Adele ja Juho

Kuopiossa sijaitseva VB-valokuvakeskus on nimetty eittämättä lahjakkaan valokuvaa Viktor Barsokevitscin mukaan. Asia on kuitenkin niin, että kyseisien valokuvaamon perusti neiti Adele Sallin. Viktor astui kuvaan (heh) ja Adele ja hän menivät naimisiin. Viktorista tuli liikkeen omistaja. Siitä lähtien kaikkiin kuvaamossa otettuihin kuviin merkattiin ottajaksi Viktor. Kuvaamossa kuitenkin työskenteli useita muitakin naisia kuin Adele  mm. Hilma ja Maikki Miettinen sekä Greta Mielonen. Nyt on sitten VB-valokuvakeskukseen koottu näyttely heidän ottamistaan kuvista.

 Kiertueatteri aulis esitti tästä tarinasta Sivulliset näytelmää, ohjannut ja käsikirjoittanut teatterin perustaja Katja Grönfors. Näytelmässä  oli Adelen ja Viktorin lisäksi Saimi o.s. Swan. Saimi lahjakkaana näyttelijänä jäi kuuluisen miehensä, Eero Järnefeltin  varjoon. Tällaista se oli, kun miehet omistivat vaimonsa. On niin mahtavaa, että näitä naisia tuodaan esiin vaikkakin yli sata vuotta heidän elonsa jälkeen. 

Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla

Nykynaisia Adele-näyttelyssä (Seija, Sini ja minä)

Kuopiolainen kuvataiteilija Juho Rissanen (1873-1950) oli ensimmäisiä  ns. kansan keskuudesta nousseita kuvataiteilijoita. Tie huutolaispojasta taiteen huipulle vaati muutaman onnellisen sattuman. Niin vain Juho väänsi ranskaa savolaisaksententilla ja vietti elämänsä loppuajan Miami Beachilla.  Asiat tapahtuvat, kun ovat tapahtuakseen. Näin se on. Kuopio huomioi Juhon syntymän 150-vuotisjuhlaa monella tavalla. Taidemuseossa on kattava näyttely ja teatterissa Antti Heikkisen kirjoittama näytelmä miehen vaiheista. Tänään kävimme taidemuseon  opastetulla kierroksella ja saimme paljon tietoa Juhosta. Teatterissa sitten tieto syvenee. 

Kulttuuri on niin ihanaa, että Seija riehaantui entisellä koulutiellään hyppelemään vaahteran lehdillä kuin lapsena ennen. 

Tomppa

 Viikko sitten lauantaina ajelin  ystäväni  Annan kanssa Joensuuhun  serkkuni Tompan luo. Olemme työstäneet ainakin vuoden päivät eräässä puhelinringissä syntynyttä ajatusta kirjoittaa antologia ringin jäsenten tarinoista ja ajatuksista. Minä olen ollut tekninen sihteeri. Oli Tompan idea laittaa kirjan nimeksi Elämä hymyilee kerran viikossa. Tänä syksynä kirja sai kustannussopimuksen. Lähdimme siis Annan kanssa hakemaan kirjaan vielä loppusilausta Tompalta. Lähdimme myös tapaamaan rakasta ystävää ja serkkua. Mennessämme Joensuuhun, tien varrella oli sata joutsenta lähtöön valmistumassa. Perillä aika kului joutuisasti. Muistelimme yhteistä nuoruusaikaa Pietarsaaressa ja sen aikaisia tärkeitä ihmisiä, muistelimme Annan ja Tompan tutustumista, Annan hameen väriä silloin. Kävimme läpi haaveita: Tomppa halusi vielä kerran purjeveneen, haaveili hiihtämisestä, halusi maksaa ikivanhan pikkuvelan, parikymppiä, minulle. Halasimme ja lähdimme kotiin. Seuraavana päivänä Tomppa oli saanut massiivisen aivoinfarktin ja joutunut sairaalaan. Eilen, lauantai-iltana Tomppa kuoli. Rakas luotettu ystävä aina lapsuudesta saakka, iloinen, älykäs, varma, kekseliäs, vauhdikas, luova, monipuolisen uran tehnyt, myös isä ja isoisä, veli. Surullisen hahmon ritari, kohtalonsa vanki. Kaikki tämä antoi syvyyttä, teki hänestä ainutlaatuisen, suuren persoonan. Olet ikuisesti muistettu, olet rakas. Hyvää matkaa! 

Tomppa  (oik.)ohjaa itse rakentamaansa purjevenettä perheen huvilalla Haukilahdessa joskus 1960-luvulla. Kuvassa myös Ali-veli,  Asta-sisko tai  minä keskellä. Oli elämys savolaistytölle viettää aikoja meren rannalla vauhdikkaiden serkkupoikien kanssa.

Vuodenkierto

Viimeisin blogimerkintäni on  kirjamessuilta vuoden takaa. Seuraavat kirjamessut ovat tämän kuun lopussa.  Teen ennen sitä pikakelauksen menneestä vuodesta kuvien kera - lähinnä itselleni ja lupaan - lähinnä itselleni - että ryhdyn ylöskirjaamaan tähän päiväkirjanomaiseen blogiini ahkerammin tärkeitä kohtia maallisesta menostani.  Vuosi ei ole ollut helppo. Siru-koirani kuoli raatelun seurauksena, parisuhde päättyi (ystävyys jatkuu), rakas tätini ja hänen miehensä hukkuivat tapaturmaisesti. On ollut paljon surua, kaipuuta ja uuden opettelua. On ollut myös  paljon  ihania asioita:

Vuoden kohokohta oli Olivia Nuppu Marian syntymä maaliskuussa. Minusta tuli isomummo eli mummeli!

Jää sulaa, elämä voittaa!

Ystävien kanssa teatterissa, taidenäyttelyssä ja vaikka missä...

Omassa elementissäni, vedessä.  

 (Voimattavan valokuvaamisen leiri Paltamossa)

Sailan ja lasten kanssa  TaidekeskusVäinölässä

Lapsenlapsen, Neea-Marian  luona Tampereella ja Pyynikin kesäteatterissa

Semmareitten konsertissa Konnustuvalla. Kuvassa tyttäreni Jenni. Emma-tädin sylissä Olivia.

Iisalmessa Anneli-sisko miehineen ja Koivukujapiennale

Ystävien kanssa antologiaa kasaamassa

Asta-serkun kanssa Tartossa

HOTA-klubin syysjuhla

Valamossa talkoolaisena kaksi viikkoa. Kuvassa Suloisesti suuteleva Jumalanäiti- ikoni 

Kirjamessut 2022 Hki

 On takana merkinnän arvoinen viikko. Ei silti, etteikö elämä kaikkinensa olisi merkityksellistä, mutta on aina helpompi tarttua sellaiseen,  jossa on jonkinlaista konkretiaa kuten kirjamessut, teatteri, matkustaminen ja niin poispäin. Tässä siis matkakertomus Helsinkiin. Olkoon samalla sormiharjoitus kirjoittamiselle, jolle olen päättänyt pyhittää marraskuun. 

Kun olin edellisenä iltana vienyt Herra Vinskin entiselle emännälleen Ronjalle, pakkasin reppuni ja aamubussilla Astan luo.  Asta on mun serkku, jonka kanssa jaan yhteisen suvun, paljon muistoja koko elämän ajalta ja reissuilta sekä intohimon kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Jouni taas on ollut rinnallakulkijamies viimeiset 16 vuotta. Hän tuli Helsinkiin suoraan työmaaltaan. Näitä kahta tarkoitan, kun käytän persoonamuotoa me. 

Lehtitietojen mukaan kirjamessujen ohjelmaan kuului 900 eri ohjelmaa, yli tuhat esiintyjää ja noin 30 ulkomaista kirjailijavierasta ja koko messukeskuksellinen erilaisia painotuotteiden näytteilleasettajia. Yllättävän vähän muuten krääsää. Taisi olla pari lakukauppiasta, mutta nehän kuuluvat aina markkinameininkiin. 

Koska koti pursuaa kirjoja, suurin mielenkiinto kohdistui kirjailijahaastatteluihin. Rinkuloimme ohjelmasta ne, joihin ehdottomasti oli mentävä. Hannu-Pekka Björkmanin kirja Metsä ei kuule neuvojani oli listalla ykkösenä. Esiintyminen peruttu. Pettymys! Saliin oli saatu kuitenkin diplomaatti Rene` Nyberg kirjallaan Ruotsin ja Venäjän välissä. Olipas hyvä kirja näiden leveysasteiden historiasta. Täältä sitten hirveää vauhtia Ruben Stilleriin, vähän viihdyttävämpään osioon. Piristävä luento ennen lounasta kuin myös Heli Laaksonen lounaan jälkeen. 

Messujen ohjelmaan kuului ensimmäistä kertaa lukupiirit. Messuorganisaatio  julkaisi siis jo kesällä luettelon sellaista kirjoista, joita käsitellään lukijoitten kanssa tunnin verran normaalin puolen tunnin sijasta. Ohessa lista, jonka kanssa olen kulkenut koko syksyn ja nauttinut.

Lukupiirikirjoista minulle oli yllätys nuoren Antti Heikkilän toinen romaani Hiljainen vieras. Koska kirja lokeroidaan kauhuun, tuskin olisi ikinä tarttunut siihen, mutta luinpa ja olipa hyvä. Ei siinä veri lentänyt eikä ketään tapettu, mutta jännitys leijui tarinan yllä koko ajan.  Lukupiirin kirjoista pitää nostaa myös Kari Hotakaisen Opetuslapsi. Siinä kyllä lahjakkaasti arvostellaan keskiluokkaista elämää. Harmittaa Hotakaisen puolesta, että on vähän leimautunut hupiukkeliksi tv-ohjelman takia, vaikka oikeasti on vakava ja syvällinen kirjailija. 

Perjantai-iltaan oli varattu liput Kansallisteatterin Ensimmäinen tasavalta- näytökseen. Tässä linkki. 

Kirjoja on kiva katsella, vaikka niitä ei ostaisikaan. Ystävä tilasi uutuuskirjan Perinnevegeä. Se on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisu Suomessa ennen vanhaan  käytetyistä kasviksista. On lanttua, naurista, härkäpapua jne selostuksineen ja resepteineen.  Kirja vaikutti niin hyvältä, että ostin sen itsellenikin. Tästä vaan värkkäämään todellista lähiruokaa.

Lintulan luostarin osastolta ostin Nunna Kristodulin elämäkerran. Sen ovat toimittaneet Kristodulin sisaret Marja ja Riitta Lampi. He esittelevät kirjaa Kuopiossa 8.11. Ehkä menen kuuntelemaan. Kotimatka menikin sitten täpötäydessä onnibussissa äiti Kristodulin seurassa.

Valamon osastolta mukaan tarttui Jobin kirja melkeinpä siitä syystä,  että tällä cd:llä jumalana on Kalle Holmberg ja myös siksi, että Jobin kirja on seurakuntamme marraskuun luennon aihe. 

Kovin vaikuttaa kuin olisin ollut hengellisillä messuilla, mutta nämä nyt ovat sellaisia, joita on hyvä säilyttää kotona. Kirjastosta saan sitten lisää niitä, joihin innostuin ja niitä on niin paljon, etteivät seinät riittäisi säilytykseen.

Reissut ovat kivoja, mutta aina on mukava tulla kotiin.

Ei ole Sirua

Elämäni ensimmäinen rikosilmoitus:

”Selostus rikoksesta ja tapahtumasta

Tulin nelikiloisen koirani kanssa pumppaamon rannasta, kun yhtä­äkkiä polkua pitkin oikealta syöksyi iso valkea koira ja tarttui hampaillaan pieneen koiraani ja ravisteli sitä kuin nukkea. Kävelimme koirani kanssa kaikessa rauhassa koira vierelläni, eikä koirani kerennyt edes tajuta, kun oli sen suuren koiran ravisteltavana. Koiran omistaja tarttui koiransa pantaan ja sai koiran irti. Minun koirani huusi suoraa huutoa pitkään. Kannoin koirani sisälle (asun 50 m päässä tapahtumapaikasta).Kotona havaitsin koiran oikeassa lonkassa n. euron kolikon kokoisen vuotavan haavan. Soitin päivystävälle läinlääkärille, joka antoi haavanhoito­ohjeen. Koira makasi koko illan nyyleänä. Mentiin normaalisti nukkumaan n. klo. 23.30. Aamulla löysin koirani kuolleena vaatehuoneen lattialta. Valokuvia koiran vuotavasta haavasta ja kuva elottomasta koirastani on puhelimellani.”

Ei minulla nyt muuta.

Siru 8.12.2013 - 11.8.2022

                            

Emman kanssa pienenä koirana

Mamman kanssa metsässä

Isännän kanssa kalalla

Pyhiinvaellus eli uskonnollinen tai hengellinen matka johonkin pyhään paikkaan

Jerevanin kattojen yllä

 Kovasti tekisi mieli referoida kaikki materiaali, mitä Armeniasta löytyy, sen maantiedosta ja  historiasta, kansasta ja kaikesta, mutta luotan lukijoiden kykyyn etsiä itse taustatietoa niin paljon kuin ikinä kiinnostusta löytyy. En siis aloita tätä blogimerkintää sanoilla Armenia on sisämaavaltio Kaukasiassa Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä…. Tämä ei ole myöskään puuduttavan yksityiskohtainen matkakertomus, vaan pomppii joittenkin kohteiden yli.   Myös jokainen seurueemme  kymmnenestä jäsenestä olisi blogimerkinnän arvoinen. Kuitenkin mainitsen vain Miimin, Wilhelmiina Virolaisen. Hän mahdollisti matkanjärjestäjänä, osa-aika-armenialaisena ja oppaana koko kokemuksen. Minulle pyhiinvaellus on ollut suurena haaveena vuosikausia.  Olen pyhiinvaeltanut  kotimaassa Valamon ja Lintulan luostareihin sen sata kertaa, mutta en  aikaisemmin ulkomaille lukuunottamatta Laatokan Valamoa. 

Katsokaa näitä herkkuja!

Korkeasti kunnioitettu matkanjohtajamme Miimi 

 

Mutta nyt matkaan! Lensimme Helsingista Varsovan kautta Jerevaniin, Armenian pääkaupunkiin. Yhden yöpymisen jälkeen suuntasimme pienellä bussilla Lorin vuoristoon Pohjois-Armeniaan. Alkumatkasta pysähdyimme  Sevan-järven rannalle ja tutustuimme matkan ensimmäiseen 800-luvulla perustettuun Sevanavankin luostariin. Tuuli oli viedä meidät, kun kipusimme pikkuvuoren päälle. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että onpa hyvä, että sittenkin otin sen villapaidan mukaan. 

Seuraava yö Dilijanissa. Vähän rähjäistä, mutta ihan siistiä. Hotellisuhuoneeseen astuimme  suoraan kadulta.

Dilijanin Haghartsin luostari sijaitsee todella kauniin luonnonsuojelualueen keskellä. 

 Odzun on viehättävä pieni kaupunki Lorin vuoristossa. Lampaat, lehmät ja hevoset käyskentelevät vapaasti syöden vuoren rinteillä ruohoa. Kapeilla kujilla saattoi tulla nautalauma vastaan, eivätkä ne paljon lotkauttaneet korvaansa pikkubussillemme. Gamri-koirarotua ei jalosteta erikseen, vaan se säilyy laumassa ihan itsestään.

Gampri postimerkkinä

Kun yö laskeutuu vuoristoon gamprit päästetään vapaaksi suojelemaan karjaa petoeläimiltä. Eräänä yönä oli haukusta päätellen petoja  liikkeellä.  Odzunin yöpaikka tarjosi neuvostonostalgiaa. Hotelli oli rakennettu neuvostoaikana johtajatason  käyttöön. Hotellin kylmyyttä lämmitti paikan  herttaisen emännän hymy ja palvelualttius. Villapaita oli todella tarpeen. Odzunista jäi mieleen lumoava vuoristomaisema ja syvä rauha.

Viileä, mutta kaunis Odzun

Hotellin parvekkeelta

                                    

 Kahden yön ja muutaman luostarin jälkeen laskeuduimme  kiemuraisia teitä alaspäin. Google ei tunne Ghazaravanin naisluostaria. On se silti olemassa ja voi hyvin.

Luostarin igumenia tervehtii meitä

Luostari on niin vasta perustettu, että puun taimet ovat matalia ja nunnat nuoria. Saimme osallistua heidän kanssaan ehtoopalvelukseen sen jälkeen, kun olimme viettäneet lepohetken Miimin kodissa Parpin kylässä lähellä luostaria.

Miimin puutarhassa kukki jo tulppaanit, kielot ja kirsikat. Jos kaipaat suloista rauhaa ja silmiä hivelevää kauneutta, Miimi vuokraa mielellään paria huonetta matkalaisille. Pihapiiristä löytyy myös sauna. Miimin lähikaupungissa Ashtarakissa söimme jo ulkona. Villapaidan puin seuraavan kerran Helsingissä.

Armenian kansanmurha

Hitler ei ole ainoa eikä ensimmäinen joukkotappaja maailmassa. Jo 1800-luvun loppupuolella turkkilaisten, ottomaanien, toimesta alkanut armenialaisten vainoaminen huipentui ihmisten teurastukseen 1915. Miehet tapettiin, naiset ja lapset pantiin marssimaan Syyriaan. He kuolivat nälkää ja janoon marssimatkalla. Myös joukkosiirtoja tehtiin.Tekosyynä käytettiin väitettä, että armenialaiset olisivat olleet syyllisiä huonoon sotamenestykseen Venäjää vastaan. Tässä kohtaa tuli mieleen tsaarin vallan aikana syntyneen mummoni laulu: He rotaplii ja karrakarrakii, kun turkkilaisten tukkaan me iskettiin. Henkiinjäämisen ehdoksi ottomaanit asettivat  kääntymisen islamin uskoon. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin ja pidetään  keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä onko henkilö uskonnollinen tai ateisti. Tämä siis  tapahtui nyky-Turkin itäosasssa, joka oli ikivanhaa  armenialaisaluetta.  Näin tyhjennettiin armenialaiset monituhatvuotisilta asuinalueiltaan. Turkki ei vieläkään tunnusta kansanmurhaa. Sen tunnustaminen on asetettu maan eu:hun liittymisen ehdoksi. Useat maat ovat tunnustaneet kansanmurhan. Suomi on ottanut pidättyväisen linjan. Jos tästä on muuta tietoa niin kertokaa. Teen mielelläni oikaisun tähän blogiin.

24.4. (viime sunnuntai tänä vuonna) on kansanmurhan  muistopäivä Armeniassa. Me osallistuimme juhlallisuuksiin Echmiatsinissa ”Armenian Vatikaanissa”. Kävimme myös Kansanmurhan muistomerkillä ja oli käsinkosketeltava se suru, mikä huokui paikalla olleista armenialaisista.   

Armenialaisia juhlaliturgiassa

Armenian korkein patriarkka katolikos Karekin I

Ararat ja Khor Virapin luostari 

Raamatun tarinoista muistanette Araratin, sen vuoren, johon Nooan arkki kolahti ensimmäistä kertaa, kun vedenpaisumus alkoi hellittää. Nooa katseli maisemaa ja huudahti kielellään: Jerevan  suomennettuna: se  näkyy. Tarkka lähde puuttuu😊. Joka tapauksessa jerevanilaisille Ararat on silmien edssä, vaikka onkin nykyisin Turkin puolella,  ellei sitten   halua piiloutua sumun tai sateen taakse.  Me katselimme Araratia armenialaisen kristillisyyden kehdon Khor Virapin luostarin pihalta. En olisi hyvä pyhiinvaeltaja ellen kertoisi, että Armenia on maailman ensimmäisiä maita, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. Tuskin kivuttomasti, mutta kuitenkin. 

Erään kerran söimme nuorten taidekeskuksessa

Matkan jälkeen luostareita ja kirkkoja vilisee silmissä. Itselleni merkittävintä oli  vuoristossa nähty uni. Seison luolakirkon suulla ja katselen huikeita maisemia. Huomaan, että joku seisoo vierelläni ja laittaa käden olalleni. Katson sivuun ja siinä seisoo 40 vuotta sitten kuollut isäni. Hymyilemme, emme puhu mitään. Olen onnellinen. Ajattelen unessa, että mitä korkeammalle kipuat, sitä ohuempi on maan ja taivaan raja. Näinhän se on, että mitä pidemmälle elät, sitä lähempänä on tuonpuoleinen. 

Taavi Kalevi Miettinen 1919-1982

Syksyn kirjoista

 Kun joka paikassa mainostan, että pidän blogia niin se jotenkin velvoittaa myös kirjoittamaan tänne jotain. Syksy on mennyt vaihtelevissa merkeissä juuri julkaisemani kirjan suhteen. Välillä olen iloinen, että se on ilmestynyt, välillä panikoitunut ja kovin, kovin yksinäinen sen kanssa. 

Parhaat hetket koin julkkareissa. Sateiseen syyspimeään tuli 16 ystävää juhlistamaan uutta kirjaa. Kiitos rakkaat!

Seppo Hinkula sai otettua pimeässä kuvia!

Tuli myös yhteydenottoja, että kiinnostaa, mutta ei tällä kertaa pääse, ehdi ja kun sataakin varmaan.

 Muutama sovittu tilaisuus on vielä edessäpäin kuten torstaina 25.11. klo 18 Leppävirran kirjastolla, 20.1. Oravikosken Martoilla ja 25.1. Kuopion ortodoksien seurakunnan tiistaiseurassa.  Muutama ”neuvottelu” on kesken. Tulkaahan tilaisuuksiin ja tulen kyllä pieniinkin piireihin, jos pyydetään.

Piristystä syksyyn on tuonut kansalaisopiston kirjallisuuspiiri. En ole sellaisiin ennen osallistunutkaan paitsi yhden talven vetäjänä muinaisessa menneisyydessä. On ihanaa on osallistujana varsinkin kun meitä ohjaa nuori ja ammattitaitoinen Annukka Nurmi. 

Muutama sana jo luetuista kirjoista. Ensimmäinen kirja oli norjalaisen Maj Lunden Mehiläisten historia. Ensin olin että mitä ihmettä, mutta kyllä se kirja kannatti lukea. Koska en tullut tehneeksi siitä muistiinpanoja, kuittaan asian tällä linkillä. Sen muistan, että lukiessa kävi monta kertaa mielessä Gerry Birgit Ilvesheimon loistava Ilmestyskirja.

 Lokakuun kirjana luimme minulle ennestään tutun Joel Haahtelan Adelen kysymyksen. Tämähän on mitä hurmaavin ja monipolvinen pienoisromaani miehestä, joka lähtee ranskalaiseen luostariin selvittämään pyhän Adelen salaisuutta, sitä, kuinka hänestä tuli pyhä ja kuinka todenpohjainen voi tuollainen pyhyys edes olla. Miehen keskustelut munkki Paulin kanssa johtaa useisiin oivalluksiin niin yleisellä kuin yksityiselläkin tasolla. Kirja ei ole julistuksellinen, vaikka se liikkuukin henkisten ja hengellisten arvojen parissa. Tätä kirjaa voi suositella jokaiselle, jolla on pyrkimys tasoittua kiireen  keskellä rauhallisempiin vesiin. 

Seuraavaan kertaan luvussa on Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet. Kirja kertoo arkkitehti Wiivi Lönnin (1872- 1966) elämästä. Arvostan näitä uranuurtajanaisia, mutta itse kirja on näin puoliksi luettuna tylsä. Vaikka en ole erityisesti elämäkertojen ystävä, uskon, että innostun Wiivistä viimeistään siinä vaiheessa, kun lukupiiriläiset kertovat omia näkemyksiään kirjasta. Kaikki nämä kirjat ovat avautuneet ihan eri tavalla, kun niistä on päässyt keskustelemaan mukavien ja sivistyneitten ihmisten kanssa. Jaettuna ilo moninkertaistuu.