Ikävä Ulla Pailamoa

Viime keväänä alkoi väsyttää kummasti. Ensin syytin tiukkaa työ- ja opiskelutalvea, kirjan julkistamista ja kaikkea muuta stressin aihetta. Ajattelin kuitenkin, kun ei pariin vuoteen ole tutkittu mitään, että vilkaistaan peruslabrat. Ja olihan siellä sokerit koholla, lievästi kyllä, ei ihan diagnoosiin asti, mutta kuitenkin! Sain verensokerimittarin kotiin ja lääkityksen.
Ajattelin, että nyt sitten pääsen kunnon seurantaan niin kuin 15 vuotta sitten, kun sokerit poukkoilivat ensimmäisen kerran. Silloin kunnassa oli oikea diabeteshoitaja Ulla Pailamo. Ulla viettää tällä hetkellä ansaittuja eläkepäiviä. Voi miten lempeä, tietävä ja jämpti Ulla oli työssään. Varmasti piti kaikki kunnan  diabeetikot tiukassa otteessaan ja näin esti monen vakavan sairauden puhkeamisen.
 Sitten kunnassa puhalsi uudet tuulet. Tuli omahoitajajärjestelmä ja Ulla siirrettiin vastailemaan puhelimeen, latelemaan labra-arvoja, merkkaamaan lääkäriaikoja ja tekemään kaikenlaista pientä. Tuskin jäi aikaa paneutua syvällisesti kenenkään asioihin.  Siinä tuhlattiin valtava tietomäärä ja ennaltaehkäisyn resurssi. Diabetes kun hoitamattomana johtaa moniin vakaviin liitännäissairauksiin. Siinä on vaaravyöhykkeellä silmät, jalat, munuaiset, sydän, aivot.
Omalääkäri/hoitajajärjestelmä on hyvä ja suht toimivakin, mutta Ullan olisi kyllä pitänyt saada jatkaa diabeteshoitajan työtä.
Mutta tähän päivään. Oli olevinaan diabetesohjaustunti. Nuori hoitaja kysyi kyllä vointia, mutta erityisesti kiinnostui  merkkailemaan tietokoneelle paperilapusta omamittauksiani.
Kysyin liikuntareseptiä, kun aikaisemminkin olin sellaisen saanut. Tyttö kipitti johonkin käytävän perälle etsimään reseptiä, luki sitä kuin ei olisi ennen nähnyt. Oli muuten pudotettu puoleen ilmaiset ohjaukset. Aikaisemmin sai käydä kymmenen kertaa erityisliikuntaryhmässä, nyt vain viisi kertaa. Paperissa luki, että liput saa reseptiä vastaan liikuntatoimistosta. Kysyin, että missähän se nykyisin mahtaa sijaita, niin tyttö sanoi, ettei tiennyt ”kun en ole pakkakuntalaisia”. Enpä kostunut siitä ohjauksesta tuon taivaallista!
Olen sitä mieltä, että diabeetikkojen pitäisi päästä hienoon monitoimitaloomme ilmaiseksi. Liikunta kun on yksi hoidon kulmakivi ja me pullukat tarvitsemme siihen ihan erityistä kannustusta ja monipuolista tarjontaa. Eikä olisi pahitteeksi joku painonhallintaryhmäkään. Huomio, ihan kaikki diabeetikot eivät ole pullukoita, mutta kaikki tarvitsisivat  ravinto-ohjausta.
Toinen esimerkki. Kuin kysyin labravastauksia omahoitajalta niin tämä tiesi väärin "pitkän sokerin", sen, jossa näkyy sokeritaso pidemmältä ajalta, viitearvon. Lääkäri kuitenkin tiesi ja siitä pointsit! Nuori lääkäri oli muutenkin aidon tuntuisesti kiinnostunut elimistöni   häiriöitten tasapainottamisesta. Siitä kiitos.
Siis hoidon taso ainakin diabeteksen osalta on heikentynyt tässä kunnassa. Totisesti toivon, ettei tarvitse testata muitten sairauksien hoitoa. Siinä pelossa ilmoittauduin Diabetesliiton verkkokurssille. Saan nyt kuusi viikkoa kaikessa rauhassa tutkailla tapojani ja tottumuksiani, valittaa niistä ryhmässä ja kuunnella toisten valituksia ja kaiken lisäksi anonyyminä.  Oliko tästä hyötyä, selviää tulevaisuudessa. Itsellä ainakin on motivaatio korkealla. Elämä kun on niin makeaa, ei kun mukavaa.

Alla oleva kuva on verkkokurssin tämän päiväinen tehtävä. Siinä piti värittämällä lajitella ajankäyttöään. Mukavinta oli miettiä, minkä värinen on uni, työ, lepo, harrastukset. Väriterapiaa vissiin ja lapsihan on terve, kun se leikkii 😊

Facebook on liian ihana!

Kesän hupailut on takana ja edessä jämpti syksy.

Minun kaveripiirini facebookissa on  reilu sata naamaa. Ystäviä, sukulaisia, tovereita ja kavereita. Kuulun muutamaan tärkeään ja vähemmän tärkeään ryhmään. Ryhmissä tieto kulkee näppärästi ja voidaan pohtia asioita ajantasaisesti. Olen tykännyt useista kiinnostavista sivuista, joiden avulla kykenen seuraamaan minua kiinnostavia tapahtumia ja toimintoja, aukioloaikoja ja uusimpia tuulia. Tiedon tulva on rajaton.

Tästä kaikesta huolimatta tai paremminkin näistä syistä olen vakavasti päättänyt pitää sometaukoa. Eihän siitä tulee mitään, että kaikki aika menee nettiä selatessa. Kaveri heittää mielenkiintoisen linkin ja minä olen kohta sen linkin perässä ties missä ja hups, siinä tunti on lyhyt aika. Oletan kuitenkin, että mitään todellä järistyttävää ei pääse tapahtumaan tietämättäni, vaikka en somessa olisikaan. Jää vielä paljon tiedonlähteitä, eikä kaikkea edes tarvitse tietääkään.

Elinikäinen ystäväni on vakavasti sairas ja minä vaan heittelen leppoisia kuvia mustikkasankoista. Ei tunnu hyvältä. Otan vakavasti kohta alkavat kurssini. Haluan tarjota parhaan mahdollisen ohjauksen. Oma kirjoittaminen myös vaatii  keskittymistä. Siitä ei tule mitään, kun pitää vähän väliä kuikuilla naamakirjaa, että joko se taidemuseo tai teatteri on julkaissut syksyn ohjelmansa, entäs kaverin loma, miten meni ja saiko naapuri kaloja. Siis ei sinänsä mitään pahaa näissä, ei edes turhaa, mutta kyllä nyt pitää luopua tästä herkusta, vaikka jouluun asti näin aluksi.

Blogikirjoittamista aion lisätä niin, että tulisi yksi merkintä viikossa. Aiheita kyllä on ja tänne asiat jäävät paremmin talteen. Naamakirjan uumeniin hukkuu kaikki. On mukava vuosien päästä lueskella, että mitä sitä on tullut puuhattua ja mitkä asiat ovat herättäneet kiinnostusta. Lukijoita tietysti olisi mukava saada ja varsinkin kommentteja heiltä, teiltä. Tässä blogissa muuten taitaa olla seurantamahdollisuus, koska bloggeri ilmoittaa, että nytkin minulla on jokunen seuraaja. En kyllä näe, että keitä he ovat.

En halua eristäytyä, joten yhteydenpito varmasti säilyy, jos se jotenkin on olemassa. Joitakin päivityksiä kyllä tulee ikävä. Kukaan ei ole vielä kadonnut tyhjyyteen, vaikka ei somessa olisikaan. Se lohduttaa 😊

12.9.2017 Oli ihan kiva yritys, mutta hankaloitti sen verran elämää, että siellä ollaan taas :)

Vulpes vulpes

Lähelläni pyörii Kettumies. Tapasin hänet reilu kymmenen vuotta sitten järven jäällä. Emme ehkä koskaan olisi pysähtyneet, ellei saman ikäiset koiranpentumme olisi lähteneet kiertämään lähisaarta niin että niistä näkyi vain kaksi liikkuvaa pistettä. Pakkohan siinä oli olla, potkia jäätä, puhua niitä näitä säästä, jäästä. Siitä eteenpäin  ilmaantuivat usein tielle, ensin koira ja  sitä jo osasi odottaa, että kohta mies. Arkisista asioista mentiin syvemmälle niin kuin ystävyyden kehittyessä tapahtuu. Jossain vaiheessa, taisi jo koivu olla lehdessä, läheisyys alkoi olla niin vahvaa, että aloimme puhua itsestämme parina.
Mutta miksi Kettumies? Sitä ryhdyin miettimään, kun ystäväni Pia nimesi blogissaan kanssakulkijani Kettumieheksi. Ehkä Pia tavoitti alitajuisesti jotain oleellista.
Suomalaissa eläinsaduissa kettu on yleensä tarinoiden alkuun paneva voima. Viekas, ovela, varovainen, sukkela ja nokkela. Se tarkkailee tapahtumia etäänpää, ulkokehältä, saatta kadota näköpiiristä ja sitten ilmaantua ihan jostain muusta suunnasta paikalle kuin ei olisi poissa ollutkaan. Kauempaa sen on hyvä muodostaa kokonaiskuva ja tehdä itsenäisiä johtopäätöksiä. Yleensä tapahtumat päätyvät ketun toivomaan ratkaisuun.

Kettumies ja Koira metsässä

Faabeleiden lisäksi ketun on tehnyt tunnetuksi ranskalainen kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) maailman eniten myydyssä kirjassaan Pikku prinssi (1943, suom,1951).

Tässä lainauksia tästä iki-ihanasta kirjasta:

-  Hyvää päivää, sanoi kettu.

- Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.

-Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…

- Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

- Minä olen kettu, sanoi kettu.

- Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…

- En voi leikkiä kanssasi, kettu vastasi. Minua ei ole kesytetty.

- Ai, anteeksi, sanoi pikku prinssi. Mitä tarkoittaa ”kesytetty”?

- Se on aivan liian unohdettu käsite, sanoi kettu. Kesyttää on sama kuin ”solmia siteitä…”

- Solmia siteitä?

- Aivan niin, kettu sanoi, nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa…

-Alan ymmärtää, sanoi pikku prinssi. 

-Jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. 

 - Ole hyvä, kesytä minut! kettu sanoi.

- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.

- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…

Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

- Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pitemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni…

  ---
  - Jää hyvästi, hän sanoi.

- Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

- Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.

Jälkikirjoitus väärinkäsitysten oikaisemiseksi: hyvästejä ei olla heitetty :)

Saimit Sorsakoskella

Siitä on kohta kymmenen vuotta, kun aloitin luovan kirjoittamisen ryhmän ohjaamisen Leppävirralla. Enää en ohjaa ryhmää, mutta meistä muodostui pysyvä porukka, Saimit.
Virallisen kurssituksen loputtua huomasimme, että ryhmä on niin yhteen nivoutunut, ettei hajoaminen tule kysymykseen. Saimin nimipäivä oli jotenkin sopivasti kalenterissa siinä kohtaa, johon suunnittelimme kesätapahtumaa. Saima Harmajan lisäksi mieleen tuli Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. Siinä Saimi kellottaa pöpelikössä ja poutapilvet soutaa taivaalla.

Eero Järnefelt: Saimi kedolla

Ensimmäinen Saimi kedolla-tapahtuma järjestettiin Konnuksen kanavalla viisi vuotta sitten. Se oli ihan avoin tilaisuus ja paikalla oli parikymmentä osallistujaa. Osanottajat kirjoittivat Saimien tekemien  inspiroivien tehtävien avulla kukin omia juttujaan ja ne sitten purettiin.

Sen jälkeen Saimit ovat kokoontuneet enemmän tai vähemmän julkisesti. Tänä kesänä   Anja-Saimi kutsui meidät kotiinsa Sorsakoskelle. Sielläpä syntyikin varsinainen performanssi. Anja oli järjestänyt vintilleen valtavan määrän vaatteita, koruja, kenkiä ja kaikenlaista rekvisiittaa. Jokaisen piti pukeutua joksikin. 

Sitten ruokapöydässä Anja esitteli itsensä piiaksi, jolle oli jäänyt tämä Esterilän kartano, kun isäntäväki meni Pariisiin. Jokaisen piti ihan extempore siinä ruokapöydässä, oudot kamppeet päällä kehittää itselleen tilaisuuteen sopiva rooli. 

Oli siinä sekalainen seurakunta. Oli Niiskumuikkunen, Nuuskamuikkusen sisarpuoli, aikakoneella tullut tuohihattuun ja virsuihin pukeutunut savolainen alkuasukas suoraan kodasta, paronitar Wittenberg Saksasta sekä sekava joukko kartanon sukulaisia, vävyjä, tyttäriä, tätejä. Joukkoon oli eksynyt myös sanaton ja välillä jalaton mies.

Minä keksin olla Pariisista tullut Musta Venus, runoilija Baudelairen muusa. En muistanut siihen hätään B:n runoa ulkoa joten lausuin "mahtava peräsin ja pulleat purjeet".

Kuvan otti  Tuula Kumpulainen, joka ei siksi ole kuvassa.

Kartanon herkkuja a´la  Anja-piika

Kyllä ihmisen pitää leikkiäkin välillä ja Saimit sen osaa!

Herättäjäjuhlat

Kun olin pikkutyttö, kylä tyhjeni Herättäjäjuhlien aikaan. Meiltä ei menty. Ei sitä körttiläisyyttä voinut kuitenkaan välttää, eikä toki ollut tarpeenkaan. Seuroissa veisattiin ja kylän kuulu maallikkosaarnaaja Jussi Maliranta puhui. Seurathan oli koko kylän tapahtuma uskontoon tai aatteisiin katsomatta. Koulussa opeteltiin Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen… tarvittavin kiekauksin tietenkin. Moni muukin körttivirsi tuli tutuksi, vaikka ei niitä sillä nimellä kutsuttu, ne olivat virsiä vaan.

Suvussa kulki lisäksi pitkään luulo, että olemme suoraan ylenevässä polvessa Paavo Ruotsalaisen sukua. Serkkupojan sukututkimus paljasti, että ei olla, ei lähellekään, joka tulkoon tässäkin nyt ilmaistuksi. Paavon ainoa poika kuoli nuorena ja perheettömänä. Tämän opin vuosia sitten Aholansaaressa Viimeiset kiusaukset- oopperasta. Siinä Riitta huuteli järvelle Paaavoooo..tule saaareeeennn.

Eilen 8.7.2017 istuin Nilsiän Herättäjäjuhlien iltaseuroissa. Halusin kokea juhlien atmosfäärin. Voi kuulkaa, ei se niin spontaania ollut, mitä oletin. Olin lukenut körttien luovasta veisujen ja puheiden virrasta, että puhuja nousee yleisöstä ja yleisö vastaa puhujalle virrellä. Näin varmaan Paavo Ruotsalaisen aikaan, kun papit eivät suostuneet tulemaan seuroihin ja muutenkin hylkivät Paavoa. Eilen kuulin, että Paavo sai kirkollisen siunauksenkin vasta yleisön painostuksesta.   

 Eiliset  puhujat  oli valittu etukäteen ja näköjään virretkin. En kuullut, että kukaan seitsentuhantisesta yleisöstä olisi kiljahtanut virren numeron. Kyllä se numero tuli kovaäänisestä.  Puhujat olivat julkkiskörttejä ja sanat puhujiensa näköisiä. Ensin joku opettaja opetti, sitten joku elokuvaohjaaja yritti saada virnuilevan sävyn juttuunsa. Nilsiän oma poika Antti Heikkinen tuli puhujapönttöön suoraan teatterin lavalta ja esitti puheenvuoronsa näyttämötaiteellisesti hyvin. Lopuksi pari pappia saarnasi. Yhteistä kaikille puhujille oli kuitenkin kannustaminen mateluun Jumalan ja ihmisten edessä. Minä vaivainen oon mato matkamies maan…suomeksi minä en ole mitään. Onhan  nöyryys jossain tilanteessa ihan paikallaan, mutta ei mun luonteella eikä varsinkaan pysyvänä elämän asenteena. Kun liikaa nöyristelee, tulee paradoksaalisesti samalla ylentäneeksi itsensä. Näitä kiemurtelevia mummukoita on joutunut sietämään aikoinaan työn puolesta. Huh.

Minun uskoni on luonteeltaan mysteeristä, siis  aistillisuutta ja  salaisuuksia täynnä. Ei se muuta voisikaan olla tällaiselle evoluutioteoriaan uskovalle, ainaiselle epäilijälle. Sanon arvostetun filosofi Torsti Lehtisen sanoin: En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa.

Mistä körtit saavat isot pinnat on suvaitsevaisuus. Heille uskonydin on, että kaikki kelpaavat. Itseasiassa kristinuskon ydin myös. Tässä olisi opettelemista muillakin kirkoilla.

Olisin halunnut mennä vielä kirkkokonserttiin, mutta en voinut kävelyttää Sirua ja Jounia pitkin Muuruveden kirkonkylää, kun olivat jo Nilsiän kolunneet. Jounilla kun oli vain shortsit ja ilta alkoi viiletä.

Kotiseutumatkailua

  

Taiteilija Kaarina Kaikkonen ripustaa paitoja Iisalmen Raatihuoneen ulkoseinälle.

Päivä alkoi Iisalmesta, Kuutolankadulta, samalta, missä isä pikkupoikana juoksenteli, kasvoi, lähti sotaan ja maailmalle.  Vanhat talot on purettu ja uutta rakennettu, niin pitääkin. Tänä päivänä Miettis-Kalevin nuorin tytär vilkuttelee parvekkeelta samaisella kadulla.

Anneli, Jarmo ja Ossi.

 Matka jatkui Valkosen Pian ja Marian kanssa Sukevan tsasounan praasniekkaan. Sukeva on minulle hengellisen elämän alkukoti. Kun pikkutyttö viedään korvesta kirkkoon niin kyllä siinä aistit aukeaa. Jo junamatka Pyöreen pysäkilta suureen maailmaan, Sukevalle, oli elämys, saatikka sitten  lasimosaiikki kirkon katonrajassa ja rytmikäs körttilaulanta. Tästä kirkosta vieraannuin. Kun kyllästyin olemaan pakana, aloin pyöri toisen kansakirkon liepeillä ja pyörin edelleen.

Piispallista juhlavuutta. Metropoliitta Panteleimon, naapurin poika Vieremältä.

Maria ja Pia 

Takaisin Iisalmeen ja Raatihuoneelle. Siellä syötiin.
Tässä salissa ukkini Taavetti Miettinen istui tuoreen kaupungin kaupunginhallituksessa nuorsuomalaisten edustajana. Samaan aikaan toinen ukkini Antti Ruotsalainen  elätti suurta perhettään Ryönän sahan Ukonniemen torpassa Kiuruvedellä.  Molemmat ukit tunnettiin monipuolisina ja kekseliäinä, liikkuvina miehinä. Taavetti käväisi Amerikassa ja Anttikin oli sinne matkalla, mutta päättikin hoidella jonkin aikaa  Jokelan kartanossa rengin vakanssia ja palasi sitten takaisin Kiuruvedelle. Olisi tässä siis hyvät (tai pahat) prosentuaaliset mahdollisuudet olla jenkkityttö. Loppujen lopuksi synnyin Iisalmen Makkaralahdella.Yeah.

Iisalmen raatihuone sisältä....

Raatihuoneen ulkokuori sai tänään paitapeiton, kun taitelija Kaarina Kaikkonen toi kotikaupunkiinsa oman tavaramerkkinsä,  liehuvat paidat. Tässä taiteilijan  muita töitä http://kaarinakaikkonen.com/

... ja ulkoa. 

On juuria Iisalmessa, Sukevalla ja Kiuruvedellä, mutta syvimmällä ne ovat Lapinlahden mullassa. Joku tyyppi lähti 1700-luvulla Vehmersalmelta, Miettisten kantakylästä kohti pohjoista ja pysähtyi Lapinlahden Alapitkän Naarvanlahteen... mutta tämä on jo toinen tarina.

Lapinlahden taidemuseo

Kirsi Neuvonen: Karhuntalja 2015

Täällä tein omavaltaisia taidetulkintoja, mutta onneksi mukana oli hoksaavainen nuori, joka ymmärsi paremmin taiteilijan tarkoituksen. Toisin sanoen huomasi kokonaisen patsaan, joka oli mennä minulta kokonaan  ohi.

Maria oli muuten vähällä saada taulun seinälleen, mutta Pia  huomasi vähän ennen maksuhetkeä, että hinta tarkoittikin pelkkiä kehyksiä. Taulu on kyllä kaunis korttinakin.

Automatkan aikana järjesteltiin taistolaiset, revarit, kolmaslinjalaiset, kirveslinjalaiset, mikkihiirikerholaiset, SKP, vihreät, jopa demarit ja ay-liike paikoilleen. Käytiin jotkut vaalit uudelleen ja perustettiin Vasemmistoliitto. Taisi  siinä papitkin joutua ruotuun ja itseasiassa koko maailmankaikkeus.

Alkukesää

On laitettu kesäkukat, suunniteltu uutta kesäterassia, ihailtu rakentajien kätten jälkiä, ongittu kukkokaloja, jopa siivottu.

Huomenna pitää viedä kaksi suurta kassillista kirjallisuustieteellisiä julkaisuja kirjastoihin. Kun sain Rimmon-Kenonit ym.  kasseihin, tuli kyllä helpottunut olo, vaikka niitä kaikkia olin himoinnut omaksi. Paremmassa tallessa ne siellä kirjastossa ovat. Opiskelu on riemullista, mutta erityisesti irtautuminen siitä suorastaan nostaa pilviin. 

Siivosin Pömpelin ja karsin ainakin 30 turhaa kirjaa kierrätyspisteeseen. Toivottavasti ei mene aarteita ja toivottavasti joku löytää noista itselleen aarteen. Itse otin kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Juhani Ahon kootut. Olihan ne otettava, kun Jussi A on vähän niin kuin oman kylän poikia sieltä Iisalmi-Vieremä-akselilta siis ja asuupa muuan Valkosen perhe Juhani Ahontiellä Lapinlahdella. Kyllä Aho-opukset on hyllyssä oltava.

Yksi seinällinen kirjoja pitää riittää minulle. Tämä on tilakysymys. Sitä paitsi pienessä kirjastossa kirjat ovat intiimisti lähellä, sallivat hypistelyn. Niitä voi loitontaa ja lähentää oman mielialan mukaan. 

Tällä kertaa otin venäläiset klassikot omaan riviin, kun rakastuin talvella Raskolnikoviin. Haluan sellaista lisää ja venäläisiä ehkä tullaan käsittelemään perusteilla olevan Salonkilevottomien istunnoissa joskus.

Salonkilevottomista lisää myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa sen verran pitää raottaa, että kyseessä on ryhmä, joka ei tule ikinä hakemaan mitään avustuksia eikä apurahoja, ei häiritse Patentti- ja rekisterihallitusta ilmoituksilla, ei kumartele sinne eikä tänne. Ei haali tukka putkella mainetta eikä kunniaa, ei edes jäseniä ja kuolla kupsahtaa, kun on täyttänyt paikkansa maailmankaikkeudessa.

Siirsin kirjallisuusterapia- ja elämänkaarikirjat kesäksi vähän syrjään, lomalle. Runokirjat ja Pulkkiset ovat silmien tasolla, uskonnolliset vähän takavasemmalla, kuitenkin käden ulottuvilla. Novellit ja muutama dekkari ovat myös otettavissa. Katon rajassa on luettuja ja lukemattomia arvokirjoja, joita en ehkä tarvitse, mutta poiskaan ei voi heittää. Sieltä minulle hymyilee Tupakoiva kala ja Ruusun nimi, että joskohan joskus päästäisiin lähempään tuttavuuteen. Kenties.   Finlandia-voittajat pönöttävät ihan omassa lokerossaan.

Lasten kirjat ovat matalalla tietenkin. Osa niistä jo repaleisia, monen sukupolven kuluttamia. Rakkaimpia. ”Meidän kylässämme asuu Aino…”

Näin tänään, vaikka ei ole poissuljettu sekään ajatus, että joskus vuoraan koko kodin kirjoilla. Siihen loppuisi haaveilu ruusutapeteista.

Tässä merkinnässä on vielä mainittava, että viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 10 vuotta sielunkumppanin löytymisestä. Eipä olisi silloin uskonut, että tässä vielä taaperretaan samoja teitä.

Kaikesta tästä iloiten menen huomenna kotitsasounaan kuulemaan Akatistosta luomakunnalle. Teille muillekin toivottelen jokaiselle oman mieltymyksen mukaista, parasta kesää! 

Leppävirran tsasouna