lauantai 26. elokuuta 2017

Ikävä Ulla Pailamoa

Viime keväänä alkoi väsyttää kummasti. Ensin syytin tiukkaa työ- ja opiskelutalvea, kirjan julkistamista ja kaikkea muuta stressin aihetta. Ajattelin kuitenkin, kun ei pariin vuoteen ole tutkittu mitään, että vilkaistaan peruslabrat. Ja olihan siellä sokerit koholla, lievästi kyllä, ei ihan diagnoosiin asti, mutta kuitenkin! Sain verensokerimittarin kotiin ja lääkityksen.
Ajattelin, että nyt sitten pääsen kunnon seurantaan niin kuin 15 vuotta sitten, kun sokerit poukkoilivat ensimmäisen kerran. Silloin kunnassa oli oikea diabeteshoitaja Ulla Pailamo. Ulla viettää tällä hetkellä ansaittuja eläkepäiviä. Voi miten lempeä, tietävä ja jämpti Ulla oli työssään. Varmasti piti kaikki kunnan  diabeetikot tiukassa otteessaan ja näin esti monen vakavan sairauden puhkeamisen.
 Sitten kunnassa puhalsi uudet tuulet. Tuli omahoitajajärjestelmä ja Ulla siirrettiin vastailemaan puhelimeen, latelemaan labra-arvoja, merkkaamaan lääkäriaikoja ja tekemään kaikenlaista pientä. Tuskin jäi aikaa paneutua syvällisesti kenenkään asioihin.  Siinä tuhlattiin valtava tietomäärä ja ennaltaehkäisyn resurssi. Diabetes kun hoitamattomana johtaa moniin vakaviin liitännäissairauksiin. Siinä on vaaravyöhykkeellä silmät, jalat, munuaiset, sydän, aivot.
Omalääkäri/hoitajajärjestelmä on hyvä ja suht toimivakin, mutta Ullan olisi kyllä pitänyt saada jatkaa diabeteshoitajan työtä.
Mutta tähän päivään. Oli olevinaan diabetesohjaustunti. Nuori hoitaja kysyi kyllä vointia, mutta erityisesti kiinnostui  merkkailemaan tietokoneelle paperilapusta omamittauksiani.
Kysyin liikuntareseptiä, kun aikaisemminkin olin sellaisen saanut. Tyttö kipitti johonkin käytävän perälle etsimään reseptiä, luki sitä kuin ei olisi ennen nähnyt. Oli muuten pudotettu puoleen ilmaiset ohjaukset. Aikaisemmin sai käydä kymmenen kertaa erityisliikuntaryhmässä, nyt vain viisi kertaa. Paperissa luki, että liput saa reseptiä vastaan liikuntatoimistosta. Kysyin, että missähän se nykyisin mahtaa sijaita, niin tyttö sanoi, ettei tiennyt ”kun en ole pakkakuntalaisia”. Enpä kostunut siitä ohjauksesta tuon taivaallista!
Olen sitä mieltä, että diabeetikkojen pitäisi päästä hienoon monitoimitaloomme ilmaiseksi. Liikunta kun on yksi hoidon kulmakivi ja me pullukat tarvitsemme siihen ihan erityistä kannustusta ja monipuolista tarjontaa. Eikä olisi pahitteeksi joku painonhallintaryhmäkään. Huomio, ihan kaikki diabeetikot eivät ole pullukoita, mutta kaikki tarvitsisivat  ravinto-ohjausta.
Toinen esimerkki. Kuin kysyin labravastauksia omahoitajalta niin tämä tiesi väärin "pitkän sokerin", sen, jossa näkyy sokeritaso pidemmältä ajalta, viitearvon. Lääkäri kuitenkin tiesi ja siitä pointsit! Nuori lääkäri oli muutenkin aidon tuntuisesti kiinnostunut elimistöni   häiriöitten tasapainottamisesta. Siitä kiitos.
Siis hoidon taso ainakin diabeteksen osalta on heikentynyt tässä kunnassa. Totisesti toivon, ettei tarvitse testata muitten sairauksien hoitoa. Siinä pelossa ilmoittauduin Diabetesliiton verkkokurssille. Saan nyt kuusi viikkoa kaikessa rauhassa tutkailla tapojani ja tottumuksiani, valittaa niistä ryhmässä ja kuunnella toisten valituksia ja kaiken lisäksi anonyyminä.  Oliko tästä hyötyä, selviää tulevaisuudessa. Itsellä ainakin on motivaatio korkealla. Elämä kun on niin makeaa, ei kun mukavaa.

Alla oleva kuva on verkkokurssin tämän päiväinen tehtävä. Siinä piti värittämällä lajitella ajankäyttöään. Mukavinta oli miettiä, minkä värinen on uni, työ, lepo, harrastukset. Väriterapiaa vissiin ja lapsihan on terve, kun se leikkii 😊

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Facebook on liian ihana!


Kesän hupailut on takana ja edessä jämpti syksy.
Minun kaveripiirini facebookissa on  reilu sata naamaa. Ystäviä, sukulaisia, tovereita ja kavereita. Kuulun muutamaan tärkeään ja vähemmän tärkeään ryhmään. Ryhmissä tieto kulkee näppärästi ja voidaan pohtia asioita ajantasaisesti. Olen tykännyt useista kiinnostavista sivuista, joiden avulla kykenen seuraamaan minua kiinnostavia tapahtumia ja toimintoja, aukioloaikoja ja uusimpia tuulia. Tiedon tulva on rajaton.
Tästä kaikesta huolimatta tai paremminkin näistä syistä olen vakavasti päättänyt pitää sometaukoa. Eihän siitä tulee mitään, että kaikki aika menee nettiä selatessa. Kaveri heittää mielenkiintoisen linkin ja minä olen kohta sen linkin perässä ties missä ja hups, siinä tunti on lyhyt aika. Oletan kuitenkin, että mitään todellä järistyttävää ei pääse tapahtumaan tietämättäni, vaikka en somessa olisikaan. Jää vielä paljon tiedonlähteitä, eikä kaikkea edes tarvitse tietääkään.
Elinikäinen ystäväni on vakavasti sairas ja minä vaan heittelen leppoisia kuvia mustikkasankoista. Ei tunnu hyvältä. Otan vakavasti kohta alkavat kurssini. Haluan tarjota parhaan mahdollisen ohjauksen. Oma kirjoittaminen myös vaatii  keskittymistä. Siitä ei tule mitään, kun pitää vähän väliä kuikuilla naamakirjaa, että joko se taidemuseo tai teatteri on julkaissut syksyn ohjelmansa, entäs kaverin loma, miten meni ja saiko naapuri kaloja. Siis ei sinänsä mitään pahaa näissä, ei edes turhaa, mutta kyllä nyt pitää luopua tästä herkusta, vaikka jouluun asti näin aluksi.
Blogikirjoittamista aion lisätä niin, että tulisi yksi merkintä viikossa. Aiheita kyllä on ja tänne asiat jäävät paremmin talteen. Naamakirjan uumeniin hukkuu kaikki. On mukava vuosien päästä lueskella, että mitä sitä on tullut puuhattua ja mitkä asiat ovat herättäneet kiinnostusta. Lukijoita tietysti olisi mukava saada ja varsinkin kommentteja heiltä, teiltä. Tässä blogissa muuten taitaa olla seurantamahdollisuus, koska bloggeri ilmoittaa, että nytkin minulla on jokunen seuraaja. En kyllä näe, että keitä he ovat.
En halua eristäytyä, joten yhteydenpito varmasti säilyy, jos se jotenkin on olemassa. Joitakin päivityksiä kyllä tulee ikävä. Kukaan ei ole vielä kadonnut tyhjyyteen, vaikka ei somessa olisikaan. Se lohduttaa 😊

12.9.2017 Oli ihan kiva yritys, mutta hankaloitti sen verran elämää, että siellä ollaan taas :)