Vapaus!

Poistatin nettisivuni.  Kiitos Anssi hienosta grafiikasta ja kaikesta tuesta näiden yhdeksän vuoden aikana, jota olen saanut. Jos tarvitsette hyvää graafista suunnittelua niin suosittelen ja jos luonto kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista Anssin kädenjälkeä täältä.

Vaikka sivu meni niin tämä blogialusta jäi. Koetan rohkaistua ottamaan tämänkin rennommin. En kuitenkaan niin rennosti kuin ystäväni Pia, joka jättää kirjoitusvirheitä blogitekstiin autenttisuutta lisäämään. Tähän en vielä kykene, vaan koetan oikolukea tekstin ennen kuin julkaisen.

 Itsekin odotan, että irtooko mitään ja saanko sisäisen kontrollin vaikenemaan.

En tarvitse nettisivua  enää, kun ei ole mitään tiedotettavaa. Alkaa nimittäin viimeinen kurssi vedellä viimeisiään. Päätöstä lopettamisesta kun en itse saanut aikaiseksi niin asiaan puuttui tietty episodi, josta ei tässä, ei ainakaan nyt, tämän enempää.  Ehkä jotain pientä kurssitusta tulee jatkossakin, mutta kyllä tämä nyt oli tässä. Täytän piakkoin 65v. ja eikös silloin pidä alkaa oleskelemaan entistä enemmän mukavuusalueellaan. Minullehan se taas on mitä milloinkin ja kestää suunnilleen kolme vuotta.  Kirjoittaminen ei kuulu tähän kategoriaan. Siinä ei tosin ollakaan pilvissä kuin ihan hetkittäin. Silleen sopivasti, että kiinnostus säilyy. Kerrankin, viimeinkin voi sanoa, että kirjoittaminen on nyt elämän päätehtävä. Siitäkin olen  onnellinen, että voin nyt häiriintymättä elää kirkkovuotta ja sehän meillä ortodokseilla on hyvin rikas.

Luin Juice Leskisen elämäkerran Risainen elämä. Tuttua.  Lähdetään liikkeelle Pohjois-Savon perämetsistä, innostutaan runoista ja rockista, koetetaan parantaa maailmaan ja lyödään päätä seinään. Näinhän se noin niinkuin lyhyesti meni minullakin. Juice nyt oli nero ja niinpä hänelle kävikin huonommin kuin tällaiselle keskinkertaiselle tallaajalle. Vai kävikö? Juice elää niin kuin klassikot, ikuisesti.
Ensi kesän Saimi kedolla- kirjallisuustapahtumaa ja kevään Sanastus-tapaamista varten luvun alla on Saima Harmaja. On vähän haasteellista kyllä ottaa Juice ja Saima peräkkäin käsittelyyn, mutta toisaalta, sama tuska näitä tuntuu kalvavan.

Elämä on tarinan arvoinen

Sieppari on Elävien Runoilijoiden Seuran julkaisema kulttuurilehti. Viime numeron teema oli elämäkerta ja muistelmat. Minultakin pyydettiin lehteen artikkelia. Tallennan julkaistun kirjoituksen myös tähän blogiin, vähän lyhennettynä kylläkin.

Kirjotin siis näin: 

Lukevana ja kirjoittavana ihmisenä tarinat ovat aina kiinnostaneet. Kirjallisuusterapiakoulutuksen, luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden opintojen myötä rohkaistuin ohjaamaan elämäkertakirjoittajia erilaisten koulutusinstituutioitten ja yhteisöjen kautta.

Omaa elämääni olen läpikäynyt Valamon opiston kurssilla joskus viime vuosituhannella. Näihin lähes kymmeneen vuoteen, joina olen tätä toimintaa harjoittanut ei sisälly yhtään samanlaista vuotta. Toki kurssilaiset ovat kaikki erilaisia, mutta myös ohjaustapani ja välineeni ovat muuttuneet ja kehittyneet. Työ tekijäänsä opettaa.

Rakenteellisesti kurssini rakentuu Pepi Reinikaisen kehittämään Elämänkaarikirjottamisen malliin. Tästä mallista erityisesti pidetty on ollut se, että koko tarina aloitetaan isovanhempien ja omien vanhempien tarinasta. Kurssin aikana rakennetaan kokonainen sukupuu juurineen päivineen. Terapeuttisen sukupuun tarkastelussa pohditaan, mitä sukupolvien välisiä ketjuja kannattaa vahvistaa ja mitä katkoa. Kannammehan mukanamme tapoja, tottumuksia ja arvoja yli sukupolvisuuden. Näiden asioiden tietoiseksi tekeminen lisää, jos mikä, itsetuntemusta ja ymmärrystä omaa ja suvun käyttäytymistä kohtaan. Jo mummoni itki jokaista perhosta…Jo mummoni opetti kortinpeluun…Meidän suvussa lakaistiin pahat asiat maton alle…Esimerkkejä on lukemattomia. Tässä vaiheessa pohditaan myös sitä, millaisen jäljen itse jätän omaan elinpiiriini.  On tärkeää verrata oman elämänsä kulkua myös yhteiskunnan historiaan. Kuinka moneen on vaikuttanut sota, maaseudun rakennemuutos, yleislakko jne. Elämän tapahtumien tutkimista ja raamittaa kehityspsykologian perustuntemus. On helpottavaa huomata, että en olekaan ainoa maailmassa, jolla vielä 35-vuotiaana alkoi uusi iso inventaario- vaihe. Carl Jung korostaa tätä ikää merkittävänä elämän paaluna. Tieto, että ihmisenä olemisen kehitys jatkuu aina hautaan, antaa runsaasti uutta potkua arkeen. Vaikkapa katkeruudesta vapautuminen saattaa yllättäen avata oven ihmisarvoiseen vanhuuteen. Se oivallus, ettet koskaan ole valmis, tekee elämästä kiinnostavan.

Kurssilla voi käydä elämäänsä läpi joko seitsemän vuoden jaksoissa tai teemoittain. Kirjoittajalla on vapaus valita oma lähestymistapansa kuin myös kirjoittamistyylinsä. Tärkeintä on löytää sopiva ja itselle ominainen muoto. Kirjoittaa voi satoja liuskoja tai kuitata elämä pienellä runolla. Joka tapauksessa tavoitteena on nostaa tarinat elämää kantavaksi voimaksi.Kirjoitusprosessi ei ole välttämättä helppo. Eteen saattaa tulla kaikenlaista, mutta se kannattaa. Eletty elämä saa merkityksen usein vasta jälkikäteen ja vasta kirjoittaessa se saa muodon. Yllättäen muistoissa on myös informaatiota tähän päivään ja tulevaan.

Kurssillani ei jaeta omia kirjoituksia toisten luettavaksi. Ainoastaan minä luen ne. Kuljen tukena vaikeitten ojien yli. Koetan auttaa näkemään jotkut roskat kultana. Koska viitekehykseni on sairaanhoitajuus, olen prosessissa enemmän kansakulkija kuin terapeutti tai opettaja. Kahdenkeskinen kommunikointi tapahtuu sähköpostin kautta. Kahden viikon välein tapahtuvien lähitapaamisten merkittävyys perustuu kirjallisuusterapian kolmeen kulmakiveen; osallistujan, ryhmän ja koulutetun kirjallisuusterapiaohjaajan väliseen vuorovaikutukseen. Lähitapaamisissa jaetaan kirjoittamiskokemus, ei niinkään salaisuuksia. Tapaamissa palaudutaan edellisen tehtävän esiin nostamista ajatuksista ja käydään läpi avustavia kysymyksiä seuraavaa kirjoitusjaksoa varten. Antoisinta lähitapaamisissa on muistia avaavat erilaiset luovuusharjoitukset. Näiden tehtävien avulla osallistuja oppii luottamaan omaan ääneen, opettelee olemaan Minä itse. Kaikki tehtävät palvelevat asian ydintä eli omaa kirjoitusprosessia. Yhdessä olo tarjoaa myös suvannon tämän päivän haasteisiin.

Kun toimintaan liitetään vahva kannustus luovuuteen ja rohkeaan irrotteluun, saattaa oheistuotteena syntyä mitä loistavinta proosaa, runoa, draamaa. Sitähän elämä on.

Runoharjoite

Olen tönkkösuolattu. Sormet turvoksissa. Nilkat jäykkänä.

Tehty virhe peittää ilon, hämärtää näön. Sameuttaa pään.

Pysäyttää suolapatsaaksi vaimorukan.

Potkaise pois se hikinen peitto. Lyttää nurkkaan ja tallo lattiaan. Mutta kun ei se sillä katoa. Tarttuu vaan aina enemmän ihoon, jalan pohjiin, varpaitten väliin.

Ainoa lohtu. Eilen kaikki oli toisin.

Tarvitaan vain yksi pieni virhe ja kärsimyksen jalo malja on taas juotavissa. Koska tulee se suurin, se suurin, koska tulee se suurin se suurin.

Nyt ei lietsota pahoja henkiä enempää.

Yksi jo vilahti, onneksi meni, jätti jälkeensä minkä halusi.

Hieraisi möykyn sydänalaan. Sitä tässä sulatellaan.

Kärsimystä on kahdenlaista. Toisen tai itsesi aiheuttamaa.

Väärin kohdeltu saa sentään marttyyrin kruunun päähänsä. Eihän se paljon lämmitä, mutta koriste kuitenkin.

Itse töpännyt on avopäin ja alasti. Siinähän seisot.

Ja tämä on vielä pientä. Turhaa marinaa.

Näe oikea kärsimys, oikea nälkä ja turvotus, oikea tappo.

Tule sitten itkemään pienen elämäsi pientä kolhua.

Et ymmärrä runouttani. Kehoitat suuntautumaan muualle. 

Minäpä kerron, mihin itse voit suuntautua. Ovi on tuossa.

Ei sentään. 

Minkäs voit, jos syvyyttä ei ole.

Ei siitä rangaista, että lilluu haaleassa pintavedessä.

Uskosta

Usko on äärimmäisen henkilökohtainen asia. On silti ollut jo jonkin aikaa mietinnässä kirjoittaa muutama sana tästäkin itseäni koskettavasta asiasta. Tarkoitus ei ole käännyttää ketään, kun ei minuakaan kukaan maallinen olento käännyttänyt. Jotenkin vaan  pyörähdin.

Minä, Sergei ja Hermanni

Kaikki alkoi, kun kyllästyin olemaan pakana ja  aloin salaa mietiskellä Jumalaa. Salaa, koska elin vahvasti sellaisessa perheessä ja yhteisössä, joissa tämä teema ei ollut mitenkään relevantti. Mitään äkkikirkastumista ei tapahtunut. Jotenkin vaan alkoi tuntua, ettei kyennyt enää  omin voimin olemaan tarpeeksi oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kaikkea sitä, millaiseksi ihmisyyden mielsin.  Eniten onnistuin rikkomaan itseäni ja tietenkin siinä sivussa lähipiiriäni. Mummo ja opettajat tekivät tutuksi Jumalan, joka kyttäsi joka nurkassa, arvosteli ja rankaisi, luki jopa ajatukset. Oli helpotus  kieltää tällainen olio ja heittäytyä muitten mukana  naureskelemaan. Lapsuudesta jäi kuitenkin itämään ajatus, että jos on sittenkin olemassa jokin näkymätön voima. Jäi myös tapa hädän hetkellä ristiä kädet.

Tällä viisaudella, jossa nyt elän, näen Jumalan energiana, joka on läsnä kaikessa ja pitää yllä koko olemassaoloa. Siis filosofian ydinkysymykseen, kumpi oli ensin, henki vai aine, vastaan, että henki. Kyllä se ensimmäinen bakteeri, joka veden ja valon vaikutuksesta syntyi, tarvitsi energiaa liikkuakseen ja lisääntyäkseen. Ei vesikään liikahda ilman energiaa. Sairaanhoitajakoulutuksen kemian ja fysiikan tunnilla tämä energiakysymys avautui aika hyvin.  Kiitos myös ravitsemusopin opettajalle, joka tikusta tätä väänsi. Kutsun siis  energiaa Jumalaksi. Tämä jumalenergia on läsnä siis kaikkialla, jokaisen solun sisällä, ulkona ja pinnalla. Se on niin universaali ja ääretön, ettei sitä oikein pysty edes tajuamaan. En ole teologiassa niin pitkällä, että kykenisin analysoimaan sitä, kuinka Jumalan sana tuli tietoomme. Katsonkin, että sisältö on tärkein. Se, mitä meiltä ihmisinä vaaditaan ihmisinä.

Arvostettu hengellinen johtaja, englantilainen piispa Kallistos Ware avaa kirjassaan Ortodoksinen tie  hengellisyyden polkua puhumalla ensiksikin hyveitten harjoittamisesta. Et voi tehdä hyviä tekoja ilman tietoisuuttaa oikeasta ja väärästä, velvollisuudentunnosta. Olemme vastuussa lähimmäisistämme.  Tässä kristinusko ja marxilainen maailmankatsomus kohtaavat. Marxilaisuuden painopiste on yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, kristinuskossa enemmän ehkä henkilökohtaisissa toimissa, joita niitäkin toki voidaan suorittaa yhteisöllisesti. Onhan se toki tehokkaampaakin yhdessä ja joukkovoimalla kuin omissa pikkupiireissämme.  Joka tapauksessa molemmat edellyttävät aktiivista elämää oman itsemme ulkopuolella. Luonnon ja Jumalan mietiskely lasketaan myös hengellisen tien maamerkkeihin.  Luonto kertoo meille niin paljon kuin sitä kykenemme lukemaan. Tietoisina olentoina olemme siitä vastuussa. Ikävä kyllä, sen suurimmat viholliset myös. Jumalan mietiskely ainakin omalla kohdallani on kausiluontoista. Joskus sitä on enemmän hengellinen, joskus vähemmän. Sisäiseen pohdintaan paasto antaa hyvät raamit. Tässä ei nyt puhuta niinkään ruokapaastosta, vaan ajasta, jossa koetetaan kiinnittää huomiota omaan sisäiseen maailmaan.  Joskus on todella hyvä pysähtyä,  hidastaa omaa oravanpyöräänsä.  Paasto on minulle myös protesti nykyajan kulutusyhteiskuntaa vastaan.

Menin Valamon opistoon elämäkertakirjoittamisen kurssille 1999. Kun kurssi oli ohi, tiesin, että minun tehtäväni on kirjoittaa ja aloin suuntautua siihen suuntaan. Opiskelin kirjoittamista ja kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, kuten kirjallisuusterapiaa. Lueskelin ortodoksista kirjallisuutta. Todella jäyhää ja vaikeaselkoista se oli. Kävin kirkossa silloin tällöin, pääasiassa Valamossa, jonka lyhytkursseja olen käynyt monta. Olen myös koulutettu luostariopas.  Kirkossa oli aluksi parasta, että sai olla ihan rauhassa omien ajatustensa kanssa ja esteetikko kun olen, myös ympäristö viehätti.  Liityin kirkkoon vähän liian suurella rytinällä 2002. Ovet eivät olleet auki eikä sydämeni. Tarvitsin ne pari yksinäistä vuotta, jota siitä seurasi. Olin yksin kotona ja yksin  kirkossa. Otin etäisyyttä, mutta menin kuitenkin naapuriseurakunnan opetettavien kerhoon vähän sillä mielellä, että minähän katson tämän ihan pohjia myöten. Kiitos isä Timo Hirvosen, liityin takaisin kirkkoon ja aloitin alusta.  Tämä meni vähän kuin Leninin opeilla, että kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Uskoni ei ole juurikaan vahvempi tai heikompi kuin ennenkään, mutta aina, kun epätoivo valtaa, muistan kunnioitetun filosofi Torsti lehtisen sanat:  En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa ja minua hymyilyttää. Ortodoksien jumalanpalveluselämän vahvuus on sen samankaltaisuus aina ja kaikkialla. Menit sitten kirkkoon Kreikassa, Virossa tai Leppävirralla, kaava on kutakuinkin sama ja tiedät, mitä siinä tapahtuu. Vähitellen minunkin seisominen on muuttunut tietoiseksi osallistumiseksi yhteiseen rukoukseen. Enää ei tarvitse kiinnittää huomiota ulkoisiin seikkoihin kuten ristinmerkin tekemiseen, polvistumiseen, liikahteluun. On tilaa rukoukselle. Toki ajatus karkaa välillä, riippuen tilanteesta ja mielenalasta, mutta sitä on tullut itselleen armollisemmaksi tässäkin suhteessa, eikä vaadi itseltään enempää kuin mihin kyvyt riittävät. Uskomme, että Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Siksi kaikki toiminta niin kirkossa kuin täällä maailmassakin, on suoraan verrannollinen siihen, mitä itse tahdot tehdä.

Kirkkoa sanotaan sielun sairaalaksi ja sitä se todella on. Jos ei aivan ehjänä niin ainakin jonkin verran parantuneena sieltä lähtee. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti ja sen oivaltaminen onkin tässä tietotoyhteiskunnassa elävälle todellinen haaste. Intuition kuuleminen vaatii todella opettelua, mutta siihenkin, luulisin, harjaantuu pikkuhiljaa.

Tärkein ohje, minkä olen saanut tällä kirkkotiellä on tämä: Se hetki, jonka juuri tällä hetkellä sivuutat, se ihminen, jonka kohtaat juuri tässä ja nyt, se tehtävä, jota juuri nyt olet suorittamassa – nämä ovat elämäsi tärkeimmät asiat. ( Kallistos Ware: Ortodoksinen tie s. 188)

Tapahtui lauantaina Lapinlahdella

Aluksi. Halosen taiteilijasukuun kuuluvalla kuvataiteilija   Seppo Väänäsellä on Lapinlahden Taidemuseo Eemilissä   Hiljaiset virrat-näyttely. Tauluja voi katsella tästä Näyttely oli ehjä kokonaisuus, mutta miten minulle tuli jotenkin kylmä. Tunne ei johtunut talvimaisemista, vaan kylmyys henkäisi näyttelysalissa jo ennen kuin olin nähnyt yhtäkään taulua. Yhden nimi olikin Jätetty. Taide voi vaikuttaa näinkin.

Näyttelyn jälkeen onneksi istahdin Pasimusic- tapahtumaan kuuluvaan Kaikkiin neljään tulleen - konserttiin. Enpä ole tämänkään taiteenlajin ylin asiantuntija, mutta käyn silloin tällöin istumassa kamarikonsertissa. En erota pimpparautaa, että soiko se oikein vai ei, mutta sanaton musiikki antaa tilaa olla itsensä kanssa. Ei voi puhua, ei liikkua, ei räplätä kännykkää eikä piirrellä.  Tunnelmaa voi verrata jumalanpalvelukseen sillä erotuksella, että kirkossa on voimakas rukouksen elementti läsnä. Lauantain huilu-runokonsertti oli rauhoittava kokemus. Nuori huilisti Johanna Kärkkäinen soitti ja luki välillä omia runojaan kirjastaan Kädet lokakuun harmaat. Pasi Lyytikäinen oli säveltänyt teoksen Edith Södergranin runoihin, mutta hyvin sopi myös Johannan runoihin ne sävelet. Sopraano Tuuli Lindeberg oli myös taitava, mutta ei sillä tavalla sävähdyttävä kuin huilisti. Että voikin yhdestä soittimesta lähteä niin monenlaista ääntä ja tunnetta!

Pulkkisseuran vuoden päätapahtuma Romaanihenkilön kuolema-seminaari oli osa Pasimusic-festivaalia. Tilaisuuden oli suunnitellut ja organisoinut rahoitusta myöten seuran kantava voima kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Kirjallisuustilaisuus oli laadukas, kiitos asiantuntevan paneelin ja keskustelevan yleisön.
Yksi panelisteista onkin jo kirjoittanut blogin tapahtumasta. Pieni tarkennus Penan blogiin: ajatuksen kirjailijaresidenssistä lausui ensimmäinen tutkija Terhi Utriainen. Pasi Lyytikäinen kannatti lämpimästi ajatusta ja uskon, että nyt on sellaiset voimat liikkeellä, että Lapinlahdella on ennemmin tai myöhemmin kirjailijaresidenssi. Paras paikka olisi tietenkin Matti Pulkkisen koti ja kirjailija Liisa Laukkarisenkin aikaisemmin asuttama Runo-Raitala, mutta sen saamiseen lienee liian monta mutkaa matkassa.
Kun en saanut tilaisuudessa sanotuksi niin kiitän tässä (vaatimattomassa) yhteydessä Pasi Lyytikäistä hyvin alkaneesta yhteistyöstä.  Pitkälti tämän yhteistyön ansioista jopa Lapinlahti on herännyt noteeraamaan Matti Pulkkista.  Kävihän niin, että kun seura muutama vuosi sitten perustettiin niin pitäjälehti Matti ja Liisa oli varmaan ainut aviisi valtakunnassa, joka ei noteerannut seuran perustamista. Muuten olemme saaneet ihan mukavasti näkyvyyttä.  Lauantainen oli harvinainen kirjallisuustapahtuma siinä mielessä, että enemmistö osallistujista oli miehiä ja koko yleisö innostunutta. Hienoa, että Lapinlahti on nyt liikkeellä!

Kolme kirjaa

 Vietimme männä viikonlopun Lapinlahdella  ystäväperheen kotona  eläintenhoitajina. Viisi eläintä on eri asia kuin yksi ja 10.000 kirjaa on eri asia kuin 1000. Jouni keskittyi eläinten viihdyttämiseen ja minä olin kuin karkkikaupassa Pian hyllyköiden äärellä. Olin jo pyytänyt Piaa varaamaan näkysälle Teppo Kulmalaa, joista minulla viimeisin eli viides Radio Tuupovaara oli lukematta. Se oli tuttu Teppoa, syvää pohdintaa. Kakkosesta olen jo kirjoittanutkin.  http://railimiettinen.blogspot.fi/2016/07/. Vähän tuntuu, että ansioistaan huolimatta viitonen saisi jäädä viimeiseksi, alkavat toistaan itseään. Varsinkin kirjailijuuden tuska ja itsensä aliarvioimen on tullut jo selväksi,  mutta jos yhteinen kustantajamme Kirjokannen Jussi Virratvuori katsoo tarpeelliseksi tallentaa jälkipolville lisää Tepon ajatuksia niin tokitoki.

Toisena kirjana luin Matti Mäkelän esseekokoelman Ihmisen olosijat (WSOY 2013). Matti Mäkelähän tunnetaan ennen kaikkea kirjastaan Kaksi vaimoa ja muita kertomuksia, jossa kirjassa hän läimii Suvi Aholan sanoin meitä naisia märällä rätillä. Luin sen kohukirjan aikoinaan ja kyllä siitä tuli vähän epämukava olo, varsinkin henkilön haaveesta lähteä ostamaan neitsyttä lähi-idästa. Päätarinassa mies kipuilee kahden vaimon loukussa. Mäkelä on kirjoittanut myös sadomasokistisen rakkausromaanin. Oli nämä provokaatioita tai ei, en ole ajatellut lukea sitä. Mäkelä tuli valittua hyllystä lähinnä siksi, kun hän viime keväänä ilmestyi Matti Pulkkisen seuran vuosikokoukseen Nurmekseen. Esittelykierroksen jälkeen minä vielä möläytin, että ihan katsoinkin, että onpas Matti Mäkelän näköinen mies. Kyllä hävetti jälkeenpäin. Pia sentään tyytyi piirtelemään lehtiöönsä muina naisina.  Kirjailija käyttäytyi sivistyneesti ja hillitysti. Ei rönöttänyt sovinistisesti eikä ottanut hankalasti tilaa itselleen niin kuin, olen kuullut, joillakin julkkiskirjalijoilla on tapana. Kun luin Ihmisen olosijat, melkein annoin Mäkelälle anteeksi Kaksi vaimoa- jutut. Esseekokoelma tarkastelee maailmaa erilaisissa istuma-asennoissa. Ajetaan polkupyörällä, kyykötetään takan ääressä, ja niin poispäin. Mielenkiintoisimmassa esseessä Mäkelä heittää ajatuksen, lähinnä päättäjiin päin, että lakkaako ihminen olemasta, jos hän ei ole minkään palvelurakenteen ulottuvilla. Kiinnostava ajatus, noin ihan abstraktilla tasolla sellainen, että voiko kukaan olla mitenkään olemassa ilman palveluja! Mäkelä  kritisoi oikeutetusti sitä, että vaikka asuinmaaseudun ihmisistä on 10-kertainen määrä on muita kuin maanviljelijöitä, niin kuitenkin kaikki maaseudulle ohjatut eu-rahat menevät maanviljelyn tukemiseen. Rahaa tulisi ohjata kylien kehittämiseen, tieverkostoon, pienyrittäjyyden vahvistamiseen ja muuhun sellaiseen toimintaan, joka mahdollistaisi kyläyhteisöjen elinvoimaisuuden ja monimuotisuuden. Maalla pitää saada asua muitakin kuin maanviljelijöitä. Toivottavasti Matti Mäkelä keskittyy jatkossakin pohtimaan maailmanmenoa muusta kuin seksuaalisesta perspektiivistä.

Kolmas kirja oli Pauliiina Kainulaisen Missä sielu lepää Kirjapaja 2010.Kirjassa pohditaan paikkoja, jossa voi kohdata Pyhän ja kyllä;  luonnossa,  löylyssä ja kirkossa, juuri siellä sen voi kohdata, siellä sielu lepää. Kainulainen puhuu myös eroottisuudesta pyhän kohtaamispaikkana ja Magdalan Marian aistillisesta viisaudesta.Pyhyyden ja mystiikan kaipuuseen oikein sopiva kirja!

Siru tutkii, että onko kukaan uskaltanut lirauttaa Olavi Lanun veistoksen juurelle.

Kalevalasta tähtimerkkeihin

.

Tiina Piilolaan törmäsin viime talven kirjallisuuden opintojen Taideinstituutiot-luentosarjassa, jossa Piilola valotti väitöskirja-aihettaan "Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita". Aino nousee Piilolan väitöskirjan päähenkilöksi. Ainohan oli se Joukahaisen sisar, joka mieluummin hukuttautui kuin menee vanhalle miehelle. Vedessä Aino muuttuu vedenneito Vellamoksi. Kun Väinämöinen alkaa soittaa hauenleukaluusta tehtyä kannelta, soitto lumoaa kaikki.

Riemu riemulle remahti/tuntui soitto soitannalle,/Laulu laululle tehosi;/helähteli hauen hammas/Kalan pursto purkaeli/Ulvosi upehen jouhet,/Jouhen ratsun raikkuhivat.

heräsi susiki suolta,/

Nousi karhu kankahalta jne

Näyte on Kalevalan 41. runosta, jossa Väinämöinen soittaa hauen leukaluusta tehtyä kannelta.

Piilola kuulee kanteleessa Ainon äänen veden takaa. Eli soitannassa ei ole kyse yksin Väinämöisen soittotaidosta vaan itse soittimesta, jossa Aino jatkaa elämää, vieläpä huumaavana taikamusiikkina. Toisin sanoen se onkin Aino, nainen, joka herättää suetkin suolta.
Tiina Piilola osoittaa väitöskirjallaan, että meidän on lupa pöllytellä kansalliseeposta jopa akateemisen maailman luvalla. Hän avaa näin juhlavuoden kunniaksi varsinaisen aarrearkun toistenkin tutkia. Riemullista!

Tätä väitöskirjataustaa vasten oli mielenkiintoista lukea Tiinan Piilolan romaania Tähtimerkit. Kustantamo (S&S 2016). Se tarttui käteen kirjastosta nimenomaan tekijänimen ansioista.
Tähtimerkit on Piilolan kolmas romaani. Kirja kertoo kaikenlaisiin hörhöuskomuksiin ihastuneesta Emmasta. On uudelleensyntymää, henkistä astrologiaa, Pyhän äiti Marian valoa. Kaija Juurikkala näkee Emman jaloissa maahisia. Siinä sivussa, kun Emma juoksee näissä sessioissa, hän väkertää väitöskirjaa Kalevalan naisista. Kirjasta ei oikein saa selvää, että ironisoiko se huuhaa-uskomuksia, haluaako varoittaa niistä vai epäileekö, että niissä sittenkin on jotain perää. Kirjassa käy niin, että kun Emma tulkitsee väärin miehensä taivaanmerkit, on se vähällä johtaa avioeroon. Mies alkaa elää Emman silmissä ihan outoa elämää ”kun tähdet sen kertovat”. Juonen kulussa sivutaan monia avioliiton ongelmia, mustasukkaisuutta, seksiongelmia, kohtaamattomuutta. Kaikesta selvitään, mutta jotenkin liian helposti ja kevyesti. Viihdekirjamaisesti.
Piilolan kieli on siistiä ja rikasta, jolla olisi saanut aikaiseksi tiiviimpääkin tarinankerrontaa. Lukemisen tekee hankalaksi, jos myös kiintoisaksi tapahtumien poukkoilevaisuus. Välillä mennään oikeaoppista viihdelinjaa ja jo seuraavassa kappaleessa paneudutaan akateemiseen maailmaan. Lukija jää epävarmuuden tilaan, että mitä hittoa tämä oikein on.
Ehkä näkökulma on tietoinen, jonkinlaista tiedon yöpuolen esiintuomista kansanomaisesti. Joka tapauksessa ennakkoluuloton lähestymistapa Piilolalla on sekä kirjallisuusgenreisiin kuin myös tieteeseen.