Oodi Varkaudelle

Kyllä otti koteloon, kun luin Suomen kuvalehden artikkelin Varkaudesta. Kylläpä luodaan kaupungista varsin negatiivinen kuva, vähän samanlainen kuin taannoinen Jäniksen suvun jälkeläisen dokumentissa kotikaupungistaan Varkaudesta. Siinähän näytettiin vain tyhjiä katuja ja suljettuja liiketiloja. Muistan myös aikoinaan Oravikosken kylällä tunteita kuohuttaneen Maarit Tastulan dokumentin Mikko Kuustosen kotikylästä, tästä Oravikoskesta. Ihan kuin kylä olisi kuollut siihen, kun kaivos loppui ja Mikko Kuustonen muutti pois. Tänne oli juuri muuttanut kaivosmiesten entisiin asuntoihin sieltä sun täältä uusia ihmisiä, jotka innolla opettelivat rakastamaan uutta kotikyläänsä. Silloin sai Yle aika timakan kirjeen silloiselta kyläyhdistykseltä. Maarit Tastulalta tuli anteeksipyyntö. Mutta Varkauteen. On tietenkin totta, että paperitehtaan kutistuminen on raadellut kaupunkia, sen taloutta ja asukkaita. Elämisen mahdollisuudet kutistuivat ja nuoret hakeutuvat muualle niin kuin mistä tahansa muualtakin pieneltä paikkakunnalta. Ei se ole erityisesti Varkauden syy, että valtakunnan rakennemuutos on sen suuntainen, että on pakko lähteä. Talouden luvut ovat toki tärkeitä hyvinvoinnin mittareita, mutta ei ainoita. Tuohon artikkeliin olisin mieluusti lisännyt positiivisena vastavoimana sen henkisen ilmapiirin, jonka aistii täältä naapurinkin puolelta. Varkautelaiset ovat kulttuurimyönteisiä ihmisiä. Sen huomasin, kun kävin Varkauden sairaalassa töissä viisi vuotta. Työkaverit intoilivat teatterista ja muista menoista ja ainakin hoitoalan ihmiset kauttaaltaan olivat hyvin valveutuneita. Luova ilmapiiri näkyi myös työssä ja henkilökunnan yhteisissä tapahtumissa. Tanssittiin itämaisesti, pidettiin piponlöysäyspäiviä ja järjestettiin muuta halpaa virikettä sekä itselle että potilaille. Toki silloin 90-luvun alussa oli myös resursseja vähän enemmän kuin tänä päivänä, mutta uskon, että asennetta ei niin vaan lama saa murtumaan. Olen vuosia ohjannut erilaisia kirjoittajaryhmiä Varkaudessa. Ihan mahtavan luovaa ja innostunutta porukkaa. Kyllä syntyi todella tasokasta runoa ja proosaa. Varkaudessa on pieni, mutta tasokas teatteri ja kun Varkaus lähtee teatteriin, matkasta otetaan kaikki irti, pukeudutaan juhlavasti ja osallistutaan aktiivisesti teatteriyhdistyksen toimitaan. Varkauden museot on yksi niistä 21:stä museosta, jolle myönnettiin tänä keväänä Suomen kulttuurirahaston Museovisio-hankerahaa. Tämä tuo ihan varmasta entistä enemmän museota tähän päivään ja ulos seinien sisältä.  Suloinen helmi Varkaudessa on TaidekeskusVäinölä  ja sen kesäinen kansainvälisestikin tunnettu naivistinäyttely oheisohjelmineen. Varkaus on ollut kasvupaikka useille taitelijoille ja heihinkin voi tutustua tämän kesän näyttelyssä. Entäs Vekara-Varkaus, jokavuotinen, laaja-alainen lastentapahtumaviikko. Onneksi noita lastenlapsia riittää, että pääsee mummokin osallistumaan.

Emma soittaa kattiloilla Vekara-Varkaudessa joku vuosi sitten

Jos pitäisi asua kaupungissa, olisi se ehdottomasti Varkaus. Ei ole tungosta ja palvelut ovat kävelymatkan päässä. Saimaa avautuu aivan kaupungin rannasta, vaikka jääkin vähän piiloon ensinäkemältä. Varkauden kannattaisi kyllä tätä järven läsnäoloa korostaa enemmän. Harmi, että kaupunkiin tulijalle ei juurikaan järvi pilkota ja etusivu on muutenkin vähän ankea. Saisikohan tuota jotenkin vaikka kaavoituksella kohennettua. Joka tapauksessa Saimaan rannalta löytyy asuntoja ja virkistyspaikkoja ihan kävelymatkan päästä torilta. Luontoharrastajalle ja veneilijälle on ihan kaupungin rannasta yhteys upeaan Haukiveteen ja Linnansaaren kansallispuistoon. Näihin kaupunki nojautuu etelässä. Näin leppävirtalaisena, jollaiseksi en kylläkään ole identifioitunut lähes kolmenkymmenen vuoden aikana, mitä olen täällä asunut – olen oravikoskelainen kyllä henkeen ja vereen – ihmetyttää se henkinen raja, mikä jakaa Leppävirran ja Varkauden kuin Berliinin muuri aikoinaan Saksan. Sitä ei ylitä seudullinen yhteistyö, ei sama työssäkäyntialue, ei mikään. Varkauteen päin mieluummin pyllistetään ja se näkyy myös kunnallisessa päätöksenteossa. Tuoreimpana esimerkkinä yhteisen kansalaisopiston ongelmien ratkaisu mieluummin sopimuksen irtisanomisena kuin aidolla ratkaisun etsimen halulla. Oli vähän sellainen henki, että siitäs sait Varkaus, me lähdetään. Noloa!
Eli tällainen mainospätkä naapurista tällä kertaa. Pysähtykäähän kuitenkin myös Leppävirralla, ainakin Unnukkaan!  .. ja ostakee sieltä  leipee....

Azerbaidžan

Tuli tilaisuus päästä mukavan seurueen kanssa Kaukasukselle Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun muutaman päivän vierailulle. Kuvassa matkaoppaamme Tarja päässään paikallinen lammasnahkamyssy. Toinen opas Markku ei suostunut samaan kuvaan lampaan ja Tarjan kanssa.

Azerbaidzanhan on  vanhoja neuvostovaltoja ja juuri Bakusta alkoikin näiden maiden itsenäistyminen 1990-luvulla. Maa sijaitsee Kaukasus-vuorten alueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä. Sitä vuoristoa ei Hitler päässyt ylittämään ja maa säilyi toisen maailmansodan tuhoilta, mutta muuten alue on kokenut historian saatossa tähän päivään monenlaista riesaa. Samassa maaryppäässä on Georgia (ent. Gruusia) ja Armenia, välissä Vuoristo-Karabah, itsenäiseksi julistautunut alue, mutta joka ei ole saanut kansainvälistä tunnustusta. Armenia ja Azerbaidžan sotivat Vuoristo-Karabahin alueella koko ajan enemmän tai vähemmän verisesti. Nähtiin Vuoristo-Karabahista tulleille azeripakolaisille rakennettuja suuria kerrostaloalueita.  Paikallinen opas esitteli aluetta ylpeänä.
Väki Azerbaidžanissa on etnisesti azereita ja uskonnolta šiiamuslimeita. Uskonto ei kyllä  näkynyt katukuvassa eikä pääkaupungin elämänmenossa juurikaan. Ihmiset olivat länsimaisesti pukeutuneita ja alkoholia tarjoiltiin ihan tuttuun tyyliin. Yksi rukouskutsu kuultiin vanhan kaupungin minareetista, mutta tietämän mukaan se ei ole päivittäistä.
Valtio on virallisesti demokraattinen, mutta sehän on  lumetta, kuten tiedämme. Nykyinen presidentti on edellisen poika ja tämä nuorempikin on hallinnut maata jo vuodesta 2003. Kaikkia maassa järjestettyjen vaalien vapautta on arvosteltu ja suurimmat oppositiopuolueet boikotoivat niitä. Valitettavasti ei ollut aikaa tutustua maan oppositiovoimiin.

Sen verran ajoimme maaseudulle, että näimme sekä vanhaa että uutta öljynpumppauskalustoa. Vähän tuntui pahalta, kun kerrottiin, että kun öljykenttä ehtyy, siinä ei kasva enää mikään eikä siihen voi rakentaa. Onko öljy sittenkään tarkoitettu ihmisen hyödynnettäväksi? Pärjäisikö ihminen ilman muovia ja miten liikkuminen? Jos öljy loppuisi, täytyisi rakentaa koko maailma uusiksi. Siinä sitä olisi ihmiskunnalle elämäntarkoitusta vuosisadoiksi.

Öljyä Azerbaidžanin maaperästä löydettiin ensimmäistä kertaa 1840-luvulla ja siitä lähtien sillä on päässyt rikastumaan kuka milloinki. Öljy se tekee maasta rahamaailmaa kiinnostavan. 

Ensimmäiset suuret öljyntuotantolaitokset sinne perustivat ruotsalaiset Nobelin veljekset 1879, joista Alfred,  kemisti ja dynamiitin keksijä, määräsi testamentissaan jättiomaisuutensa käytettäväksi tunnustukseksi merkittävästä työstä ihmiskunnan hyväksi. Dynamiitin keksijä siis jakaa vielä tänäkin päivänä mm. rauhanpalkintoja.

Myös tämän päivän öljymiljoonat valuvat ulkomaisille toimijoille. Ne tulouttavat niistä osan maan presidentin kautta jaettavaksi kansan hyväksi, mikäli presidentti on bisneksille myötämielinen ja onhan se. Tällaista se vapaa yrittäjyys on. Saat viedä ihan vapaasti vaikka tuhkankin pesästä.  Rahalla ei ole isänmaata.
Vuosiansio Azerbaidžanissa on n. 5000€/vuosi ja hinnat halpoja, mutta veikkaan, että tuloerot ovat huikeat. Jokuseen kerjäläiseen törmäsimme puistoissa ja takseja ajoi usein eläkeläispappa. Jopa kahdella heistä oli niin huono näkö, että joutuivat juoksemaan hotellikortin kanssa toisen kuskin luo, kun eivät nähneet lukea osoitetta. Epäilimme myös lukutaidottomuutta, mutta siitä tuskin oli kysymys, vaikka mistä sen tietää. Liikene oli sekava ja vauhdikas ja kun sinne joutui huononäköisen kuskin kyydissä niin olipa kestämistä. Autoista pääosa oli kalliita ja hienoja, mutta varsinkin maaseudulla körötteli Lada jos toinenkin. 

Ruoasta sen verran, että hyvää oli  valurautapannussa  rasvahäntälampaan hännästä ja maksasta haudettu pata. Rautatieasemalla maksoi lounas alkukeittoinen 4 euroa.
Mitään tyrkyttämistä ja tinkaamista ei ollut havaittavissa ja ostokset sujuivat lähinnä käsimerkkien avulla kaupan molempien osapuolten huonon kielitaidon takia. Tämä matto olisi kyllä kelvannut, mutta ostin vain parit pari rättiä ja litran Vanaa Tallinnaa a´9€.

Bakun uudelle ja hienolle keskuliikenneasemalle oli kekseliäästi sijoitettu avotilaan kunnanvirasto. Siellä istui sliipatut pukumiehet tiskin takana ja kansa odotti vuoronumeron kanssa niin kuin meillä apteekissa. Odotustila oli pienen konserttisalin kokoinen ja kaikilla niin vakavat ilmeet, ettei tullut otettua kuvaa.  

Vaikuttava oli myös lentokenttä niin sisältä kuin ulkoakin.

Lentokentän kirjastolooshi

Bakun  lentokenttä

Yksi päivä meni kierrellessä jokaisen arvokkaan  kaupungin pakollista vanhaa osaa. Kuvassa Icere Seher pienoiskoossa kohokuviona (yllä). Esittelyteksti oli  pistekirjoituksella venäjäksi. Markku kyllä osasi kertoa alueesta suomeksikin ihan sujuvasti. Osa porukasta kiipesi Neitotorniin. Sitä ei kuulemma ollut kukaan koskaan vallannut ja siitä nimi, koskematon neitsyttorni. 

Vanhan kaupungin katutaidetta

Hotellin wlan vähän tökki, mutta katto oli komea

Formuloita näköjään pyöritetään vapaaehtoisvoimin. Voi ressuja köyhiä.

Saimi Kotalahdessa 7.7. klo. 14-18

Saimi kedolla- kirjallisuustapahtuma on vuodesta 2009 alkaen enemmän tai vähemmän julkisesti pidetty kirjoittajatapaaminen kesäisin  milloin missäkin päin Leppävirtaa.

SANASTUS - porukka viime kesän Saimeissa Anjan luona Sorsakoskella.

Tapahtuman ideana on kokoontua kesäpäivänä ulkosalle tai ainakin lähelle luontoa ja siksi epäviralliseksi logoksi valikoitui  Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. 

Eero Järnefelt: Saimi kedolla

Tapahtuma kestää useita tunteja ja on hyvin toiminnallinen. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että Saiman runoja on piilotettu pitkin ketoja, sateen sattuessa pitkin Kotalahti-taloa ja kun etsijä löytää runon, hän kirjaa ylös runon herättämät ajatukset, ehkä kirjoittaa itsekin runon. Tuotokset kerätään laariin, josta ne sitten nostetaan ja luetaan porukalla tilaisuuden lopussa. Jos ujous iskee, tuotoksen voi myös piilottaa omaan taskuun. Kaikkea ei tarvitse jakaa.
Tänä vuonna tapahtuman päähenkilö on runoilija Saima Harmaja (1913-1937). Siksi olemme kutsunteet radiotoimittaja, teatteriohjaaja, Saima Harmaja-seuran puheenjohtaja Päivi Istalan vieraaksemme.

Päivi Istala: Saima Harmaja - Runoilijoista runoilijoin 

OHJELMA
14.00 Kuka oli Saima Harmaja, Päivi Istala
Musiikkia: trubaduuri Tuomo Laitinen
15.00 Luova tauko: kahvia, keittoa, kirpputori
15.30 Runoketo
Etsi Saima Harmajan runo kedolta ja inspiroidu
16.30 – 18.00 Runolaari
Päivän tuotosten esittelyä ja vapaata ohjelmaa

Oikein on mukava suunnitella tällaisia tapahtumia ja olisi vielä mukavampaa, jos olisi rahaa. Leppävirran kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnalta liikeni 250€, just sen verran on kirjailijoita välittävän lukukeskuksen alin hinta. Pitää vielä maksaa matkakuluja, talon vuokra, lehti-ilmoitus ym sälää. Koetetaan saada kirpputorimyynnillä jotain ja lopuksi hattu kiertämään, joten eiköhän tästä selvitä. Tapahtumaan on vapaa pääsy, mutta toivotaan kirpputorille huippumyyntiä!

Tässä vielä  muistin virkistämiseksi Saima Harmajan ehkä tunnetuin runo: 

RANNALLA

Ihanat vaaleat pilvet

liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti

laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä

hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa, 

tulisit juuri nyt - 

Henkisesti virkistynyt

Näin keväisin, toukokuussa on ollut tapana matkustaa Nurmekseen pitämään kirjailija Matti Pulkkisen seuran vuosikokousta, kirjailija kun on siellä syntynyt. Näin tänäkin vuonna. On ollut myös tapana, että seuran eteläiset hallituksen jäsenet Gerry Birgit Ilvesheimo ja Asta Torpo pysähtyvät tässä Oravikoskella pariksi yöksi. Näin tänäkin vuonna. Kun olimme temunneet apurahaselvityksen kanssa ja saaneet sen onnistuneesti lähtemään viranomaisille, siirryimme Oravikosken Pubille grilliruokien ääreen. Valkosen Anna kuskasi perheensä myös paikalle. Anna suorittaa ajokorttia Matin opetuksessa ja siististi ajaa! Olin paistanut lettuja ja valmistanut simaa. Siinä jälkiruoka.
 Pienessä asunnossa on puolensa, mutta voi miten paljon ja usein kutsuisin vieraita, jos olisi  iso pöytä ja hulppea keittiö. Kun tupa on täynnä omia hengenheimolaisia, ystäviä vaikka hetkenkin,  niin joka nurkkaan tarttuu heistä  positiivisia säikeitä. Niillä  tulee toimeen pitkään. Näitten vieraitten jälkeen ei tarvitse tuulettaa eikä siivota viikkokausiin.
Varsinainen vuosikokous pidettiin Penan Pubissa Nurmeksessa. Oli pubin pitäjä tyhjentänyt koko pubin meitä varten ja ovessa oli lappu, että yksityistilaisuus. Tila oli meidän kahvikupposen hinnalla. Valittelin pubin Penalle, että nyt menetit monta asiakasta niin tämä tuumasi, että kyllä niitten pitää pystyä olemaan pari tuntia jossain muualla. Selvästi tunsi asiakaskuntansa.
Joukkotapahtuma kokous ei ollut ja hyvä niin. Pystyimme kunnolla käymään läpi tulevan vuoden toimintaa.  Gerry tottuneena apurahapuljaajana ja verkostoitujana ottaa päävastuun, että ensi syksynä Lapinlahdella järjestetään Luonto Pulkkisen tuotannossa tms. niminen seminaari. Rahaa jäi sen verran edellisestä avustuksesta, että tämä on mahdollista, itse asiassa pakollista, että raha tulee käytetyksi siihen tarkoitukseen, mihin kunnianarvoisa Taike on sitä meille myöntänyt. 
Ensi vuonna tulee Matin syntymästä 75-vuotta. Tätä juhlavuotta varten myös teimme suuret suunnitelmat.
Seura pitää edelleen yllä haavetta saada kirjailijan elämäkerta joskus kansiin. Tätä varten koetetaan haarukoida kaikki mahdolliset rahoituskanavat. Sitkeyttä ja pitkää pinnaa se vaatii ja minulla ainakin sitä, etten ota kaikkia hylkyjä liian henkilökohtaisesti ja masennu niistä.
Gerry valittiin seuran uudeksi puheenjohtajaksi, Asta varapuheenjohtajaksi, Pia sihteeriksi ja minä hoidan  kirjanpidon, jäsenhuollon ja perushallintovinkkelit. Hallituksessa jatkaa edelleen myös kirjailijat  Simo Hämäläinen ja Pentti Stranius. Nurmeksen asiamies on kirjailija Veikko Huotarinen. Hyvä työnjako. Gerryllä on taustaa ja intoa verkostoitua. Minulle se on tuskaa ja ahdistun kaikista vastoinkäymisistä, mitä mikä tahansa järjestötyö tuo eteen. 
Pitää tässä yhteydessä vielä mainita, ettei pääse unohtumaan, että ilman Pia Valkosta ei kukaan muistaisi Matti Pulkkista. Siitä lähtien, kun kirjailija kuoli v. 2011, alkoi Pia ruplattaa seuran perustamisesta ja sai viimein minut ja Astan, kirjallisuuden kävelevän tietosanakirjan,  houkutelluksi mukaan. Pikkuhiljaa ollaan muistuteltu ihmisiä Pulkkisen tuotannosta erilaisilla tapahtumilla ja saatukin kaivetuksi erilaisia tärkeitä nimiä esiin. Hallituksen mieluisia yllätysvieraita ovat olleet Simo Hämäläinen ja Gerry Birgit Ilvesheimo, joka kiinnittyikin seuraan kuin positiivinen sähkönapa.
Kulttuuriteot voivat olla pieniä, mutta silti merkittäviä. Kaikkeen, mikä herättää pientäkin vipinää sielussa, kannattaa tarttua.