Keväällä 1976 loppui kaivosta vesi. Asuimme silloin omakotitalon vintillä kaupungin liepeillä. Talon isäntäväki ratkaisi vesiongelman sulattamalla saunaveden lumesta. Ihan kelpolöylyt saimme, mutta reilu viikko löylyistä viimeillään olevaa vatsakumpua alkoi kutittaa niin saakelisti. Muutaman valvotun yön jälkeen menin neuvolaan ja sieltä passitettiin suoraan Savonlinnan keskussairaalaan. Olin viikon päivät eristyshuoneessa ja hoitaja kävi kerran pari vuorokaudessa hölväämässä meikäläisen päästä varpaisiin keltaisella mönjällä. Koko ajan piti olla käsineet kädessä ja päässä joku myssy. Olin saanut lumivedestä kapin eli syyhypunkin. Aivan järkyttävä tauti! Tyttäreni ei ollut tästä moksistaan, vaan syntyi pari viikkoa lasketun ajan jälkeen terveenä ja hyvinvoivana. Mummonmökissä asuessamme Myrna-koira alkoi kaapia itseään ja äkkiä selvisi, että lienee käynyt supin pesässä tai jossain sellaisessa. Lääkitys paransi koiran.
Nyt pyörii Oravikosken kylällä, aivan asutuksen keskellä kapinen kettu. Minulla varmaan oli eri variaatio kuin eläimillä, mutta voin kuvitella sen tuskan, mikä eläimellä on. Tuolla se juoksee pakkasessa puolikarvaisena. Tauti on tarttuva ja kun laskee, miten paljon täällä Oravikoskellakin on koiria ja myös terveitä kettuja niin kyllä pitäisi nopeasti hoitaa tämä yksilö pois. Ihmiset ovatkin aktivoituneet kiitettävästi asian hoitoon. On oltu yhteydessä Riistanhoitoyhdistykseen ja poliisin. Jotkut haluaisivat säästää ketun hengen loukuttamalla se ja viemällä hoitoon. Hyytävä on ajatus sairaasta villieläimestä loukutettuna. Se joutuisi olemaan hoidon ajan vangittuna. Sen verran tunnen myötätuntoa eläintä kohtaan näin kokemusasiantuntijana, että olen armolaukauksen kannalla. Loppuisi kärsimykset kerralla, loppuisi koiraihmisten hätä ja asian veuhtominen facebookissa. Luonnon tasapainon kannalta ei ole väliä, kuoleeko kettu tautiin ja kärsii kauan vai pääseekö vaivastaan heti. Antakkee armoo!
