Lurppaluomi lukee

 

Perin äidiltä mahtavan silmäluomivarustuksen. Kudosta luomissa riittää niin paljon, että alkavat olla jo katselemisen esteenä puhumattaankaan ulkonäöstä. Tätä valitin lääkärille tammikuussa ja pikaisen tutkimisen jälkeen pääsin erikoissairaanhoidon jonoon odottamaan luomileikkausta. Syksyyn mene.  Muuten viime tipassa. Nimittäin tällaiset plastiikkakirurgiset toimenpiteet poistuvat hallituksen säästöjen takia erikoissairaanhoidon palveluista 2026. Mehiläisessä luomileikkaus maksaa 1700 €. Jatkossa köyhät laittakoot tulitikut luomia kannattelemaan. 

Äidillä luomet jäätyivät pakkasella laseihin. Minun arkeeni vika vaikuttaa niin, etten pysty enää lukemaan kirjaa.   Kun on lukenut säännöllisesti ja intohimoisesti yli 60 vuotta, muutos on järisyttävä. Eipä mitään. Siirrytään sitten äänikirjaan. Alku oli hankalaa ja vaati aivan uuden asenteen tekstiin. Olen aina ollut kohtuullisen hidas lukija johtuen lähinnä siitä, että halusin tuijottaa lausetta, pohtia sanajärjestystä, selata välillä tekstiä taaksepäin, pysähtyä miettimään. Nyt lukija paapattaa menemään niin, että hengästyy. Mitä se sanoi, millä tyylillä, millä äänenpainolla. Lukijalla on yllättävän suuri valta luetun ymmärtämiseen juuri tuon painotuksen takia. Joku hihkaisee niin, että säikähtää, toinen mörisee kurkkuäänellä niin, että tekee mieli itsekin rykäistä. Joku piipittää kimakasti raskaita asioita. Hankalia ovat kirjailijan itsensä lukemat kirjat. Minusta kirjailija on siinä liikaa läsnä ja itse teksti jää taka-alalle. Minä haluaisin unohtaa kirjailijan lukiessa ja tehdä oman tulkintani tekstistä. Toisaalta nippelikuvioitten poistuessa tarinat ovat alkaneet elää ja viedä mukanaan. Onko se sitten kirjallisuutta vai kuunnelmaa hmmm. Oma lukutyyli joka tapauksessa on muuttunut paljon vähemmän analyyttiseksi. Ei kai tämä niin kauheaa ole, vai mitä?

 Tämän talven aikana halusin mennä sellaiseen maailmaan, joka ei millään lailla kosketa tätä päivää. En halunnut vertaistukea enkä lohtusanoja enkä varsinkaan mitään autofiktiohömppää. Äänikirjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse jonotella, vaan voi napata heti, kun kiinnostava kirja tulee eteen. Pitää tietysti maksaa parikymppiä kuussa, mutta eihän tässä tule muuhunkaan tuhlattua ja yhden kirjan hinnalla saa varmasti niin monta kirjaa kuin ehtii kuukaudessa lukemaan. Ehkä luomileikkauksen jälkeen palaan kirjakirjaan. Aika näyttää. Koska en tosiaankaan halunnut tätä päivää, ryhdyin kuuntelemaan sota-ajasta kertovia kirjoja.  Laitan tähän luettelonomaisesti kevään kirjat lähinnä oman muistini tueksi.

Paavo Rintala: Sissiluutnantti. Tarinat upseerien sota-ajan elämästä olivat kiinnostavia. Upseeri- isä ei koskaan kertonut sotajuttuja niin tämä nyt sitten sopi hyvin. Loikin sissien retket vihollisen selustaan yli liian jännittävinä.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika: Lapsuuden muistelma, Välirauha. ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Taattua Eeva Kilpeä. Häntähän lukee vaikka väärin päin.

Kjell Westö: Molly ja Henry. Näyttelijän ja tiedotusupseerin elämää sota-aikana. Hieno kirja.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas lukeutuu samaan sarjaan edellisen kanssa. Tässä kerrotaan suomenruotsalaisesta perheestä sodan kurimuksessa ja heidän uhrauksistaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna kertoo kylästä desanttien armoilla ja miten sodan kauhut kertautuvat vuosikymmenien taakse.

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. No johan! Kirjassa Kekkonen- niminen henkilö haaveilee uuden Viipurin rakentamisesta Pohjanmaalle. Tarinalla on todellisuuspohja. Hyytäviä on dokumentaariset lainaukset sota-arkistosta. Ihmisiä nimittäin kehotettiin jättämään kotinsa ja ylös kirjaamaan  pikkutarkasti irtaimisto, jonka armeija muka toimittaa pois. Näitä  luetteloita Anna Kortelainen on jäljentänyt kirjaan sanatarkasti.  Kirjan mukaan näin haluttiin välttää ruuhkaa. Evakot kuormineen olisivat olleet armeijan tiellä. Niin paloi Viipurin mukana  ihmisten kodit, nuket ja kankaat.   Kirjassa nostetaan myös hyvin esiin kaupunkilaisevakkojen lähes täydellinen unohtaminen oman onnensa nojaan. Tästä heräsi kiinnostus tutkia ilmiötä enemmänkin.

Sotajuttujen lisäksi luin

Anna-Riitta Carslsson: Rakas Eeva Kilpi. Tämä uutuus syvensi kuvaa kirjailijasta ja vei mennessään. Samoin kuin

Heidi Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton.

Hienoja, uudenlaisia elämäkertoja kuten Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta.

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Philip Teir: Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

Jukka Viikilä: Erittelyä

Anneli Kanto: Ihan pähknöinä. Nyt menossa. Tämän kanssa palailen vähitellen tähän päivään.