Sielu ei nuku

Tarttui käteen Varkauden Portista Kaija Juurikkalan kirja  Sielu ei nuku.

Kaija Juurikkala on opettaja, elokuvaohjaaja ja kuvataiteilija, myös kirjailija, joka pitää miehensä Juho Juurikkalan kanssa nuorten perhekotia Mäntyharjulla. Sijoituslasten pitäminen on arvokasta työtä, myös rahallinen korvaus on sen mukainen. Antaa mahdollisuuden sielujen piirusteluun.  Taitavat tosin lopetella tätä tointa.
Tällä hetkellä Kaija  järjestää erilaisia sielunmaalaamiskursseja.  

Kirjasta selviää, että Kaija on jossain elämän vaiheessa myös punalippua heilutellut. Vapaa-ajattelijoiden hallituksessa tapasin älyköitä, mutta silti se oli minulle blondin maailma, yksioikoinen peitto, jonka alle saattoi tunkea turhat epäilyt. Se, mitä ei voi todistaa, ei ole. Hieno, kollektiivinen ja yleisesti hyväksytty valhe. 

Kirja oli luettava yhdeltä istumalta. Helpotuksen huokaus, pystyin lukemaan tauotta kokonaisen kirjan toisin kuin jotain Odysseusta. Kirjallisuuden opinnot eivät siis ole kokonaan tukehduttaneet lukemisen taitoa.  

Kaijan kirja lähtee loistavasti liikkeelle. Kieli on kaunokirjallisesti runollista ja miellyttävää tekstiä. Ei mitään kompurointia eikä toistoja. Asiat ilmaistaan omaperäisesti ja yllätyksellisesti. Löytyy monen monta samaistumiskohdetta ja erilaista viisautta. Kirja ei ole mitenkään opettajamainen, vaikka sijaitseekin elämäntaito-osastolla kirjakaupoissa.  Pidän varsinkin kirjan alkuosaa enemmän elämäntarinana, kehityskertomuksena kuin minään oppaana.

Koteloitunut unelma virkosi vaivihkaa, huutavanvihreät versot nousivat salaa tuulen leuhoteltavaksi. Unelmat ovat juuri sellaisia olemukseltaan. Itsepäisiä kuin vanhan puutarhan huomaamattomaksi jätetyt perennat, jotka eräänä päivä tunkeutuvat näkyviin ja puhkeavat kukintoon pihan uusilta omistajilta lupaa kysymättä. 

Siinä vaiheessa lähdin Kaijan kanssa eri teille, kun alettiin hieroa chakroja. Uskon, että nämä chakrat ovat monille totta. En vähättele niitä. Itseä ne ei ole kuitenkaan koskaan kiinnostaneet. Muutenkin kirja alkoi muuttua loppua kohti huuhaaksi. En sano tätäkään vähätellen.

En siis moiti, mutta otan taka-askeleen. Niin kuin en ota viihdekanavia, koska yle-veron tuottamat ohjelmat riittävät. En maksa myöskään sielun kuvista, koska kirkollisvero riittää tätä lajia. Pitää riittää.

Jokin mysteerio tähän asiaan kuitenkin liittyy. Kun kerroin ystävälleni Pialle kirjasta, hän vastasi:

 Nyt kun ostin sen irtipäästämättömän Piispanpolku kympin, Sieluni ei nuku vilahti taas silmänurkassa ja AJATTELIN SINUA. Että sulle hankin kaksoiskappaleen ja vienosti pyydän mukaan Kaija Juurikkala -matkalle. Mehän Marian kanssa matkustettiin torvet soiden Puumalaan, kun Kaija Juurikkala maalasi kahvila Soropissa niitä pirun sielun kuviaan. Oltais menty kattomaan, mitä siellä tapahtuu, mutta kaikki jumalat ja jumalattomat olivat sitä session seuraamista, Mariaa ja mua vastaan. Ei onnistunut ja Kaija Juurikkala sai maalata sielun kuvansa ilman meitä. Otin kuitenkin pari valokuvaa Kaija Juurikkalan autosta......

(luvallinen lainaus)

... ja voin vannoa, että ikinä ei olla puhuttu kirjasta...