lauantai 26. elokuuta 2017

Ikävä Ulla Pailamoa

Viime keväänä alkoi väsyttää kummasti. Ensin syytin tiukkaa työ- ja opiskelutalvea, kirjan julkistamista ja kaikkea muuta stressin aihetta. Ajattelin kuitenkin, kun ei pariin vuoteen ole tutkittu mitään, että vilkaistaan peruslabrat. Ja olihan siellä sokerit koholla, lievästi kyllä, ei ihan diagnoosiin asti, mutta kuitenkin! Sain verensokerimittarin kotiin ja lääkityksen.
Ajattelin, että nyt sitten pääsen kunnon seurantaan niin kuin 15 vuotta sitten, kun sokerit poukkoilivat ensimmäisen kerran. Silloin kunnassa oli oikea diabeteshoitaja Ulla Pailamo. Ulla viettää tällä hetkellä ansaittuja eläkepäiviä. Voi miten lempeä, tietävä ja jämpti Ulla oli työssään. Varmasti piti kaikki kunnan  diabeetikot tiukassa otteessaan ja näin esti monen vakavan sairauden puhkeamisen.
 Sitten kunnassa puhalsi uudet tuulet. Tuli omahoitajajärjestelmä ja Ulla siirrettiin vastailemaan puhelimeen, latelemaan labra-arvoja, merkkaamaan lääkäriaikoja ja tekemään kaikenlaista pientä. Tuskin jäi aikaa paneutua syvällisesti kenenkään asioihin.  Siinä tuhlattiin valtava tietomäärä ja ennaltaehkäisyn resurssi. Diabetes kun hoitamattomana johtaa moniin vakaviin liitännäissairauksiin. Siinä on vaaravyöhykkeellä silmät, jalat, munuaiset, sydän, aivot.
Omalääkäri/hoitajajärjestelmä on hyvä ja suht toimivakin, mutta Ullan olisi kyllä pitänyt saada jatkaa diabeteshoitajan työtä.
Mutta tähän päivään. Oli olevinaan diabetesohjaustunti. Nuori hoitaja kysyi kyllä vointia, mutta erityisesti kiinnostui  merkkailemaan tietokoneelle paperilapusta omamittauksiani.
Kysyin liikuntareseptiä, kun aikaisemminkin olin sellaisen saanut. Tyttö kipitti johonkin käytävän perälle etsimään reseptiä, luki sitä kuin ei olisi ennen nähnyt. Oli muuten pudotettu puoleen ilmaiset ohjaukset. Aikaisemmin sai käydä kymmenen kertaa erityisliikuntaryhmässä, nyt vain viisi kertaa. Paperissa luki, että liput saa reseptiä vastaan liikuntatoimistosta. Kysyin, että missähän se nykyisin mahtaa sijaita, niin tyttö sanoi, ettei tiennyt ”kun en ole pakkakuntalaisia”. Enpä kostunut siitä ohjauksesta tuon taivaallista!
Olen sitä mieltä, että diabeetikkojen pitäisi päästä hienoon monitoimitaloomme ilmaiseksi. Liikunta kun on yksi hoidon kulmakivi ja me pullukat tarvitsemme siihen ihan erityistä kannustusta ja monipuolista tarjontaa. Eikä olisi pahitteeksi joku painonhallintaryhmäkään. Huomio, ihan kaikki diabeetikot eivät ole pullukoita, mutta kaikki tarvitsisivat  ravinto-ohjausta.
Toinen esimerkki. Kuin kysyin labravastauksia omahoitajalta niin tämä tiesi väärin "pitkän sokerin", sen, jossa näkyy sokeritaso pidemmältä ajalta, viitearvon. Lääkäri kuitenkin tiesi ja siitä pointsit! Nuori lääkäri oli muutenkin aidon tuntuisesti kiinnostunut elimistöni   häiriöitten tasapainottamisesta. Siitä kiitos.
Siis hoidon taso ainakin diabeteksen osalta on heikentynyt tässä kunnassa. Totisesti toivon, ettei tarvitse testata muitten sairauksien hoitoa. Siinä pelossa ilmoittauduin Diabetesliiton verkkokurssille. Saan nyt kuusi viikkoa kaikessa rauhassa tutkailla tapojani ja tottumuksiani, valittaa niistä ryhmässä ja kuunnella toisten valituksia ja kaiken lisäksi anonyyminä.  Oliko tästä hyötyä, selviää tulevaisuudessa. Itsellä ainakin on motivaatio korkealla. Elämä kun on niin makeaa, ei kun mukavaa.

Alla oleva kuva on verkkokurssin tämän päiväinen tehtävä. Siinä piti värittämällä lajitella ajankäyttöään. Mukavinta oli miettiä, minkä värinen on uni, työ, lepo, harrastukset. Väriterapiaa vissiin ja lapsihan on terve, kun se leikkii 😊

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti