Ylös taantumasta

Dostojevskien uusi elämä radion alustana

Nyt puhun itsestäni. Selailin joutessani vanhoja blogikirjoituksiani. Ne  kertovat, että olen lukenut kirjoja ja  hyvinkin analyyttisesti.  Antti Holma sanoi joulusaarnassaan 24.12.25, että taide vaatii sekä tekijän että kokijan. Minun kirjaanalyysini vaatisi myös vastavuoroisuutta, jonkun, joka myös on lukenut samaisen kirjan tai ainakin aikoo lukea analyysini jälkeen. Ihan sama, ihastuuko vai vihastuuko teoksesta, kunhan reagoi.Tällainen ystävyyssuhde kohdallani ajautui karille jo vuosia sitten syystä, jota en tässä enkä missään muuallakaan tule koskaan avaamaan. Olin jo unohtanut koko ihmisen, mutta blogin selailu  herätti muistoja, hyviä ja huonoja. Jollain tavalla inspiroiduin aikoinaan  hänestä  lukemaan, kirjoittamaan ja ylipäänsä ajattelemaan. Blogihistoriani kertoo, että kirja-analyysit päättyiväy kuin seinään tai ainakin vähenivät huomattavasti välirikkomme jälkeen. Ei huvita kirjoitella oikein mitään, koska  tyhjään on turhauttavaa huudella. Tätähän Anttikin tarkoitti saarnassaan. Tilanne on surullinen ennen kaikkea itseni kannalta. Onhan lukeminen aina ollut intohimoni. Toki luen edelleen, mutta huomattavasti pinnallisemmin. Lukukokemukseen tulisi syvyyttä hyvinkin paljon, jos vaivautuisin ajattelemaan lukemaani. Tästä haaleasta vedestä, älyllisestä taantumasta on pakko päästä.  Mistähän löytyi kirjakaveri? Sellainen, jolle haluan kertoa ja analysoida lukemaani, jonka tiedän siihen tarttuvan ja tuovan oman mausteensa ja ennen kaikkea sellaisen, joka toisi yhteiseen pöytäämme omat kirjalliset eväänsä? 

 

Koski keskellä kylää

 Eipä olis ihminen voinut osua parempaan paikkaan asumaan noin liikuntamielessä kuin tähän. Uimahalli näkyy ikkunasta ja Kämärin luontopolku lähtee kotinurkilta. Sitä nyt esittelen muutaman vaatimattoman kännykkäkuvan avulla. Tästä linkistä saatte tarkempaa tietoa alueesta ja paikan päällä tietenkin koko kuva vasta avautuu. Tervetuloa kylään! 

Varkauden uimahalli 

Tämän päiväiset tallustelut

Valtatie 23 Porista Joensuuhun ylittää vesistön.

Siinä siirtyy vesi Unnukasta Saimaan Haukiveteen

Joku toi joulun tännekin

Lintujen ruokintametsä

Kämärin esteetön huussi

Varkauden kattojen yllä

 Täällä sitä nyt, muutaman mutkan jälkeen, Tyynen kanssa asustellaan Varkauden Päiviönsaarella. (katso linkki) Tavarat ovat suurin piirtein paikoillaan - kun vain aina muistaisi, että missä. Säkkitolkulla kannoin kierrätykseen roinaa, mutta vielä tuota riittää. Viime viikkoihin sisältyy iloa ja surua. 

Oli rentouttavaa osallistua Risto Nordellin musiikkikurssille Valamossa, syödä hyvää ruokaa ja nauttia luostarin rauhasta. 

Oli myös ystävän saattojuhla. Anna oli kantava voima monessa. Ystävystyimme, kun toimin teknisenä sihteerinä Elämä hymyilee kerran viikossa- antologian tekoprosessissa. Monet hyvät hetket vietettiin, reisssuttiin ja osallistuttiin. Sain olla Annan kanssa myös raskaina aikoina sairaalakäynneillä. Anna katsoi kirkkaasti maailmaa loppuun asti.Tässä Annan motto, jonka hänen lapsensa lukivat arkun äärellä:

”Jokainen yksinään maan sydämellä auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta.” (Salvatore Quasimodo 1901 – 1968)

Menin metsään

Sen tuhannen kertaa olen elämäni aikana mennyt metsään, usein eksynytkin. Sellaista se on, kun menee tunteella ja tuulispäänä. Anteeksi kaikille nämä. Mutta konkreettinen metsä on minulle pyhä paikka, ei kuitenkaan kirkon vertainen. Sain viettää elämäni tärkeät vuodet, kolmevuotiaasta 11-vuotiaaseen, sanan varsinaisessa merkityksessä metsässä, sähköttömässä, lähes tiettömässä korpikylässä Ylä-Savon perukoilla. Siellä viipotin polkuja pitkin naapuriin leikkimään. Siihen aikaan joka töllisssä oli liuta lapsia. Minä 6-vuotias noudin postin pikkumetsän takaa. Kerran postireissulla tuli tunne, että jokin seuraa minua.  Muistin mummon ohjeen, että rukoile, jos pelottaa. Niinpä polvistuin sammalmättäälle niin että polvet kastuivat. Siitä mättäästä tuli sen polun merkkipaikka, vaikka toista kertaa en viitsinyt polvia  kastella. Usein taapersin metsän halki tätilään ja sitten vihdoin kouluun, jossa tosin olin jo vieraillut kuunteluoppilaana muun lapsikatraan mukana. Kun myöhästyimme koulusta tunnin, selitys opettajalle oli, että syötiin ketunleipiä. Osasin ulkoa Anni Swanin kirjat ja kun istuin kallioisella metsän rinteellä, kuiskailin kuin Pikkupappilan Ulla, että metsän kaukainen sini. Pikkusiskon kanssa rakentelimme metsään peikonpesiä sammaleesta. Pessi ja Illuusia siellä asuivat. Olen ikuisesti kiitollinen lapsuudesta metsässä.  

Uljas Musta

Aikuisuuteen sisältyy useita metsättömiä vuosia, mutta luontoon mieli on aina vetänyt, erityisesti vesille ja mikäs muu kuin metsä ja vesi kuuluvat yhteen. Kun polvi rikkoutui 1½ vuotta sitten ja elämä muutenkin kuritti lujasti, sain lääkäriltä tuomion, että kävellä en saa, en ainakaan asfaltilla. Siinä taas  surutyöhön yksi urakka lisää. Onhan se kiva uiskennella kylpylässä ja vääntää kuntopyörää, mutta että ei metsään!

No, jos ei metsään niin edes metsän laitaan, ajattelin ja hankin Uljaan Mustan (kuvassa). Se vie minua sähköavusteisesti vaikka mihin. Eilen työnsin Uljaan pusikkoon ja ajattelin, että nyt kokeilen omin luvin polvea ja menin metsään. Naapuri oli nähnyt kesällä niillä seuduilla suden, joten pidin pientä ääntä. Sutta en nähnyt, mutta sudenkorento pörräsi hetken pään päällä. Metsä oli ennestään tuttu, mutta olipa puut niin kasvaneet, ettei sitä tutuksi tuntisi. Polvi kunnioitti iloani niin, ettei virkkanut mitään. Nimesin metsästä neitseellisen lepokiven itselleni. Tuskin siinä kukaan muu on koskaan istunut. Siinä kivellä istuessa tuli tunne, että vielä tästä elon puolelle käännytään. Toki menetän kiveni, kun Kuopiosta työntyvä moottoritie sen kellistää, mutta niin kuin elämässä muutenkin, aina löytyy uusia kiviä ja mättäitä levähtää.

Taiteitten, runojen ja haamujen yö Varkaudessa

 

Kävin todistamassa pojan tähtihtetkeä. Hän soittamassa idolinsa A.W. Yrjänän bändissä. Tämä siis Varkaudessa Pirtinvirran Puistojuhlassa. Oli lämmin, mystinen ilta. Valonheittimet kaunistivat puita eri väreissä ja kymmenistä ruokakojuista levisi tuoksuvat aromit iltaan. Musiikista en ymmärtänyt mitään, mutta se tuntui sydämessä ja suolistossa. Silmät piti välillä sulkea, ettei hurja valotykitys lavalta kaataisi nurmelle. Taisi olla sitä progerockia. Ihmiset huojuivat  mustana kuin yönvarjot ainakin. Tähän haamujoukkoon oli helppo sulautua, varsinkin, kun oli pimeää. Tätä vissiin kutsutaan ekstaasiksi.  Keikan jälkeen ajelin kotiin ihan selväpäisenä, mieli hyvinkin kirkkaana. 

Iltaa pohjusti  Taidekeskus Väinölä. Siellä esitimme alkuillasta Seijan ja minun kirjoittaman hupaelman Taiteessa on voima. Varkauden Senioriteatterissa on voima! Sinne taas syksyllä. Esityksen jälkeen runoilimme. Luimme omia ja toisten runoja, kun naapuritontilta kumusi rockin ryske sieltä Pirtinvirralta ja katujuna puksutteli ohitse. Monimuotoista on kulttuuri!

 

Panu, Olavi ja minä

 Aina ja aina uudestaan. Palaan. Päätän. Vannon. Ei niin, ettäkö sillä olisi mitään merkitystä - paitsi minulle, mutta sehän se tärkeintä onkin, että edes itselleen on itsestään jokin merkitys. Puhun nyt tähän blogiin kirjoittamisesta. Vanhanaikaista, totta. Kun en kuitenkaan mitään podcastia ole ajatellut ryhtyä suoltamaan niin tyydyn tähän muinaistoimintaan. Koska maailmassa on paljon kaikenlaista puutaheinää, niin kyllä sinne yksi vaatimaton merkintä minultakin mahtuu. 

Että mitäkö kuuluu?  Kiitos kysymästä. Talvi meni - itseasiassa jo toinen talvi - teatterin parissa. Sitäpä ei ole ennen tullut kopaistuaakaan paitsi v. 1972 Pietarsaaren Näyttämöllä:   " Tämä on  Carrarin perhe Espanjassa 1939. Sisällissota on alkanut. Kenraali Francon johtamat joukot ovat hyökänneet tasavaltalaisia vastaan. Seuraa kolme veristä vuotta, jolloin Espanjan kansa taistelee vapautensa puolesta." ( Frederico Garcia Lorca). Esitin perheen tytärtä Manuelaa ja sitaattiteksti oli ensimmäinen repliikkini. On täytynyt jännittää 19-vuotiasta Railia kovasti, kun vieläkin muistan nuo sanat. Pari talvea on nyt mennyt Soisalo-opiston Senioriteatterissa ja tulipa sinne  ystäväni Seijan kanssa väännettyä tekstintapainenkin. Taiteessa on voima esitettiin Taidekeskus Väinölän Naivistit-avajaisissa ja vielä pitää esittää 8.8. Taiteiden yössä. Taiteellisen ansion korvaa ryhmän hillitön ilo ja halu  irrotella. 

 

En ryhdy tässä tarkemmin esittelemään Olavi Paavolaista. Ottakaa selvää, jos kiinnostaa. Panu Rajalasta olen tehnyt merkinnän aiemminkin. Silloin oli kyse I.K.Inhan elämäkerrasta. Ei olisi uskonut, mikä merkitys oli minulle Panun kirjasta  Tulisoihtu pimeään -Olavi Paavolaisen elämä. Tämä on kolmas Paavolais-elämäkerta siis  mies kyllä tunnetaan. Olavi ei niinkään inspiroinut, mutta tietäen Rajalan tavan käsitellä asioita, kiinnostuin. Kirja onkin enemmän kirjallisuuden historiaa, kirjallisuustiedettä kuin juorukirja. Siinä ovat samoissa kansissa Tulenkantajat, Kiila ja sun muut kirjalliset poppoot. Tuttuja asioita, mutta nyt kiteytetty innostavaan muotoon. Kirja on myös pala Suomen sota-ajan historiaa sekä erilaisten ajattelijoiden ja taiteilijoiden mielenmyllerrystä aatteiden ja tankkien  ristitulessa. Luettua tuli tunne, että pakko kirjoittaa itsekin. Ei sillä, että noin suuria osaisin kirjata, mutta jonkinlaista ajankuvaa voisi   jättää. Kaivoin yhden vanhan jutun pitkästä, pitkästä aikaa ja pääsin tarinaan sisään. Jos se tarina taas karkaa niin menköön. Kun on kaksi kirjaa kirjoittanut niin ei se niin välttämätön ole se kolmas. Yönsisar oli kirja. Saaren Nainen juosten heitetty ihan vaan siitä pelosta, ettei jäisi ikuiseksi esikoiskirjailijaksi. Kolmas tulee jos tulee. Nyt kun ei ole pakkomiellettä julkaista, voi hyvillä mielen nauttia liikkeestä ja vapaudesta, sormien lennosta näppäimillä, ajan kulusta niin, että ruoka palaa uuniin.