torstai 13. helmikuuta 2020

Nuori Hurskainen hurmaa


Jos saatte jonkin tolkun tuosta Pian joulutervehdyksestä niin kertokaa mullekin :))
Olipa hyvä, että kurmotin ystävääni Piaa siitä, että meni tuossa joulun alla analysoimaan blogissaan Antti Hurskaisen kirjaa 22kertomusta syömisestä, vaikka MINULLA kirja oli vielä kesken. Hyvitykseksi tästä Pia oli valinnut minun joululahjakirjakasaan Hurskaisen esseekokoelman  Välinpitämättömyys. Kiitoksia paljon!

Tietysti, kun tällainen mummukka avaa 1986 syntyneen kirjailijan teoksen, ajatus siirtyy väkisin sellaiseen, että mitä tietää pojankloppi elämästä tai mistään. Sitten huomaan, että herranen aika 86:nen on jo35 v. ja itse ainakin muistaa olleensa sangen kehittynyt ajatuksilta, jopa enemmän kuin tänään. Alun perin kiinnostus Hurskaiseen heräsi, kun Matti Mäkelä viimeisessä, elämäkerrallisessa kirjassaan Pidäkkeetön sivusi nuorta Hurskaista positiivisessa mielessä. Se on niin lohduttavaa, että ihmiset vielä ajattelee. Sitä ei aina uskoisi, ei varsinkaan, jos jumittuu seuraamaan vain Facebookia, twittereriä ja muuta pikatoimintoa, mitä nykytekniikka mahdollistaa. Täytyy myöntää, että kun luovuin puolipaikallisesta mullikka-lehdestä ja siirryin Hesarin digikuluttajaksi, on saattanut tapahtua pientä täyttymistä omassa ajattelussa. Kyllä se on herkkua lukea asioista vähän enemmän kuin pelkät otsikon kaltaiset tiedotteet. Toki mediakriittinen pitää olla Hesarinkin suhteen. Tokitoki, mutta mahdollista vajetta sitten täyttää nämä Hurskaisen kaltaiset älyköt ja kirjallisuus yleensäkin.
Nyt käsittelyssä oleva kirja osti minut jo alkupuheessa sillä, että siellä mainittiin Karamazovin veljekset ja Peter von Bagh.

Nimiesseessä Välinpitämättömyys Hurskainen joutuu lentokentälle kirjakaupan myyjäksi. Luulisi olevan ihannetyöpaikka kirjallisuudesta loppututkinnon suorittaneelle kaverille, mutta yllätys yllätys. H on pudota tuolilta, kun työkaveri ihmettelee, että luetsä kirjoi, pitäis joskus varmaan. Kirjakauppias, joka ei ole ikinä lukenut kirjaa! H tekee loistavan vertailun autokauppaan, että miltä tuntuisi, jos autokauppias ei tietäisi, onko autossa manuaali- vai automaattivaihde tai kukkakauppias kysyi orkideasta, että ai, onko se jokin kukka. Ainoa valopilkku kirjakaupassa on, että yksi työkavereista haisee hieltä. Se tuo jotenkin elämän tunnun ja auttaa kestämään työpäivät. Lentokentillä kun ei yleensä haise.  Esseessä pohditaan muutenkin tiloja ja mitä ne kertovat tästä ajasta. Jumboon pääsee vain omalla autolla, ja se on tarkoituskin, kun se autollinen ostaa varmimmin. Sinne ei tarvita pummeja loisimaan.

Essee Jumalaton saari se vasta imaisikin. Siinä Hurskainen löytää nerokkaasti  Kärpästen herran henkilöhahmot rippikoululeiriläisistä, sen komentosuhteista ja koko  hierarkiasta. Jos en olisi ollut aikoinani pioneerileirillä, pitäisin koko kuvausta ihan hölynpölynä, mutta näköjään samat kuviot toistuu leirillä kuin leirillä Johtajineen päivineen. Opettajaperheen poikana H menestyy ja pyrkimys isoiseksi ei lähde  hengellisyyden tarpeesta vaan ihastumisesta isoistyttöön. Kyllä nauratti, kun H pohtii, että armeijan ja riparin paikkoja pitäisi vaihtaa, koska kuka muu on niin otollinen kaikenlaiselle aivopesulle kuin kuin herkkä teini. Lopuksi H syyttä riparia siitä, että se vei häneltä Jumalan. Tekstin kirjoittaminen on selvästi ollut kirjailijalle terapeuttinen kokemus, jossa hän hahmottaa maailmankuvansa syntyä, tekee tuttavuutta itsensä kanssa.

Osa esseistä liikkuu minulle sen verran vieraassa maailmassa, nuorisonmusiikissa, että hyppelin ne yli, mutta viimeisessä osiossa Tämä on vääränlaista vettä, taas heräsin. Siinä puhutaan esikoiskirjailijan, tennistähden, työtätekevän ja vaikka kenen hiestä. Ihmetellään, että onko työ ollenkaan työtä, jos hiki hei virtaa.  Mielenkiintoinen ja koukuttava lähtökohta ajattelulle. Hiki.


Vaikuttaa, että minun esseistilistassani  tämä nuoren polven kaveri sijoittuu sangen korkealle.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti