Savumerkkejä

Kun ei tullut viestiteltyä ystävälle mitään  pariin päivään, tuli häneltä viesti, että anna elonmerkki.
Se on hyvä, että joku toivoo, että henki vielä tässä suunnassa pihisee.
Ennen maalla seurattiin naapurin savupiippua ja jos ei sieltä savuja noussut niin piipahdettiin katsomaan, että mikä hätänä vai onko luuta ovella merkkinä, että reissuun on lähdetty. Nyt tuntuu siltä, että valtiovallan ympärillä pyörii varsinainen palokunta, joka haluaa sammuttaa kaikki savut peräkyliltä ja lähempääkin asutuskeskuksia. Ihmisiä tormuutetaan aktiivimalleilla sun muilla kasvukeskuksiin ja jäljelle jääneet köijätään saman katon alle vanhenemaan, jos on ketä köijätä. Olipa nimittäin  uutinen, että jossain Turun seudulla lopetetaan yli 65v. sairauksien tutkiminen. Ole ankka, ole ankka, koetin loihtaa sitä  lukiessa, mutta kuten päivän otsikkoon sopii, ei savua ilman tulta. Kun tässä pian tuo maaginen ikä koittaa niin tässäkö se sitten oli.  Ei piruja seinälle eikä voi muuta kuin toivoa inhimillisyyttä päättäjiltä, kun ei ole vielä ollenkaan sellainen tuntu, että joutaahan tästä. Ei jouda.  Paljon on tekemättä ja näkemättä vielä. Koetan olla rasittamatta terveydenhuoltoa mahdollisimman kauan.

Intiaanit kehittivät savukielestä oman internettinsä. Nuotio sytytettiin, eri pituisilla savutupsauksilla  oli omat merkityksensä. Kun jokaisella heimolla oli oma koodinsa niin ei  salaisuudet levinneet ulkopuolisten tietoon. Tänä päivänä, vaikka on käytössä huipputekniikka, tieto vuotaa valtioitten välillä ja sisällä. Meistä ihmisistä tallennetaan kaikki tieto markkinoiden käyttöön. Kun googlaan pyykkipulverin niin jo on Surffimainos Facebookissa. Eniten ärsyttää oma itsensä, se, ettei riitä kykyä astua tästä systeemistä ulos. Savumerkkiä itsestään pitää päästä lähettämään jos ei päivittäin niin viikottain kuitenkin. Ennen, kun pyörin maailmalla, kirjoitin äidille ja ystäville kirjeen, pistin postiin ja oletin, että viikon kuluttua ehkä tulee vastaus. Äidin jäämistöstä sitten löytyikin omia nuoruuden kirjeitä. Liikuttavan lapsellisia, vaikka silloin vielä muka tiesin kaiken. Tekstiviestit eivät jää perikunnan tutkittavaksi. Jääkö edes tämä blogi. Ei voi tietää, kun tekniikka ja alustat muuttuu koko ajan. Pitäisiköhän jotain printata? Nythän tämä tuntuu ihan arkipäiväseltä, mutta 50 vuoden kulutta olisi mielenkiintoista materiaalia lapsenlapsenlapselle sukututkimukseen.