maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hyytävä matka

Päädyin pari vuotta sitten luotsaamaan kauan sitten perustamaani yksityistä hoitokotia tässä tapauksessa julkishallinnon hellään syleilyyn. Oletan, että sama tilanne olisi ollut, jos vastaanottajana olisi ollut Attendo tai muu jättijärjestelmä.
En mitenkään osannut kuvitella, miten kankeaan ja monimutkaiseen järjestelmään jouduin pienen hoitokotiparan uittamaan.
Opettelin henkilöstöhallinnon monimutkaisen järjestelmän, ruokien, vaippojen ja sähkölamppujen tilausjärjestelmän. Ujutin asukkaat kankeaan potilastietojärjestelmään, jossa ei ollut kirjaamistilaa ”jaksoi avata silmät ja hymyili”-toiminnolle. Luulin olleeni yrittäjänä taloudellinen, mutta että ei saanut tilata edes vuodesuojia!
Kerronpa, miten monta asiaa pitää olla valmiina ennen kuin voi tilata laastaria hoivakotiin. Ensinnäkin on kilpailutettu halvimmat laastarit, on rakennettu monimutkainen valtakunnallinen tietoverkko mahdollistamaan tilauksen, on rakennettu suuret tilat valtaville laastarivarastoille ja hankittu autot niiden kuljettamiseen. Tarjouksen käsittelyyn on kulunut työtunteja ja kokouspalkkioita, atk- henkilö joutuu koko ajan opastamaan hoitajia tilausjärjestelmään, autonkuljettaja seilaa paikasta toiseen ja tiputtelee laastareita pitkin maakuntaa.
Minä kun yrittäjänä vaan hyppäsin auton rattiin, ajoin lähimpään kauppaan ja ostin laastarin, juuri oikean näköisen ja kokoisen ja juuri sen verran kuin tarvittiin. Ehkä se paketti maksoi 50 senttiä enemmän, mutta ei jäänyt laastareita nurkkiin pyörimään. Kun ei tuollainen pieni yksikkö saa kulumaan sataa (usein minimitilausmäärä) laastaria vuodessa eikä kahdessakaan.
Systeemin kehittämisellä on tietenkin haettu säästöjä, mutta kauankohan vie aikaa, ennen kuin se hankkii itsensä takaisin. Tämän laskemiseen taas tarvitaan suunnittelija. Entäpä jos hän päätyykin sellaiseen tulokseen, että pieni on sittenkin paitsi kaunista, myös tehokasta.
Sain tämän pestin myötä monta uutta työtoveria. Joillekin paras työpäivä oli ohi mennyt työpäivä, joillekin mikään työvuorolista ei ollut hyvä, joillekin olisi pitänyt maksaa likaisen työn lisä vanhuksen vessareissusta, joillekin päivän tähtihetki oli huomata työkaverin pieni moka. Oli niitä, joille riitti, että täytti byrokratian kirjaimen moitteettomasti. Mitä väliä hoidon laadulla ja sen kehittämisellä.
Oli myös työtovereita, joille vanhukset olivat ihmisiä. He kärsivät, kun eivät voineet toteuttaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Oli ihania luonteita ja itse piruja samassa sopassa.
Pahinta oli työn ilon puuttuminen.
Tämä kaikki oli kuulemma ihan tavallista, joka tarkoitti sitä, että kestä vaan. En minä kestänyt.
Äiti 89 v. asui kotona lähes viimeiseen asti. Tässä viimeinen äitienpäivä.

2 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Tuttua asiaa sairaanhoitajalle. Varsinainen hoitotyö jää kaiken muun tohinan jalkoihin. Siilinjärveläisenä ihmettelen, miten paljon lisäkustannuksia tulee pyykkien pesemisestä, kun vaatteita kuljetetaan isoilla autoilla satojen kilometrien päähän pestäväksi. Onhan sillä tietysti työllistävä vaikutus sentään.Paljon muutakin kummallista löytyy sairaaloiden hallinnon koukeroista, eikä ne kummallisuudet ole halpoja juttuja.
    Marja-Liisa

    VastaaPoista
  2. Niin. Tuntuu joskus, että suunnitellaan suuria systeemeitä ihan pelkästään suunnittelemisen ilosta ja onhan meillä iso terveydenhuollon maisterijoukko koulutettu juuri tätä tehtävää varten. Muistelen, että vielä 1990- alkuvaiheessa ihan aidosti keskusteltiin hoitotyön laadusta ja siihen antoi toiveita juuri tuo, että hoitotiede alkoi kehittyä. Nyt on laadittu hyvä vanhuspalvelulaki. Nyt pitäisi herätä kunnallisten päättäjien ja patistaa hoitotyön maisterit toteuttamaan tätä lakia. Sehän tavoittelee hyvää hoitoa. Kun innostuin hoitotyön omavalvontasuunnitelmasta, minulle sanottiin, ettei tässä mitään pumaskoita aleta laatimaan.

    VastaaPoista