Kun ikää on kohta kuusikymmentä ja taustaan nähden kohtuullinen määrä erilaisia ammattitutkintoja ja työtäkin on, niin luulisi, että nyt alkaa eläkkeen odottelu. Toki sitä eläkettä jo vesi kielellä odotteleekin mutta vain sen turvaamiseksi, että saisi rauhassa opiskella.
Lapsuuden narsistinen trauma siitä, ettei tullut hyväksytyksi oppikouluun on johtanut epätoivoiseen opiskelun kierteeseen. Kouluja koulun perään, kurssilta toiselle hyppäämiseen, takaa-ajamaan sitä, minkä lapsena menetti, minkä jokaisen session jälkeen luuli saavuttaneensa, mutta joka taas karkaa ja pakko jäljittää. Sitten taas huomaa istuvansa jossain koulutuksessa ja joka kerta hetkellisesti luuli löytäneensä, kunnes taas mennään. Mitä kivisempi tie sitä lujempi vauhti. Silloin vasta tuntee olevansa olemassa, kun hopsissa on riittävä määrä kursseja.
Vuosi vuodelta enemmän tulee ihmisiä, jotka kyllä kohteliaasti nyökyttelevät suunnitelmilleni, mutta eivät enää kysy, että mikäs sinusta sitten tulee, eivät totea, että tuostahan on sinulle hyötyä siellä sun täällä, missä milloinkin satun sillä hetkellä olemaan.
Kun itselleen ei riitä, tuntuu vaellus joskus turhan tiukalta. Korsunin Hellyyden Äiti, eikä Desiterata auta. Mentävä on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti