Tiina Piilolaan törmäsin viime talven kirjallisuuden opintojen Taideinstituutiot-luentosarjassa, jossa Piilola valotti väitöskirja-aihettaan "Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita". Aino nousee Piilolan väitöskirjan päähenkilöksi. Ainohan oli se Joukahaisen sisar, joka mieluummin hukuttautui kuin menee vanhalle miehelle. Vedessä Aino muuttuu vedenneito Vellamoksi. Kun Väinämöinen alkaa soittaa hauenleukaluusta tehtyä kannelta, soitto lumoaa kaikki.
Riemu riemulle
remahti/tuntui soitto
soitannalle,/Laulu laululle
tehosi;/helähteli hauen
hammas/Kalan pursto
purkaeli/Ulvosi upehen
jouhet,/Jouhen ratsun
raikkuhivat.
heräsi susiki
suolta,/
Nousi karhu kankahalta jne
Näyte on Kalevalan
41. runosta, jossa Väinämöinen soittaa hauen leukaluusta tehtyä
kannelta.
Piilola kuulee kanteleessa Ainon äänen veden takaa. Eli soitannassa ei ole kyse yksin Väinämöisen soittotaidosta vaan itse soittimesta, jossa Aino jatkaa elämää, vieläpä huumaavana taikamusiikkina. Toisin sanoen se onkin Aino, nainen, joka herättää suetkin suolta.
Tiina Piilola osoittaa väitöskirjallaan, että meidän on lupa pöllytellä kansalliseeposta jopa akateemisen maailman luvalla. Hän avaa näin juhlavuoden kunniaksi varsinaisen aarrearkun toistenkin tutkia. Riemullista!
Tätä väitöskirjataustaa vasten oli mielenkiintoista lukea Tiinan Piilolan romaania Tähtimerkit. Kustantamo (S&S 2016). Se tarttui käteen kirjastosta nimenomaan tekijänimen ansioista.
Tähtimerkit on Piilolan kolmas romaani. Kirja kertoo kaikenlaisiin hörhöuskomuksiin ihastuneesta Emmasta. On uudelleensyntymää, henkistä astrologiaa, Pyhän äiti Marian valoa. Kaija Juurikkala näkee Emman jaloissa maahisia. Siinä sivussa, kun Emma juoksee näissä sessioissa, hän väkertää väitöskirjaa Kalevalan naisista. Kirjasta ei oikein saa selvää, että ironisoiko se huuhaa-uskomuksia, haluaako varoittaa niistä vai epäileekö, että niissä sittenkin on jotain perää. Kirjassa käy niin, että kun Emma tulkitsee väärin miehensä taivaanmerkit, on se vähällä johtaa avioeroon. Mies alkaa elää Emman silmissä ihan outoa elämää ”kun tähdet sen kertovat”. Juonen kulussa sivutaan monia avioliiton ongelmia, mustasukkaisuutta, seksiongelmia, kohtaamattomuutta. Kaikesta selvitään, mutta jotenkin liian helposti ja kevyesti. Viihdekirjamaisesti.
Piilolan kieli on siistiä ja rikasta, jolla olisi saanut aikaiseksi tiiviimpääkin tarinankerrontaa. Lukemisen tekee hankalaksi, jos myös kiintoisaksi tapahtumien poukkoilevaisuus. Välillä mennään oikeaoppista viihdelinjaa ja jo seuraavassa kappaleessa paneudutaan akateemiseen maailmaan. Lukija jää epävarmuuden tilaan, että mitä hittoa tämä oikein on.
Ehkä näkökulma on tietoinen, jonkinlaista tiedon yöpuolen esiintuomista kansanomaisesti. Joka tapauksessa ennakkoluuloton lähestymistapa Piilolalla on sekä kirjallisuusgenreisiin kuin myös tieteeseen.
Piilola kuulee kanteleessa Ainon äänen veden takaa. Eli soitannassa ei ole kyse yksin Väinämöisen soittotaidosta vaan itse soittimesta, jossa Aino jatkaa elämää, vieläpä huumaavana taikamusiikkina. Toisin sanoen se onkin Aino, nainen, joka herättää suetkin suolta.
Tiina Piilola osoittaa väitöskirjallaan, että meidän on lupa pöllytellä kansalliseeposta jopa akateemisen maailman luvalla. Hän avaa näin juhlavuoden kunniaksi varsinaisen aarrearkun toistenkin tutkia. Riemullista!
Tätä väitöskirjataustaa vasten oli mielenkiintoista lukea Tiinan Piilolan romaania Tähtimerkit. Kustantamo (S&S 2016). Se tarttui käteen kirjastosta nimenomaan tekijänimen ansioista.
Tähtimerkit on Piilolan kolmas romaani. Kirja kertoo kaikenlaisiin hörhöuskomuksiin ihastuneesta Emmasta. On uudelleensyntymää, henkistä astrologiaa, Pyhän äiti Marian valoa. Kaija Juurikkala näkee Emman jaloissa maahisia. Siinä sivussa, kun Emma juoksee näissä sessioissa, hän väkertää väitöskirjaa Kalevalan naisista. Kirjasta ei oikein saa selvää, että ironisoiko se huuhaa-uskomuksia, haluaako varoittaa niistä vai epäileekö, että niissä sittenkin on jotain perää. Kirjassa käy niin, että kun Emma tulkitsee väärin miehensä taivaanmerkit, on se vähällä johtaa avioeroon. Mies alkaa elää Emman silmissä ihan outoa elämää ”kun tähdet sen kertovat”. Juonen kulussa sivutaan monia avioliiton ongelmia, mustasukkaisuutta, seksiongelmia, kohtaamattomuutta. Kaikesta selvitään, mutta jotenkin liian helposti ja kevyesti. Viihdekirjamaisesti.
Piilolan kieli on siistiä ja rikasta, jolla olisi saanut aikaiseksi tiiviimpääkin tarinankerrontaa. Lukemisen tekee hankalaksi, jos myös kiintoisaksi tapahtumien poukkoilevaisuus. Välillä mennään oikeaoppista viihdelinjaa ja jo seuraavassa kappaleessa paneudutaan akateemiseen maailmaan. Lukija jää epävarmuuden tilaan, että mitä hittoa tämä oikein on.
Ehkä näkökulma on tietoinen, jonkinlaista tiedon yöpuolen esiintuomista kansanomaisesti. Joka tapauksessa ennakkoluuloton lähestymistapa Piilolalla on sekä kirjallisuusgenreisiin kuin myös tieteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti