torstai 23. toukokuuta 2024

Kauhujen kevät

 

Joskus elämässä on kallio vastassa

Edellisestä blogimerkinnästä on pian ½ vuotta. Siinä hehkutan kovasti uutta, liikunnallista elämää. Kaikki menikin hyvin kunnes 5.2. maailma kaatui. Lapsenlapseni 19-vuotias Paavo menehtyi keskellä arkipäivää täysin yllättäen. 

En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi äitinä ja mummona, en koskaan niin tyhjäksi. Kaksi päivää Paavon kuoleman jälkeen kuoli nuorehko, läheinen perheystävä auto-onnettomuudessa. Käsittämätöntä. 

Purin surua liikuntaan. Jumppasin, kävelin, uin. Kunnes 27.2. virtuaalivesijumpassa napsahti polvi. Jotenkin könysin altaasta ylös. Seuraavana sunnuntaina menin kuitenkin kirkkoon ja kun paaston aika oli ja surua paljon sydämessä, tein polvirukouksen. Polvi napsahti uudelleen. Sitten pitikin jo mennä lääkäriin. Vamma kuitattiin alkavaksi nivelrikoksi ja pistettiin kortisonia. Ei auttanut. Seuraava lääkäri kuitenkin armollisesti määräsi röntgeniin, mutta kun luut olivat ehjät, kirjasi diagnoosiksi Määrittämätön polvivamma. Kolmas lääkäri jo uskoi, että jalalla ei kävellä ja määräsi viimein magneettikuvaan. Sitä odottelin kattoon tuijottaen kolme viikkoa ja kuvauksesta toiset kolme viikkoa odottelin ortopedille pääsyä. Hoipuin kainalosauvojen varassa lapsenlapsen haudalla. Vaivasin ystäviäni Seijaa ja Jounia kuskaamaan joko minua lääkäriin tai hakemaan ruokaa noutopalvelusta. Sielunhoitoa sain rippi-isältäni.  Näistä suuri ja nöyrä kiitos! 

Viimein 17.5. löytyi vika: kierukan repeämä, nivelsiteen repeämä ja rustovamma. Vammat hoidetaan nykyisin fysioterapialla. Kunpa hoito olisi voinut alkaa aikaisemmin, mutta tuntuu tuon diagnoosin saaminen olevan aika pitkässä juoksussa. 

Tässä mylläkässä luotto elämään horjui raskaasti. Uskaltaako toivoa edes unta seuraavaksi yöksi? Miten Paavon sisaret pärjäävät, entä serkut? Missä Paavon sielu on nyt? Suuret ja pienet kysymykset kaikki rintarinnan ja sikin sokin mielessä ja kaiken kruununa jäätävä polvikipu. Täytyy sanoa, että itsesäälikin voi joskus lohduttaa. 

Nyt on kuitenkin kesä. Polvi hyväksyy jo autoilun ja kuntoutus alkaa purra. Lapset leikkivät kuin ennenkin ja poika on löytänyt oman terapiansa musiikista. Paavo ei koskaan palaa, mutta on uskottava, että vielä tulee aika, jolloin voimme muistaa häntä iloiten, ei kyynelin.



2 kommenttia: