Uskosta

Usko on äärimmäisen henkilökohtainen asia. On silti ollut jo jonkin aikaa mietinnässä kirjoittaa muutama sana tästäkin itseäni koskettavasta asiasta. Tarkoitus ei ole käännyttää ketään, kun ei minuakaan kukaan maallinen olento käännyttänyt. Jotenkin vaan  pyörähdin.

Minä, Sergei ja Hermanni

Kaikki alkoi, kun kyllästyin olemaan pakana ja  aloin salaa mietiskellä Jumalaa. Salaa, koska elin vahvasti sellaisessa perheessä ja yhteisössä, joissa tämä teema ei ollut mitenkään relevantti. Mitään äkkikirkastumista ei tapahtunut. Jotenkin vaan alkoi tuntua, ettei kyennyt enää  omin voimin olemaan tarpeeksi oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kaikkea sitä, millaiseksi ihmisyyden mielsin.  Eniten onnistuin rikkomaan itseäni ja tietenkin siinä sivussa lähipiiriäni. Mummo ja opettajat tekivät tutuksi Jumalan, joka kyttäsi joka nurkassa, arvosteli ja rankaisi, luki jopa ajatukset. Oli helpotus  kieltää tällainen olio ja heittäytyä muitten mukana  naureskelemaan. Lapsuudesta jäi kuitenkin itämään ajatus, että jos on sittenkin olemassa jokin näkymätön voima. Jäi myös tapa hädän hetkellä ristiä kädet.

Tällä viisaudella, jossa nyt elän, näen Jumalan energiana, joka on läsnä kaikessa ja pitää yllä koko olemassaoloa. Siis filosofian ydinkysymykseen, kumpi oli ensin, henki vai aine, vastaan, että henki. Kyllä se ensimmäinen bakteeri, joka veden ja valon vaikutuksesta syntyi, tarvitsi energiaa liikkuakseen ja lisääntyäkseen. Ei vesikään liikahda ilman energiaa. Sairaanhoitajakoulutuksen kemian ja fysiikan tunnilla tämä energiakysymys avautui aika hyvin.  Kiitos myös ravitsemusopin opettajalle, joka tikusta tätä väänsi. Kutsun siis  energiaa Jumalaksi. Tämä jumalenergia on läsnä siis kaikkialla, jokaisen solun sisällä, ulkona ja pinnalla. Se on niin universaali ja ääretön, ettei sitä oikein pysty edes tajuamaan. En ole teologiassa niin pitkällä, että kykenisin analysoimaan sitä, kuinka Jumalan sana tuli tietoomme. Katsonkin, että sisältö on tärkein. Se, mitä meiltä ihmisinä vaaditaan ihmisinä.

Arvostettu hengellinen johtaja, englantilainen piispa Kallistos Ware avaa kirjassaan Ortodoksinen tie  hengellisyyden polkua puhumalla ensiksikin hyveitten harjoittamisesta. Et voi tehdä hyviä tekoja ilman tietoisuuttaa oikeasta ja väärästä, velvollisuudentunnosta. Olemme vastuussa lähimmäisistämme.  Tässä kristinusko ja marxilainen maailmankatsomus kohtaavat. Marxilaisuuden painopiste on yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, kristinuskossa enemmän ehkä henkilökohtaisissa toimissa, joita niitäkin toki voidaan suorittaa yhteisöllisesti. Onhan se toki tehokkaampaakin yhdessä ja joukkovoimalla kuin omissa pikkupiireissämme.  Joka tapauksessa molemmat edellyttävät aktiivista elämää oman itsemme ulkopuolella. Luonnon ja Jumalan mietiskely lasketaan myös hengellisen tien maamerkkeihin.  Luonto kertoo meille niin paljon kuin sitä kykenemme lukemaan. Tietoisina olentoina olemme siitä vastuussa. Ikävä kyllä, sen suurimmat viholliset myös. Jumalan mietiskely ainakin omalla kohdallani on kausiluontoista. Joskus sitä on enemmän hengellinen, joskus vähemmän. Sisäiseen pohdintaan paasto antaa hyvät raamit. Tässä ei nyt puhuta niinkään ruokapaastosta, vaan ajasta, jossa koetetaan kiinnittää huomiota omaan sisäiseen maailmaan.  Joskus on todella hyvä pysähtyä,  hidastaa omaa oravanpyöräänsä.  Paasto on minulle myös protesti nykyajan kulutusyhteiskuntaa vastaan.

Menin Valamon opistoon elämäkertakirjoittamisen kurssille 1999. Kun kurssi oli ohi, tiesin, että minun tehtäväni on kirjoittaa ja aloin suuntautua siihen suuntaan. Opiskelin kirjoittamista ja kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, kuten kirjallisuusterapiaa. Lueskelin ortodoksista kirjallisuutta. Todella jäyhää ja vaikeaselkoista se oli. Kävin kirkossa silloin tällöin, pääasiassa Valamossa, jonka lyhytkursseja olen käynyt monta. Olen myös koulutettu luostariopas.  Kirkossa oli aluksi parasta, että sai olla ihan rauhassa omien ajatustensa kanssa ja esteetikko kun olen, myös ympäristö viehätti.  Liityin kirkkoon vähän liian suurella rytinällä 2002. Ovet eivät olleet auki eikä sydämeni. Tarvitsin ne pari yksinäistä vuotta, jota siitä seurasi. Olin yksin kotona ja yksin  kirkossa. Otin etäisyyttä, mutta menin kuitenkin naapuriseurakunnan opetettavien kerhoon vähän sillä mielellä, että minähän katson tämän ihan pohjia myöten. Kiitos isä Timo Hirvosen, liityin takaisin kirkkoon ja aloitin alusta.  Tämä meni vähän kuin Leninin opeilla, että kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Uskoni ei ole juurikaan vahvempi tai heikompi kuin ennenkään, mutta aina, kun epätoivo valtaa, muistan kunnioitetun filosofi Torsti lehtisen sanat:  En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa ja minua hymyilyttää. Ortodoksien jumalanpalveluselämän vahvuus on sen samankaltaisuus aina ja kaikkialla. Menit sitten kirkkoon Kreikassa, Virossa tai Leppävirralla, kaava on kutakuinkin sama ja tiedät, mitä siinä tapahtuu. Vähitellen minunkin seisominen on muuttunut tietoiseksi osallistumiseksi yhteiseen rukoukseen. Enää ei tarvitse kiinnittää huomiota ulkoisiin seikkoihin kuten ristinmerkin tekemiseen, polvistumiseen, liikahteluun. On tilaa rukoukselle. Toki ajatus karkaa välillä, riippuen tilanteesta ja mielenalasta, mutta sitä on tullut itselleen armollisemmaksi tässäkin suhteessa, eikä vaadi itseltään enempää kuin mihin kyvyt riittävät. Uskomme, että Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Siksi kaikki toiminta niin kirkossa kuin täällä maailmassakin, on suoraan verrannollinen siihen, mitä itse tahdot tehdä.

Kirkkoa sanotaan sielun sairaalaksi ja sitä se todella on. Jos ei aivan ehjänä niin ainakin jonkin verran parantuneena sieltä lähtee. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti ja sen oivaltaminen onkin tässä tietotoyhteiskunnassa elävälle todellinen haaste. Intuition kuuleminen vaatii todella opettelua, mutta siihenkin, luulisin, harjaantuu pikkuhiljaa.

Tärkein ohje, minkä olen saanut tällä kirkkotiellä on tämä: Se hetki, jonka juuri tällä hetkellä sivuutat, se ihminen, jonka kohtaat juuri tässä ja nyt, se tehtävä, jota juuri nyt olet suorittamassa – nämä ovat elämäsi tärkeimmät asiat. ( Kallistos Ware: Ortodoksinen tie s. 188)