Metsän hohtava pensas hukassa

Paperit lentelee ja kello käy, tassutan pitkin huushollia ja kaivan joka kolon. Löytyy jos mitä tärkeää kuten muistitikun kadonnut pää, rutistunut dispositioluonnos, tuolijumppaohje, saunalahden lasku, lasten joululevy, koiran rekisteritodistus, rannekello. Siinä ne kaikki ovat olleet – ei hukassa, vaan tässä pikku offisepömpelissä ihan käden ulottuvilla.
Mutta missä on metsän hohtava pensas? Kohta on lähdettävä, nyt jostain pikaisesti varasuunnitelma! Tulee taas kumottua yksi luovuusteoria, jonka mukaan joutilaisuus on luovuuden ehto. Kuka on luovempi kuin hätäp:t housuissa juoksenteleva opettaja, jolla ei ole mitään valmista ja tunti alkaa vartin päästä, jossa ajassa pitää ajaa vielä 15 km valtatietä lumisateessa, todennäköisesti rekan perässä.
Musiikkia! Ahmaisen kourallisen cd-levyjä. Puron solina? Ei, se kusettaa. Valaitten ääntelyä? Ei. Kamalaa vonkumista. Ortodoksista kirkkomusiikkia? Ei, liian mahtipontista. Pakon edessä valitsen Bethovenin Fyr Elise. Puolen minuutin kuuntelulla huomaan, miten suloisesti sävelet siinä pompahtelevat kuin vesipisarat tyynen lammen pintaan. Jos tässä tilassa tulee mieleen mitään tyyntä, valinta on varmasti hyvä. Siis mankka pussiin ja menoksi. Myöhästyn ja selitän syyksi kadonneen pensaan.
Kun avaan luokassa kansion ja nostan läsnäololistaa, niin mitä helvataa: listan alla lepää Metsän hohtava pensas! Tuijotan sitä äärettömän epäuskoisena ja huokailen ääneen, ällöttävän pateettisesti. Päätän kuitenkin soittaa Elisen, kun tuli mankkakin raahattua paikalle. Pensaan kätken hellästi papereista alimmaksi. Odottakoon siellä tallessa hetkeä, jolloin luen tämän meditatiivisen tekstin taas jossakin jollekin inspiraation lähteeksi.
Tarinan opetus: jos metsän valo sammuu, voi kyllä eksyä, mutta saattaa päästä käsiksi outoihin ja tarpeellisiin uusiin löytöihin – ja kuinka ihanaa on löytää hukatuksi luullut!

Makeannälkää

Kun vaatehyllyt tursuaa sittenkun-kamppeita eikä sovituskopin peilin ääriviivat riitä näyttämään kuvaa, alkaa tuskainen tammikuu.
Ei pullaa ei piparia, ei karkkia ei korppua. Jäätelökaukalolla suu nappasee ja valuttaa vettä. Kaurapuuro kattilassa pulppuaa voisilmän kaipuuta ja keitettyä muna takertuu kittinä kitalakeen.
Ei tätä ilman elämännälkää kestäsi!

Joulun lapsi

On miniän synnyttämisen aika. Niin lähtevät he kotoaan kauas Cupijon kaupunkiin, koska heillä ei ole omaa synnytysosastoa. Se lopetettiin vähäisen käyttöasteen takia. Saa syntyä lapsi keskelle piuhojen ja vempainten ympärillään tietäjiä ja viisaita yliopistomiehiä.
Jos ei saa syntyä omassa kotikaupungissaan niin kuolemakaan siellä ei ole enää varmaa, koska saattaa olla, ettei ole kohta koko kaupunkiakaan. Paperikoneet on sammutettu metsien keskellä, että sellaista viisautta.
Mutta olkoonpa ja eläköönpä lapsi missä tahansa, tehköön sen kanssakulkijoistaan huolehtien, itseensä uskoen ja unelmiaan seuraten. Rauhantahtoisesti.

HOITOTAHTO

Yritin tehdä hoitotahtoa, mutta alkoi ahdistaa.
Pitääkö minun nyt, tässä kolmannen iän kynnyksellä, kun elämää saattaa olla vielä vuosikymmeniä edessä, ryhtyä miettimään kuolemaa(ni).

Olen kokenut kaksi epäreilua kuolemaa: isän kuoli 62-vuotiaana ja ystävä 52-vuotiaana. Jäi kesken kaksi tärkeää elämää.
En ole vieläkään tottunut tekemään päätöksiä ilman isän mielipidettä. Viimeksi toissa yönä hänelle esittelin hökkeliä. Isä hyväksyi erikoisen rakennelmani.
Ystävä menehtyi kesken juhannusjuhlien. Vaikka syöpä oli todettu reilu vuosi aikaisemmin, hän eli viimeiseen asti. Hyvää arkea syvässä tuskassa.

Entäs minä. Jos yllätyskupsahdusta ei tule, on todennäköistä että dementoidun. Sellaiset ovat geenit ja sukuhistoria.
Äidin molemmat mummot kuppelehtivat melkein satavuotiaiksi muistamattomina mutta fyysisesti terveinä. Täti vietti lennokkaat 90-kymppiset ja äitikin juhlii ensi vuonna pyöreitä.

Jos joudun vuoteeseen, lasten kuvia, kirjoja ja kipulääkettä reilusti, kiitos. Eikä sitten liian paksua täkkiä. Piimää ja joguttia inhoan, mutta maitoa, maitoa pittää olla. Aamulla jos sais nukkua ja yöt kukkua.
Jos hupatan omiani, niin kuunnelkaa sujuvasti ja uskokaa kaikki. Jos käyn kimppuun, antakaa lääkettä.

Pistäkää sitten sukuhautaan ja siihen valkoinen pieni risti.
Ortodoksisen meiningin ohjaa isä Timo, hän kun on sen verran nuori,että saattaa olla vielä virassa vuonna 2050. Toivottavasti tosiaan eletään (kuka elää, kuka ei) tuota vuotta, että isompia ei jää kesken.

Yritän nyt - tästä päivästä eteenpäin - elää niin, että hautajaisjuhlissa olisi kiitoksen ja hyvän mielen henki.Syökää vatsat täyteen omia mieliruokia - ei minun. Sitäpaitsi olen kaikkiruokainen.

Kuolinilmoituksen laatiminen ja haudalla hyppääminen on joutavaa, niistä vapautan jäljelle jääneet.

Eihän tässä ole järjen häivää

Kun ikää on kohta kuusikymmentä ja taustaan nähden kohtuullinen määrä erilaisia ammattitutkintoja ja työtäkin on, niin luulisi, että nyt alkaa eläkkeen odottelu. Toki sitä eläkettä jo vesi kielellä odotteleekin mutta vain sen turvaamiseksi, että saisi rauhassa opiskella.
Lapsuuden narsistinen trauma siitä, ettei tullut hyväksytyksi oppikouluun on johtanut epätoivoiseen opiskelun kierteeseen. Kouluja koulun perään, kurssilta toiselle hyppäämiseen, takaa-ajamaan sitä, minkä lapsena menetti, minkä jokaisen session jälkeen luuli saavuttaneensa, mutta joka taas karkaa ja pakko jäljittää. Sitten taas huomaa istuvansa jossain koulutuksessa ja joka kerta hetkellisesti luuli löytäneensä, kunnes taas mennään. Mitä kivisempi tie sitä lujempi vauhti. Silloin vasta tuntee olevansa olemassa, kun hopsissa on riittävä määrä kursseja.
Vuosi vuodelta enemmän tulee ihmisiä, jotka kyllä kohteliaasti nyökyttelevät suunnitelmilleni, mutta eivät enää kysy, että mikäs sinusta sitten tulee, eivät totea, että tuostahan on sinulle hyötyä siellä sun täällä, missä milloinkin satun sillä hetkellä olemaan.
Kun itselleen ei riitä, tuntuu vaellus joskus turhan tiukalta. Korsunin Hellyyden Äiti, eikä Desiterata auta. Mentävä on.

Tälle matkalle kannattaa lähteä!

Elämäntarinan kirjoittaminen, oman itsensä kohtaaminen, on maailman upein ja ainutlaatuisin retki. Matka ei välttämättä ole helppo ja se voi aiheuttaa yllättäviä tunnemyllerryksiä.
Elämässä saattaa olla käsittelemätöntä kuormaa, kipeitä ja arkoja asioita.
Eletty elämä saa merkityksen usein vasta jälkikäteen ja vasta kirjoittaessa sille löytyy muoto. Yllättäen muistoissa on myös informaatiota nykyisistä ajatuksista, toiveista, motiiveista ja uskomuksista.
Ilon ja oivalluksen löytyminen omasta elämästä on hieno kokemus.

Siilinjärven Kunnonpaikassa käynnistyy ensi talvena elämäntarinaryhmä – Tähtitaivaltajat.
Koko päivän mittaisissa lähitapaamisissa, joita on kevään aikana neljä, käsitellään ihmisen ikävaiheita mukavien, kirjoittamiseen inspiroivien tehtävien avulla. Myös suvun historiaa sivutaan. Tehtävien avulla omakuva kirkastuu ja itsetuntemus vahvistuu. Varsinaisen elämäkerrallisen tekstin jokainen kirjoittaa kotona ja vain itselleen. Etätehtävät ja henkilökohtainen palaute auttavat ja tukevat kirjoittajaa ja tekstin tuottamista.

Kurssin hinta: 80€ x 4 sisältää: ohjauksen 6 h kurssipäivä, henkilökohtaisen palautteen välitehtävistä, lounaat kurssipäivinä runsaasta noutopöydästä, sekä virkistävät päiväkahvit.
Lisämaksusta mahdollisuus nauttia muista Kunnonpaikan palveluista kurssipäivien yhteydessä.


Tähtitaivaltajat kokoontuvat ensimmäisen kerran lauantaina 15. 1. 2011 klo 10 – 17
Muut kurssipäivät ovat: 19.2., 26.3. ja 7.5.

Voit ilmoittautua suoraan minulle:
045 656 6153,
raili@railimiettinen.fi

Tätä syksyä

Monenlaista oheistoimintoa liittyy blogin kirjoittamisen aloitukseen. Ensin pitää siivota koneen työpöytä, sähköposti ja vielä kurkata Fasebookiin, ehdottomasti tarkistaa nettisivun alimman kappaleen oikeinkirjoitus ja viidennen kerran lukea Johdatus kirjoittamisen tutkimukseen - kurssin ennakkotehtävä ja vielä selata kansalaisopiston tarjontaa, josko vaikka jossain lähellä alkaisi esperantokurssi ja entäs ne viime kesäiset kihlajaiskuvat, että mistäköhän niistä suurentaisi lipaston päälle sydänraamikuvan vai jos ei sittenkään sydänraameja ja mitenkä se menikään tuo clivian ulkokasvatus että joko tuo pitäisi siirtää huonetiloihin. Kun ei sitten millään kärsi lähestyä asian ydintä, sitä kauhua, että kirjoittaa tyhmiä tai vähintään keskinkertaista ja samalla muistuu mieleen viime talven Sanastus-ryhmäläisten tekstihelmet että kuinka ne oivaltavasti saivatkaan sanoista hienoja muodostelmia, sellaisia kun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuvat epäsovinnaisesti, mutta järjestyksessä maahan.
Eikä tätä blogin aloittamista yhtään helpota se, että taas on se aika vuodesta, kun niin kovasti ja innolla tahtoisi kasaan monenlaista kirjaltajaa. Saako sinne Myllyyn sen Sanastusryhmän ja tuleeko Soisalo-kursseilla tarpeeksi porukkaa ja kyllä olisi mukava yhdistää kirjoittamista ja joogaa ja ihan varmasti löytyisi Leppävirralta kymmenen elämäkertakirjoittajaa ja kuinka kamalan kalliita ne lehti-ilmoitukset on ja kuka niitä lappusia lukee, jos kauppojen seinälle vie ja entäs se paikka. Luulisi löytyvän kymmenen tuolia ja pöytä ja katto olisi myös hyvä olla siinä tilassa ja mitenkä sen hinnan muodostus on niin hankalaa ja mitä häpeemistä siinä on, jos haluaa työstään eläkkeen ja lomarahat ja alvit sun muut tilittää kunniallisesti. Eihän tämä mitään jokikiviterapiaa ole vaan laillistetun ammatin harjoittamista. Tiedoksi vaan, että jokikiviterapia maksaa 62€ 45 min. Niin että siitä vaan jokikiviä hypistelemään vaiko jos sittenkin kynää.