Aina ja aina uudestaan. Palaan. Päätän. Vannon. Ei niin, ettäkö sillä olisi mitään merkitystä - paitsi minulle, mutta sehän se tärkeintä onkin, että edes itselleen on itsestään jokin merkitys. Puhun nyt tähän blogiin kirjoittamisesta. Vanhanaikaista, totta. Kun en kuitenkaan mitään podcastia ole ajatellut ryhtyä suoltamaan niin tyydyn tähän muinaistoimintaan. Koska maailmassa on paljon kaikenlaista puutaheinää, niin kyllä sinne yksi vaatimaton merkintä minultakin mahtuu.
Että mitäkö kuuluu? Kiitos kysymästä. Talvi meni - itseasiassa jo toinen talvi - teatterin parissa. Sitäpä ei ole ennen tullut kopaistuaakaan paitsi v. 1972 Pietarsaaren Näyttämöllä: " Tämä on Carrarin perhe Espanjassa 1939. Sisällissota on alkanut. Kenraali Francon johtamat joukot ovat hyökänneet tasavaltalaisia vastaan. Seuraa kolme veristä vuotta, jolloin Espanjan kansa taistelee vapautensa puolesta." ( Frederico Garcia Lorca). Esitin perheen tytärtä Manuelaa ja sitaattiteksti oli ensimmäinen repliikkini. On täytynyt jännittää 19-vuotiasta Railia kovasti, kun vieläkin muistan nuo sanat. Pari talvea on nyt mennyt Soisalo-opiston Senioriteatterissa ja tulipa sinne ystäväni Seijan kanssa väännettyä tekstintapainenkin. Taiteessa on voima esitettiin Taidekeskus Väinölän Naivistit-avajaisissa ja vielä pitää esittää 8.8. Taiteiden yössä. Taiteellisen ansion korvaa ryhmän hillitön ilo ja halu irrotella.
En ryhdy tässä tarkemmin esittelemään Olavi Paavolaista. Ottakaa selvää, jos kiinnostaa. Panu Rajalasta olen tehnyt merkinnän aiemminkin. Silloin oli kyse I.K.Inhan elämäkerrasta. Ei olisi uskonut, mikä merkitys oli minulle Panun kirjasta Tulisoihtu pimeään -Olavi Paavolaisen elämä. Tämä on kolmas Paavolais-elämäkerta siis mies kyllä tunnetaan. Olavi ei niinkään inspiroinut, mutta tietäen Rajalan tavan käsitellä asioita, kiinnostuin. Kirja onkin enemmän kirjallisuuden historiaa, kirjallisuustiedettä kuin juorukirja. Siinä ovat samoissa kansissa Tulenkantajat, Kiila ja sun muut kirjalliset poppoot. Tuttuja asioita, mutta nyt kiteytetty innostavaan muotoon. Kirja on myös pala Suomen sota-ajan historiaa sekä erilaisten ajattelijoiden ja taiteilijoiden mielenmyllerrystä aatteiden ja tankkien ristitulessa. Luettua tuli tunne, että pakko kirjoittaa itsekin. Ei sillä, että noin suuria osaisin kirjata, mutta jonkinlaista ajankuvaa voisi jättää. Kaivoin yhden vanhan jutun pitkästä, pitkästä aikaa ja pääsin tarinaan sisään. Jos se tarina taas karkaa niin menköön. Kun on kaksi kirjaa kirjoittanut niin ei se niin välttämätön ole se kolmas. Yönsisar oli kirja. Saaren Nainen juosten heitetty ihan vaan siitä pelosta, ettei jäisi ikuiseksi esikoiskirjailijaksi. Kolmas tulee jos tulee. Nyt kun ei ole pakkomiellettä julkaista, voi hyvillä mielen nauttia liikkeestä ja vapaudesta, sormien lennosta näppäimillä, ajan kulusta niin, että ruoka palaa uuniin.
