoittamisprosessiin ja Rebekka puolestaan naiselta tukea aviokriisiinsä. Mukana on myös, lähinnä muisti- ja unikuvissa, nuoruuden ihastus Otso, jonka kuitenkin syr-jäyttää mielikuvitussulhanen Järven Poika. Sivuhenkilöistä huolimatta parhaimmillaan naisen elämä on silloin, kun hän on yksin. Luonto ja unimaailma rikastuttavat yksinkertaista saarielä-mää. Yksinäisyys ei ole taakka, vaan vapautus. Saari ei ole vankila, vaan rajaton mahdollisuus olla oma itsensä. Naisen uskonnollisuus vahvistuu, kun hän pääsee elämään ortodoksista paastoa, pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä omassa rauhassaan. Myös Valamon joulu sisältyy tarinaan, samoin vierailu sairaan ystävän luokse.Tarina päättyy onnellisesti, naisen suunnitelman mukaisesti. Hän pääsee takaisin lapsiveteen. Kirjan yleinen ulottuvuus on siinä, että se kertoo, kuinka ihminen vapautuu parhaiten omaksi itsekseen omassa seurassaan, kun pääsee rakentamaan elämänsä vapaana rooleista ja yleisistä olettamuksista.”

Näillä sanoilla lähetin tuossa keväällä muutamalle kustantajalle romaanikäsikirjoituksen Saaren Nainen. Tänään sain tietää, että julkaisukynnys on ylitetty eli kässäristä tulee kirja, enkä minä ole enää esikoiskirjailija. Älä kysy koska kirja on kansissa, sillä sitä en todellakaan tiedä. Minulle tärkeintä on kuitenkin kustannuspäätös. On ihanaa kokea olevansa ainakin tämän yhden päivän ihan ihminen!

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Lempeä päivä

 

 Lepppävirran tsasouna

Pitkästä aikaa oikeasti kirkossa, tietenkin maskein ja turvavälein. Striimipalveluksissa eivät aistit avaudu, ei kuulu ihmiskehojen kahinaa, ei askelten kopsetta, ei tuoksu suitsutussavu, ei pääse yhteiseen rukoukseen.

 Ortodoksinen liturgia on minulle ennen kaikkea rukousta ja rukous taas omien ajatustensa ja elämänsä järjestelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä, että mitä se on juuri minun kohdallani, mitä pitää parantaa ja mistä olla kiitollinen. Se on  pysähtymistä itseensä, mutta  myös yhteyttä toisten kanssa tässä päivässä sekä  yhteyttä ikiaikojen taakse kirkkomme perinteiden kautta. Kirkksalin estetiikka ja palvelusten toistuvuus tukee todella rukouselämää. Vaikka menet miten kiireisesti  tahansa palvelukseen, niin kyllä  kirkon ovella rauhoitut.

 Kun seison liturgiassa, minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin se, joka sillä hetkellä olen. Milloin väsynyt, ahdistunut, tympääntynyt, poissaoleva. Tänään tunsin olevani kiitollinen etuoikeutettu, että minulla on tämä kirkko, joka antaa teoreettisen viitekehyksen  ihmisyyteen ja lähimmäisen rakkauteen, antaa päämäärän, johon koetan, välillä kompuroiden, pyrkiä. 



Tämän pöydän ääressä rukoillaan vainajien puolesta.


lauantai 5. kesäkuuta 2021

Kundera, Tossavainen, Ilvesheimo

 


Tässä muutama sana Milan Kunderasta, tsekkiläisestä kirjailijasta, joka kirjassaan Olemisen sietämätön keveys kertoo pieteetillä Prahan miehityksestä 1968 ja sivistyneistön asemasta rautaesiripun puristuksessa. Kirja teki ilmestyttyään (1984) ison vaikutuksen minuun. Olenkin kopannut jokaisen eteen sattuvan Kunderan kirppareiltä omaan hyllyyni kuten Naurattavien rakkauksien kirjan (1968). Kyllä nauratti, kuin kirjoitin Pialle, että olen lukemassa Naurettavien rakkauksien taloa. Siis mitä häh?! Naurettavalla ja naurattavalla on vinha ero samoin kuin talolla ja kirjalla. Joku asia voi naurattaa, mutta ei ole naurettava ja talossa on seinät toisin kuin kirjassa. Nauru-kirjaan tartuin, kun kyllästyin suomalaisten nykykirjailjoitten joutavaan lätinään omasta arjestaan. Viittaan tässä Saara Turuseen, jonka Sivuhenkilö oli ihan luettava, mutta pari muuta, no, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei kelvannut tämä lukematon kunderakaan tällä kertaa. Ensin luulin, että kyse on vanhasta ukkoontuneesta Kunderasta, mutta kas, sehän on Kunderan toinen teos eli aikaisempaa tuotantoa kuin Olemisen sietämätön keveys. Mies on selvästi kehittynyt. Otanpa seuraavaksi Identiteetin (1995) käsittelyyn, kun sekin näkyy olevan omassa hyllyssäni ja uudempaa tuotantoa.

Heinäkuussa on sitten  tiedossa pitkästä aikaa kirjallista aktiviteettia meidän pikkupulkkiseurassa. Osana Rautavaara-päivien ohjelmaa järjestämme seuran äidin ja sihteerin Pia Valkosen ja miehensä Matin  pientilalla Rautavaaran Kaivoskoskella kirjallisuusmatinean 4.7. sunnuntaina. Kirjailija Jouni Tossavainen tulee kertomaan Paavo Ruotsalaisen ainoasta pojasta kertovasta kirjastaan, ilmestyy elokuussa kuulema. Paavo Ruotsalaisesta tulee mieleen Aholansaaressa nähty  ooppera Viimeiset kiusaukset ja Riitta, joka huuteli, että PAAVOOO, TULE SAAREEEEN. Kokemus saarioopperasta oli jylhä. Itse ooppera lajina ei ole minua varten. Sain siitä tarpeekseni, kun Savonlinnan kulttuurilautakunnan puheenjohtajana jouduin istumaan tuntitolkulla lautapenkeillä kuuntelemassa ... no niin... siis oopperaa..

 Myös kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo saattaa ilmestyä Rautavaaralle kertomaan omasta historiallisesta teoksestaan. Tämän tapahtuman suunnittelu pyöräytti kivan pyörteen muuten aika liikkumattomaan veteen. Jospa tästä vielä elon puolelle käännyttäisiin!

perjantai 21. toukokuuta 2021

Tällä tavalla maailma loppuu

...on kirjan nimi. Sen on kirjoittanut  Philip Teir. (Otava2017)

 Perheen isä Erik saa potkut tavaratalon it-päällikön paikasta, mutta ei saa sanotuksia asiaa vaimolleen Julialle. Hyvä virka on mahdollistanut Julian kirjailijuuden.  Perheeseen kuuluu 10- ja 13-vuotiaat lapset. Perhe matkustaa koko kesäksi Pohjanmaan rannikolle vaimon lapsuuden  huvilalle. Pietarsaarelaiset muuten puhuvat huvilasta, oli kesäpaikka millainen tönö tahansa. Siellä on vain huviloita, ei mökkejä. Naapurihuvilaa asuttaa joukko ympäristöaktivisteja, jotka ovat menettäneet toivonsa  ilmaston suhteen ja päättäneet ryhtyä vain odottelemaan maailmanloppua. Pienesti siellä mietitään, että millainen maailma on katastrofin jälkeen, mutta pääpaino on yhdessä suremisessa. Pidetään juhlia ja eletään hällä väliä- meiningillä, naidaan ristiin rastiin. Ei edes lapselle anneta tulevaisuuden mahdollisuutta, vaan suunnitellaan jonkinlaista muodollista kotiopetusta. Kirjan loppua paljastamatta täytyy sanoa, että tällainen joutilaisuus, näköalattomuus syö ihmistä ja ikävin seurauksin. Perheiden teinit kuitenkin ihastuvat toisiinsa ja antavat lukijalle toivon pilkahduksen. Erik juo  koko kesäksi varatun viinavarastonsa nopeaan tahtiin, eikä ihme, on raskasta kantaa yksin lopputilisalaisuutta. Erikin ja Julian välit ovat muutenkin kumman etäiset. Arki sujuu  tylsän tasaisesti. Sivuosaa näyttelee Erikin hippimäinen veli Anders ja yhdessä huviloista asuva yksinäinen Kati. Heidän pariutumisensa on liiankin arvattava, eikä heillä oikein ole mitään roolia koko kirjassa. Kunhan vilahtelevat siellä täällä. Täytyy ihailla kirjailijan kykyä pitää jonkinlaista uhkaa, jännitystä yllä koko tarinan ajan ilman, että mitään erityistä mainitaan, ellei sellaisena pidä puuhun juuttuneen hirvenraadon löytymistä tai talon kellariin valuvaa ruskeaa vettä. Piristysruiskeen hitailevaan tarinaan tuo teinien karkaaminen yhdeksi yöksi omille teilleen. He tapaavat kummallisen näytelmäseurueen ja ovat hetken mukana 1600-luvulle sijoittuvassa esityksessä. Lapset palaavat kotiin ja sillä siisti. Näytelmäseurue jää kuin nalli kalliolle ja lukija pohtimaan, että mikähän merkitys tälläkin oli. Jos kirjasta etsii yhteyttä ilmastokastrofille niin se on varmasti siinä, miten men ihmiset vain elämme ja öllötämme, vaikka perustukset ovat sortumaisillaan kuten Erikin ja Julian huvila. Kirjan loppukin on kumman pateettinen. Erik palaa kaupunkiin etsimään työtä ja perhe hetkeä myöhemmin perässä. Kolarin uhka kotimatkalla vähän säikäyttää, mutta vain lukijaa. Anders saattoi jotain älähtää, mutta Julia ratissa on kuin viilipytty, ilmeetön nukke. Olisi ollut kirjan tyylin rikkomista, jos olisi selvinnyt, saiko Erik vielä töitä, saiko Julia kirjansa valmiiksi, miten kävi hippiyhteisölle, jatkuiko teinien rakkaus, entä Katin ja Andersin. Ei jaksa miettiä näitä eli hyvin tarttui kirjan tunne, että samapa tuo. Jos  kirjan  tarkoitus oli herätellä lukijaa  ilmastotietoisuuteen, niin jotain terää kirja olisi tarvinnut.