Mogadishu avenue

Lähdettiin eilen aamulla, Jouni, Valkosen Pia ja minä Lieksaan. En ehtinyt pelätä enkä päkättää mustasta jäästä enkä mistään, kun Pian kanssa piti pulputtaa takapenkillä koko matka.
Perillä tavattiin Straniuksen Pentti, kirjailija, tutkija ja vaikka mitä. Penan bloginimi on Öisinajattelija, mutta en saa sitä linkitettyä nyt tähän.

Käytiin läpi Pulkkis-seuran ensi vuoden kalenteri. Lyötiin lukkoon, että Lieksassa ja Nurmeksessa, Lapinlahdella ja Oravikoskella tullaan näkemään syvällisiä kirjallisuustapahtumia ensi vuoden aikana. Näistä lisää lähempänä.

Jouni ehti kiertää kirpparit ja näkyi saaneen ihan kivan kirjasaaliin sieltä.

Penalta sitten saatiin kattava opastus Lieksasta ennen kuin mentiin kulttuurikeskukseen.
Hyvät hyttyrät sentään, kun olivat saaneet aikaiseksi mahtavan dokumentti-illan nimeltä Kohtaamisia.
Nähtiin muutama Lieksaa ja pakolaisuutta käsittelevää lyhytelokuva ja lopuksi kanadalaisen Bratleyn dokumentti Lieksasta. Tekivät olivat paikalla, samoin aika iso joukko lieksalaisia, valkoisia ja mustia, puhuttiin englantia ja suomea. Oli kansainvälinen meininki. Oli jokunen kriittinen äänikin.
Dokumentista Reunatie, se Mogadishu avenue, jossa suurin osa Lieksan pakolaisista asuu, jäi mieleen irakilaisen nuoren kommentti:

”En minä ole paljon kohdannut rasismia, minä olen kohdannut humalaisia. ”

Järkyttävä oli nuoren skinin retostelu: ” Kolme neekeriä juoksi pakkoon, kaks jäi. En mie ampunut, mutta pyssyn perällä vähän mokutin.” Sellainen pieni heiveröinen poika.

Tulomatkalla juteltiin, että hän oli juuri sellainen vitosen oppilas, jolle jo lähtökohtaisesti toivottomuus oli tutuin olotila. Juteltiin, että tässä maassa ei riitä, että on tavallinen, pitää olla aina paras. Se on aika julma asetelma. Tottakai syytimme tästä kapitalismia ja markkinavoimia, sarasvuota ja kaikkia, jotka arvojamme ohjaa.